Vihreän Langan logoVihreän Langan logo

Tämän sivuston päivittäminen on lopetettu 20.12.2019

Kannattaako kotoutua?

26.2.2015 13.10

Kati Pietarinen

Maahanmuuttajan ei tarvitse olla Suomi-fani tai taivuttaa verbejä menestyäkseen Suomessa.

On helmikuun puoliväli vuonna 2016, ja luen Hesarista taas kotoutumisuutisen. Turvapaikan saaneiden kuntapaikkojen puuttellisuudesta kertovan jutun lopussa oikeusministeri Jari Lindström (ps) kertoo olevansa ”kotouttamisen onnistumisen suhteen realisti”.

”On selvää, että helppoa tästä ei tule”, Lindström
sanoo.

Mistä ei tule helppoa? Mitä tarkoitetaan, kun jonkun halutaan kotoutuvan?


Sanan synty on helppo jäljittää. Kotoutuminen täyttää tänä vuonna 20 vuotta. Sanan keksi Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen virkakielenhuoltaja Jussi Kallio vuonna 1996. Kielikello-lehden mukaan kotoutuminen kehiteltiin viranomaisten pyynnöstä, integraatio-sanan suomalaiseksi vastineeksi. Seuraavana vuonna annettiin suositus sanan käyttämisestä.

Integraatio on 1990-luvun eurooppalainen trenditermi. Se syntyi halusta sivuuttaa aiemmat, kritiikkiä saaneet politiikkalinjaukset. Ranskalaiset suosivat assimilaatiopolitiikkaa. Assimilaatio on perinteisesti merkinnyt sulautumista valkoiseen valtaväestöön.
Ruotsissa, Britanniassa ja Alankomaissa harjoitettiin maahanmuuttajien identiteetin ylläpitämistä ja yhteisöjen oikeuksia korostavaa monikulttuurista politiikkaa. Saksan sekavassa mallissa hyvinvointiyhteiskuntaan pääsi mukaan, mutta kansalaisuus kiellettiin.

Käsitykset siitä, mitä maahanmuuttajille – yksilöille tai yhteisöille – uudessa yhteiskunnassa tehdään, ovat vaihdelleet ja vaihtelevat eri maissa.

Euroopassa pidetään epätoivottavana maahanmuuttajien keskittymistä tiettyihin kaupunginosiin. Suomessa huolta aiheuttaa jo, kun vieraskielisten osuus tietyssä kaupunginosassa on viidennes väestöstä. Pohjois- ja Etelä-Amerikassa taas on pidetty itsestäänselvyytenä, että maahanmuuttajat asettuvat aluksi tiettyihin kaupunginosiin. Vuosikymmenten kuluessa muutetaan sitten eteenpäin vauraammille alueille.


Sosiologi Rogers Brubakerin mukaan eurooppalaisessa integraatiossa on eri termistä huolimatta ollut kyse samasta asiasta, kuin yhdysvaltalaisessa assimilaatiossa.

Nykyassimilaatiossa on kyse siitä, että maahanmuuttajat oppivat kohdemaan kielen ja pärjäävät sen avulla koulutuksessa, töissä ja julkisessa elämässä. Sukupolvien vaihtuessa maahanmuuttajaväestön tulotaso kohoaa kantaväestön tasolle. Toisaalta sellaista kansaan kuulumisen tunteen kehittymistä, joka perustuu yksinomaan vastaanottavan kulttuurin arvoihin, ei pidetä suotavana.

Pitääkö tämä paikkansa Suomessa? Vai elämmekö edelleen itsetyytyväistä, ydinkulttuuriin sulautumista painottavaa aikakautta?

Lakitekstin perusteella olemme nykyajassa. Sen mukaan kotoutumisella tarkoitetaan ”maahanmuuttajan ja yhteiskunnan vuorovaikutteista kehitystä, jonka tavoitteena on antaa maahanmuuttajalle yhteiskunnassa ja työelämässä tarvittavia tietoja ja taitoja, samalla kun tue­taan hänen mahdollisuuksiaan oman kielen ja kulttuurin ylläpitämiseen”.
Julkisessa keskustelussa on usein rasistinen alavire.

Tutkijakaverini kertoi maahanmuuttoaiheisesta seminaarista, jossa venäläistaustainen osallistuja kertoi ajatelleensa, että kotouttaminen tarkoittaa samaa kuin englannin domesticate, tai suomen sivistyssana domestikaatio. Villieläimen kesyttämistä kotieläimeksi.

Meillä voi puhua julkisesti tänne tulevista ulkomaalaisista kuin villeistä, ei-ihmisistä, jotka kaipaavat kesyttämistä.
Esimerkiksi oikeusministeri Lindström kuvaili joulukuussa Ylelle, että ”hyvä kotouttaminen tarkoittaa yksinkertaistettuna sitä, että oppii olemaan ihmisiksi Suomessa”.


Viranomaiset tarkoittavat kotoutumisella lähinnä työllistymistä. Kotoutumistoimien kohteeksi – esimerkiksi valtion ilmaisille kielikursseille – päätyvät ne, joilla ei ole töitä.

Niin, kieli. Suomen – joskus ruotsin – kielen oppimisvaatimus tulee Suomeen tulevalle lähes aina ensimmäisenä vastaan.
Näin, vaikka Aurinkorannikon suomalaislapset käyvät suomalaiskoulua, berliininsuomalaiset kommunikoivat englanniksi ja viime kesän Kiinan-matkallani kohtaamani ekspatit olivat eläneet vuosia Shanghaissa oppimatta kunnolla kieltä.

Suomessa ainoa, joka uskaltaa kritisoida kielitaitovaatimusta, on Irakista Suomeen päätynyt Hassan Blasim. Hän on Suomen kansainvälisesti tunnetuimpia kirjailijoita. Joulukuussa Blasim pokkasi Suomi-palkinnon ja sanoi Hesarille saman kuin minulle haastattelussa vuotta aiemmin: hän ei puhu suomea, vaan kannattaa tulijoiden ja asukkaiden yhteiseksi kieleksi tönkköenglantia. Ei Persianlahden maissakaan tarvitse puhua arabiaa elääkseen.

Suomessa englanninkielinen tila on Berliiniä tai Shanghaita kapeampi. Blasim voi toki kansainvälisenä menestyjänä jättää stressaamatta suomen oppimisesta, koska hänen pärjäämisensä ei riipu suomalaisen työpaikan saamisesta.

Sama mahdollisuus on kapealla akateemisella ja luovalla eliitillä, jonka työpaikkakieli on englanti. Näin ovat voineet toimia esimerkiksi heti Suomeen muutettuaan arkkitehtitoimistoon työllistynyt 3D-muotoilija-eksäni Latinalaisesta Amerikasta ja intialainen post doc -tutkija, jota nyt tapailen.

Vaatiiko pienen kielen elossa pysyminen sitä, että yhteiskunta aina pyörii juuri sillä kielellä? Täydellisyyttä ei ainakaan tarvita. Keskieurooppalainen äitini ei ole koskaan halunnut taivuttaa suomen verbejä oikein, mutta teki silti vuosikymmenten virkamiesuran Helsingissä.


Tutkimuksissa on oletettu, että yksilö tai yhteisö on kotoutunut, kun se elää keskimäärin samalla tavalla kuin kantaväestö. Tekee yhtä usein töitä, tienaa saman verran, kouluttautuu samoin, asuu samoilla asuinalueilla, tekee saman verran rikoksia.

Suomalaisilta unohtuu välillä, että ihminen voi olla samaan aikaan osa jotain muutakin yhteiskuntaa kuin suomalaista. Ei tarvitse olla Suomi-fani pärjätäkseen Suomessa. Äitini työntekoa, sosiaalisia suhteita tai lasten kouluttautumista ei ole haitannut se, ettei hän koskaan ole halunnut suomalaiseksi. Hänen mielestään "you’ve become a Finn" on loukkauksista pahin: kuulen sen silloin, kun hän on kaikkein pettynein minuun.

Suurella kiinnostuksella seurataan, minkä verran lapsia maahanmuuttajat ja heidän lapsensa saavat, tai missä iässä he avioituvat. Tilastoissa alun perin valtaväestöstä poikenneet maahanmuuttajaryhmät alkavat vuosien varrella muistuttaa valtaväestöä. Tätä kai pidetään, ainakin rivien välissä, suotavana. Perhe-elämään liitettävä normatiivisuus tuntuu tunkeilevalta. Itse tykkään esiaviollisesta seksistä, mutta pitääkö muidenkin?

Entä pitääkö kotoutuakseen kuolla samoihin tauteihin, juoda yhtä paljon, erota yhtä monta kertaa?

Saako maahanmuuttaja olla yhtä vanhoillinen kuin kotoiset vanhoillislestadiolaisemme, tai yhtä homofobinen kuin neljäsosa suomalaisista? Tekisi mieli vaatia tulijoilta kaikkien vähemmistöjen oikeuksien kunnioittamista. Pitäisikö silloin myös merkittävä osa kantaväestöstä kotouttaa liberaalimmaksi?

Kotoutuminen määritellään useimmin väestöryhmän menestyksen kautta, mikä hämärtää laajemman yhteiskunnan merkitystä menestymiselle. Eikö vähemmistöyhteisö ole oikeasti kotoutunut vasta silloin, kun se kohtaa yhtä vähän syrjintää kuin valtaväestö?


Kotoutuminen on ylisukupolvinen ilmiö. Sosiologi Brubakerin mukaan se toteutuu, kun vähemmistöryhmän nuoret muistuttavat sosioekonomiselta asemaltaan ja koulutukseltaan enemmän kantaväestöä kuin vanhempiaan. Erityisesti pidemmän ajan kuluessa tarkasteltuna maahanmuuttajien pärjäämiseen vaikuttaa työmarkkinatilanteen ja rasismin lisäksi sama koulutus-, sosiaali-, terveys-, asunto- ja työllisyyspolitiikka kuin meihin kaikkiin.

Teoksessa The Changing Face of World Cities, Young Adult Children of Immigrants in Europe and the United States esitellään tilastollisia tutkimustuloksia siitä, miten maahanmuuttajien lapset pärjäävät eri kaupungeissa. Länsi-Euroopassa tutkittujen lasten vanhemmista moni on työtön. Yhdysvalloissa taas moni tekee töitä, joilla ei voi nousta köyhyydestä.

Berliinissä ja Frankfurtissa peruskoulun käyneiden turkkilaissiirtolaisten lapsista vain 2,5 prosenttia opiskelee korkeakoulussa. Hollannin Rotterdamissa osuus on yli 19 prosenttia ja Ranskan Strasbourgissa liki 30 prosenttia. Määrät heijastavat eroja koko väestön koulutusvalinnoissa. Toisin kuin Ranskassa ja Hollannissa, Saksassa valinta lukion ja ammattikoulutuksen välillä tehdään jo 10-vuotiaana. Siellä vanhempien oletetaan tukevan koulutyössä, mikä vaikeuttaa sosiaalista nousua.

Saksassa turkkilaistaustaisten naisten työmarkkinoiden ulkopuolelle jäämistä on selitetty konservatiivisella islamilla. Vertailu Tukholman turkkilaistaustaisiin osoittaa, että suuri merkitys onkin ollut saksalaisella konservatiivisella sosiaalipolitiikalla, jossa äidin oletetaan jäävän kotiin.


Suomi ei ollut mukana teoksen aineistona olevassa vertailussa. Kirjan johtopäätösten perusteella moni asia on täällä ainakin maahanmuuttajien lasten pärjäämisen kannalta hyvin. Politiikka kannustaa naisia työssäkäyntiin, kansalaisuuden saaminen on suhteellisen yksinkertaista, kaksoiskansalaisuudet mahdollisia ja esimerkiksi kunnallisvaaleihin osallistuminen auki muillekin kuin kansalaisille. 

Kun siskoni sai lapsen, neuvolassa osattiin keskustella analyyttisesti kaksikielisestä kasvatuksesta, ehkä siksi, että aihe oli ruotsinkielisten vuoksi tuttu.

Koulutuspolitiikassa painotetaan kielitieteelliseen tutkimukseen perustuen vanhempien äidinkielen tärkeyttä, mitä pyritään tukemaan oman kielen opetuksella. Kävin itsekin lapsena kerran viikossa Skimo-nimisen ehkä skotlantilaisen miehen tunneilla, jossa luimme Pikku prinssiä kotikielelläni englanniksi.

Suomessa varhaiskasvatus toimii, kouluissa saa erikoistua myöhään, eikä mikään koulutusvalinta vie umpikujaan. Myös ammattikoulusta pääsee eteenpäin korkeakouluun.
Elina Kilpi-Jakosen ja Marianne Teräksen Muuttajat-kirjan tilastojen perusteella peruskoulun päättävistä maahanmuuttajataustaisista nuorista noin puolet päätyy lukioon. Ammattikouluun menee reilu kolmasosa ja kymmenesosa putoaa opetuksesta.

Kun eri maista tulevia tarkastellaan tarkemmin, joukosta erottuvat Afrikasta, lähinnä Somaliasta saapuneiden ihmisten lapset. Näistä Suomessa syntyneistä tai alle kouluikäisenä Suomeen tulleista menee lukioon selvästi suurempi osa kuin kantaväestöstä. 


Myös huonosti pärjääviä on maahanmuuttajien lapsissa koko väestöä selkeästi enemmän.

Kouluvalintaluvut ovat kymmenen vuoden takaisia, sen jälkeen aihetta ei ole tilastollisissa tutkimuksissa analysoitu. 15-vuotiaiden taitoja mittaavissa Pisa-testeissä kantaväestön ja maahanmuuttajataustaisten ero on viime vuosina todettu Suomessa selkeästi muita maita suuremmaksi.

Rakenteellinen ja näkyvä rasismi syö maahanmuuttajien lasten mahdollisuuksia edetä: tutkija Tuuli Kurki arvioi vuonna 2013 väitöskirja-aineistonsa pohjalta, että maahanmuuttajataustaisia ohjataan hoiva-alalle lähihoitajakoulutukseen silloinkin, kun ihmiset itse tähtäävät korkeammalle.

Toimivista yhteiskunnallisista rakenteista ei ole hyötyä, jos ihmisten perusasiat eivät ole kunnossa. Jos ei ole varmuutta, että täällä voi tosiaan elää ja että tänne voi rakentaa elämän. Jos ei ole varmuutta, että lähisuhdeväkivaltaa voi paeta menettämättä oleskelulupaa. Jos ei ole asuntoa.
Tai jos puoliso ja lapset eivät olekaan olohuoneessa tai fudistreeneissä, vaan jossain puolen maailman takana sisällissodan keskellä. Sellaiseen epävarmuuteen nykypolitiikka ajaa yhä useamman.




Viite