Ainoa lajiaan

26.3.2010 9.18

Elina Grundström

On vain yksi Suwido.

Ensimmäinen asia, jonka panee merkille soidentutkimuslaitos Cimptropin toimistossa Indonesian Keski-Kalimantanilla, on joulukuusi. Borneon alkuperäisasukkaiden dajakkien perinteistä tyyliä myötäilevän rakennuksen aulassa on tekokuusi, jossa palavat valot, vaikka on jo helmikuu.

Cimtrop on johtajansa Suwido Liminin näköinen. Myös hänen kodissaan on ainainen joulu.

”Se kuvastaa rakkauttamme Jeesukseen Kristukseen”, hän selittää.

Suwido on Kalimantanin evankelisen kirkon harras jäsen ja muutenkin hyvin tunteellinen ja intohimoinen henkilö. Ja juuri nyt hän on hyvin, hyvin hermostunut.

Istumme Suwidon avarassa työhuoneessaan Cimtropin toimistolla. Tai no, minä istun. Suwido pompahtelee yhtenään ylös tuolistaan, kävelee ympäri huonetta, käy piirtämässä valkotaululle kiivain vedoin laskelmia, jotka todistavat ulkomailta tulevien ilmastorahojen valuvan vääriin taskuihin.

Puheensa huippukohdassa hän sivaltaa ilmaa kämmenselällään, kuin se olisi mandau, dajakkien perinteinen viidakkoveitsi. ”Tsup, tsup tsup”, sylki roiskuu, kun Suwido suhauttaa suutaan ja iskee näkymätöntä kohdetta.

”Tänne tulee isoja rahoja, mutta mitä hyötyä siitä on meille paikallisille ihmisille? Jos meitä ei oteta mukaan hankkeisiin, me emme kehity. Siitä voi seurata konflikteja.”

Hän katsoo tuimasti syvällä otsaluussa olevilla silmillään.

”Minä olen dajakki. Me dajakit taistelimme jo maduralaisia vastaan ja ajoimme heidät pois. Meistä tämä tuntuu kolonialismilta.”

Uh, minun ei olisi pitänyt kysyä, mitä Suwido ajattelee siitä, että Suomi harkitsee rahoittavansa Keski-Kalimantanin soiden ennallistamista. Kyseessä ovat sentään samat suot, joiden pelastaminen on ollut hänen elämäntehtävänsä.

Suwido joutui 1990-luvun loppupuolella voimattomana katsomaan, kun Indonesian hallitus hakkasi ja ojitti miljoona hehtaaria suosademetsiä ja sai aikaan maailmanluokan ekokatastrofin.

Kuiva turve syttyy melkein joka vuosi kuukausiksi palamaan ja tuottaa valtavat ilmastopäästöt.

Australia on aloittanut 20 miljoonan euron hankkeen näiden soiden ennallistamiseksi, ja myös ainakin hollantilaiset ja japanilaiset aikovat sijoittaa Keski-Kalimantanille ilmastomiljoonia.

Indonesian hallitus on jo luvannut australialaisten koekentäksi 130 000 hehtaarin suoalueen, mutta täällä maakunnan pääkaupungin Palangkarayan yliopiston soidentutkimuslaitoksessa aussien hankkeesta ei tiedetä juuri mitään. Ilmastorahoja liikutellaan paikallisten asukkaiden päiden yli.

”Tämä ei ole teidän maanne, varokaa! Muistakaa mitä vuonna 2001 tapahtui!” Suwido sanoo painokkaasti ja sytyttää ties monennenko savukkeen.

”Maduralaisten kanssa oli sama juttu. He ottivat meidän omaisuuttamme pala palalta. Paine kasvoi koko ajan, eikä meillä ollut tilaa rauhoittua.”

Vuonna 2001 alkuperäisasukkaan dajakit kävivät joukolla Maduran saarelta tulleiden uudisasukkaiden kimppuun. Palangkarayassakin murhattiin satoja maduralaisia ja loput ajettiin kodeistaan.

Suwidon mukaan paine on taas alkanut kasvaa. Jaavalta ja Etelä-Kalimantanilta tulee koko ajan lisää siirtotyöläisiä. Ulkopuolisten perustamat öljypalmuviljelmät tukkivat dajakkien vanhat kulkuväylät.

Ulkomaalaiset rahoittajat hoitavat ilmastohankkeet isojen ulkomaisten kansalaisjärjestöjen CARE:n, WWF:n, Wetlands Internationalin ja Borneo Orangutang Survival Foundationin eli BOS:n kanssa. Paikallisia asukkaita ei oteta mukaan päättämään hankkeista.

Suwido ponnahtaa tuolistaan ja piirtää tussilla valkotaululle puolikaaria toistensa päälle. ”Tämä on kuin pommi. Ensimmäisenä vuonna hiljaista, toisena vuonna hiljaista. Kolmantena... en tiedä.”

”Pum. Se räjähtää”, Agung sanoo rauhallisesti.

Suwido sutii varmemmaksi vakuudeksi kaartensa ympärille räjähdystä kuvaavat säteet.

Suwidon alaisena työskentelevä tutkija Agung on hiipinyt huomaamatta huoneeseen odottamaan, että voi heittää minut hotelliin.

Kun istun hänen maastoautossaan, on pakko kysyä, onko uusien levottomuuksien vaara todellinen.

”Ooo, Suwido, Suwido”, Agung sanoo, ja puistelee myhäillen päätään.

”Suwido is Suwido.”

Myöhemmin Suwidon kotona, kun jouluvalot vilkkuvat hiljakseen taustalla, hän kertoo, miten päätyi yliopistolle töihin. Valmistuttuaan agronomiksi hän työskenteli pari vuotta maatalousvirastossa, mutta kyllästyi sitten johtajansa korruptoituneisuuteen.

”Otin puisen kepin ja: tsup, tsup, tsup”, Suwido näyttää kädenselällä, miten hän iski pomonsa pöydän mäsäksi.

”Sellainen on Suwido”, hän sanoo sitten anteeksipyytävästi.

Joet ovat vaikeakulkuisen Borneon elämänlankoja. Suwido syntyi mahtavan Kahayan-joen varressa sijaitsevaan kylään yhdeksänlapsisen opettajaperheen esikoiseksi vuonna 1955.

Siihen aikaan joen vesi oli niin puhdasta, että sitä saattoi juoda, ja niin kirkasta, että pikkupojat kalastivat sukeltamalla ja pystyivät valitsemaan haluamansa kalan kolmen neljän metrin etäisyydeltä.

”Otimme keitettyä riisiä suuhun ja sylkäisimme sen, kun valitsemamme kala lähestyi. Sitten nykäisimme sen koukkupäiseen keppiin.”

Vuonna 1970 Suwido muutti enonsa luo Palangkarayaan, jotta pääsi lukioon. Hän osallistui elatukseensa kalastamalla kampusalueen ojista, keräämällä polttopuita ja auttamalla enoa viljelyksillä.

”En osaa golfia, en tennistä, en biljardia. Ajattelin, että mandau-veitsen heiluttelukin on urheilua. Ainoa harrastukseni oli silloin työ.”

”Niin kuin se on yhä edelleen”, Agung huomauttaa kuivasti.

Suwido on ylipuhunut hänet kuljettelemaan minua ympäri Plangkarayaa, vaikka on sunnuntai. Nyt Agung istuu kevyesti kyllästyneenä sohvalla ja hörppii mustaa kahvia, jonka joku Suwidon talossa asuvista sukulaistytöstä on kiikuttanut hänen eteensä.

Suwidon isä myi lehmän, ja poika pääsi jatkamaan yliopistoon. Hän opiskeli agronomin ja insinöörin tutkinnot, meni naimisiin opiskelutoverinsa Augustina Dewelin kanssa, päätyi opettajaksi Palangkarayan yliopistoon ja alkoi erikoistua soihin.

Vuonna 1993 brittiläinen professori Jack Rieley, jota Suwido kutsuu Keski-Kalimantanin soiden isoisäksi, ehdotti yliopistolle yhteistyötä alueen ainutlaatuisten suosademetsien tutkimiseksi.

Yliopisto valitsi Suwidon koordinaattoriksi hankkeeseen, josta syntyi lopulta pysyvä tutkimuslaitos. Cimtropin rahoitus ei tosin vieläkään ole vakiintunut, vaan Suwido joutuu välillä panttaamaan vaimonsa koruja, jotta voi maksaa palkat.

Vuonna 1995 Indonesian hallitus alkoi hakata ja ojittaa suosademetsiä. Kun Suwido vastusti hanketta, hänen väitettiin olevan kommunisti. Siitä hyvästä olisi Suharton ajan Indonesiassa voinut joutua vankilaan. Poliisit tarkkailivat hänen taloaan kausien ajan. Ojitukset jatkuivat.

Vuonna 1996 Kapuas-joen kalat alkoivat käyttäytyä kummallisesti. Ensin ne uivat kuin hullut, sitten ne kuolivat. Vesi oli saastunut ojitettujen soiden lietteistä. Vuonna 1997 Keski-Kalimantanin suot alkoivat palaa.

Sen jälkeen Suwidolla on ollut yllin kyllin mahdollisuuksia mieliharrastukseensa, työhön.

Suwidon ajattelu on yhdistelmä Suomesta tuttua insinöörimentaliteettia ja jotain aivan muunlaista rationaalisuutta. Siksi hän on saanut aikaan käsittämättömän paljon asioita.

Hän on organisoinut dajakkeja sammuttamaan tulipaloja käsipelillä, tukkimaan ojia ja istuttamaan puuntaimia. Hän on auttanut ulkomaisia tutkijoita, vienyt läpi omia tutkimushankkeita ja pelastanut yhden viimeisistä suosademetsäplänteistä ”luonnon laboratorioksi”.

Ja joka välissä hän saarnaa, kiihkoilee, piirtää kaavioita ja rakentaa tupakka-askeista rakennelmia, jotka selvittävät hänen ainutlaatuisia konseptejaan.

Uniikki, intohimoinen, hyvä dajakkien kanssa, aikaansaava, välillä mahdoton. Kaikki Kalimantanilla toimivat luonnonsuojelijat tuntevat Suwidon, ja kaikki kuvailevat häntä samanlaisilla adjektiiveilla.

”Hieno persoona. Pitää todella dajakkien puolta. Mutta tällaiset tyypit, kuten Suwido tai orankien suojelun aloittaneet Willie Smits ja Birute Galdigas, ovat kaikki vähän outoja. Heidän ajattelunsa on liian terävää meille tavallisille pulliaisille”, tokaisee BOS:ssä työskentelevä Juliarta.

Kun kerron, että Suwido kritisoi orankiensuojelijoita, koska ”Jumala on käskenyt meidän rakastaa ihmisiä eikä eläimiä”, Juliarta nauraa katketakseen ja kertoo, että todellisuudessa juuri Suwido on järjestämässä heille uutta orankiensuojelualuetta.

Ehkä Kalimantanille tulevien ulkomaalaistenkin pitäisi jaksaa olla yhteistyössä juuri Suwidon kaltaisten hankalantuntuisten ihmisten kanssa, jos he todella haluavat, että massiiviset ilmastohankkeet onnistuvat.

Nyt Cimtropissa pikkurahoilla kehitettyjä ideoita kopioidaan miljoonaprojekteihin, joihin Cimtropia ei oteta mukaan. Sen sijaan niihin houkutellaan Cimtropin parhaita työntekijöitä palkoilla, joita se ei pysty maksamaan. Ei ihme, että Suwidoa harmittaa.

Eniten hän on kuitenkin harmissaan siitä, ettei soiden ennallistamista ole vieläkään aloitettu.

”Keski-Kalimantan on minun elinaikanani muuttunut vaaralliseksi. Sekä tulipalot että tulvat ovat pahentuneet. Koko ajan vain puhutaan, puhutaan, eikä mitään tapahdu. Onnettomuudet eivät odota meidän päätöksiämme.”

Suwido Limin, 55 v.

• Suotutkimuslaitos Cimtropin johtaja ja agronomian opettaja Palangkarayan yliopistossa.
• Väitellyt Hokkaidon yliopistossa Japanissa. >> Naimisissa argonomi Agustina Dewelin kanssa.
• Kolme poikaa, joista Sanz Grifrio Limin, 24, ja Atfritedy Limin, 23, opiskelevat soidentutkimusta Hokkaidon yliopistossa. Zevy Augrind Limin, 16, on lukiossa.
• Asuu itsesuunnitte-lemassan dajakkityylisen talonsa, joka on täynnä ohikulkevia sukulaisia ja ulkomaisia tutkijoita.
• Jouluihminen.
• Harrastaa hyötyviljelyä, vanhojen dajakki-esineiden keräämistä ja työtä.

Tweet