Vihreän Langan logoVihreän Langan logo

Tämän sivuston päivittäminen on lopetettu 20.12.2019

Ulkopoliittinen realismi hukassa?

28.9.2007 0.00

Matti Kääntönen

Eräät hallituspuolueet ynnä monet valtalehdet edellyttävät Suomelta uutta aktiivista ulkopolitiikkaa ja toivovat siitä käytävän keskustelun lisääntymistä. Oudointa on se, että kriittisiä äänenpainoja esittävät leimataan perusteetta vanhakantaisen kylmän sodan asetelmiin juuttuneiksi fossiileiksi. Kyllä maailman muuttumisesta osataan tehdä muunkinlaisia johtopäätöksiä, kuin mihin ulkopolitiikan ”uudistajilla” näyttää olevan poliittista tarvetta.

Suomen tarvetta lähettää lisäjoukkoja Afganistaniin ja osallistumista Naton nopean toiminnan joukkoihin perustellaan humanitäärisillä syillä. Natoon liittymisen perusteena on paitsi turvallisuus myös värin tunnustaminen ideologisesti samoin ajattelevien kanssa.

Kyllä pitäisi pystyä moniulotteisemmin analysoimaan meneillään olevaa kehitystä poliittistaloudellisen historiallisesta perspektiivistä. Teknologian radikaali kehitys ei ole muuttanut poliittista todellisuutta ja suurvaltapolitiikkaa suurestikaan siitä, mitä tuhansien vuosien historiallinen tieto ei jo olisi meille paljastanut. Poliitikot vain edustavat uutta sukupolvea, joka naiivisti uskoo nykyajan ideologian todellisuuteen ja uutuuteen. Jotkut myös tarkoitushakuisesti pyrkivät sitomaan Suomen muita vaihtoehtoja väkivalloin tukahduttamaan pyrkivään Yhdysvaltojen edustamaan poliittistaloudelliseen ylivaltapolitiikkaan.

Sodan jälkeen Suomen idänpolitiikkaan vaikutti rauhansopimuksen pakkotila. Se pakotti Suomen pitkälti J.K.Paasikiven ansiosta tunnustamaan karvaatkin realiteetit diktatorisesti hallitun suurvallan naapurina. Kylmän sodan aikainen politiikka tässä kontekstissa oli pohjimmaltaan menestyksellistä, kuten Pekka Visuri selkeässä yleisesityksessään Suomi kylmässä sodassa toteaa. Liturginen julkisivu kuului silloin asiaan, mutta ”rähmällään olo” ja muut lieveilmiöt selittyvät pääosin suomalaisten poliitikkojen sisäpoliittista intresseistä.

Historiallisia ilmiöitä arvioitaessa ei koskaan pidä soveltaa tarkastelijan oman ajan käsityksiä ja arvostuksia. Toki Venäjän tilanne on muuttumassa osin entisen kaltaiseksi, kun demokratiakehitys siellä on pysähtynyt. Venäjä on palautumassa uudelleen yksinvaltaisesti hallituksi suurvallaksi, jonka johdolla on tarvetta sotilaallisesti ja poliittisesti korostaa arvovaltaansa.

Osittain kehitystä selittää Yhdysvaltain estoton ylivaltapyrkimys. Maa on tehnyt maailmansodan jälkeen yli 50 väkivaltaista interventiota, ja sen vaikutus ulottuu jo entisen Neuvostoliiton valtapiirin alueisiin – myös Viro mukaan luettuna. Yhdysvaltain kansalliset edut edellyttävät muun maailman alistuvan sen poliittiseen, sotilaalliseen ja taloudelliseen ylivaltaan.

Monet näyttävät otaksuvan yhä enemmän, että Suomen politiikkaa pitää rakentaa entisestään suuntaan, jossa se entistä paremmin palvelisi Yhdysvaltain hegemoniapyrkimyksiä, vaikka ne ovat kokemassa haaksirikon niin Afganistanissa kuin Irakissakin sekä USA:n omassa mielipideilmastossa.

Jos Suomi leimautuu yhä enemmän USA:han ja Natoon, se saa vastaansa vieraiden kulttuurien länsivastaisuuden kaikkine seuraamuksineen. Suomi joutuu kokemaan samalla myös Venäjän suurvaltaintresseistä kumpuavan epäluulon aiheuttamia käytännön hankaluuksia.

Todellisuudessa Suomen turvallisuusriskit ovat ensisijaisesti ympäristöllisiä, sosiaalisia ja paikallistalouden alasajosta aiheutuvia.




Viite