Vihreän Langan logoVihreän Langan logo

Koomikon kokonaiskuva – puolueeton vaikuttaminen ei enää riitä Pirkka-Pekka Peteliukselle

Iiro Törmä

PPP
Mieluummin elävää luontoa. Pirkka-Pekka Petelius on tarkkaillut lintuja lapsuudesta saakka. Nyt hän haluaa pelastaa koko elonkirjon.Iiro Törmä

Mieluummin elävää luontoa. Pirkka-Pekka Petelius on tarkkaillut lintuja lapsuudesta saakka. Nyt hän haluaa pelastaa koko elonkirjon.

14.3.2019 14.35

Sammeli Heikkinen

Pirkka-Pekka Petelius

  • 65-vuotias näyttelijä, käsikirjoittaja, ohjaaja ja laulaja.
  • Asuu Helsingissä.
  • Kihloissa. Aiemmista liitoista kolme lasta: aikuinen tytär ja poika sekä lukiota käyvä tytär.

”Kun Lapissa istuu tunturinrinteessä ja katsoo sitä kivikkoa – varsinkin kostealla kelillä – niin se on uskomattoman kaunis. Miten kivi muuttuu eläväksi, kun sammal leviää kiven pinnalla.”

Pirkka-Pekka Petelius puhuu, kädet heilahtelevat ja äänenvoimakkuus nousee. Petelius kertoo tutustumisestaan rupijäkäliin.

Sitä ennen Petelius on puhunut ilmastonmuutoksesta, kulttuurista, varhaiskasvatuksesta, nuorista, päätöksenteosta, lapsuudestaan, Bernie Sandersista, sarvijaakoista, maapallon akseliin miljardeja vuosia sitten tulleesta kallistumasta, luonnon monimuotoisuudesta, suurvaltapolitiikasta, perustulosta ja lajikadosta.

Muun muassa.

Petelius puhuu paljon ja puhe etenee nopeasti kosmiseen tai mikroskooppiseen mittakaavaan. Petelius sanoo, että uteliaisuus on ollut koko hänen 65-vuotisen elämänsä tärkein motivoiva voima.

Hän muistelee samaistuneensa yhdysvaltalaistutkijaan, joka haastattelussa joskus 1990-luvun puolivälissä selitti, että kun tietää hyvinkin vaihtelevilta aloilta kenties kapeasti rajattuja yksityiskohtia tarkasti, on mahdollista saada kohtalainen kokonaiskuva maailmasta.

Tila sopii luonnosta ja ympäristöstä luennointiin. Olemme Villa Elfvikin luontotalon yläkerrassa Espoossa. Elfvik on Peteliukselle hyvin tuttu paikka, voisi kai sanoa tukikohta.

Pienen luokkahuoneen pulpetit on aseteltu suorakaiteen muotoon, niin että istujat katsovat luokan keskelle.

Yhdellä seinällä on liitutaulu, toista seinää vasten asetetun hyllyn päällä nököttävät täytetty peippo ja keltasirkku. Petelius tutkii ajan haalistamat linnut heti kun ne huomaa ja poseeraa kuvaajan pyynnöstä niiden kanssa liitutaulua vasten.


Peteliuksen kokonaiskuva alkoi näyttää joskus helmikuun lopulla siltä, että toiminta kansalaisjärjestöissä ja puheenvuorot yksityishenkilönä luonnon puolesta julkisuudessa eivät riitä.

”Ajattelin tähän saakka, että muilla foorumeilla kuin jonkin puolueen riveissä mulla on laajempi kuulijakunta. Mutta en koe saavuttaneeni tyydyttäviä tuloksia niin. Se ei enää riitä mulle. Haluan päätöksentekoprosessin sisälle.”

Petelius kertoo äänestäneensä aina ja seuranneensa tiiviisti kotimaista ja ulkomaista politiikkaa. Ehdokkaaksikin häntä on kosiskeltu jo 2000-luvun alusta, eri puolueista.

”Edellisten eduskuntavaalien alla vihreistä kysyttiin, että kiinnostaisiko lähteä ehdolle. Kävin pitkän ja kiinnostavan keskustelun Ville Niinistön ja Emma Karin kanssa.”

Silloin Petelius ei vielä lähtenyt.

”Mutta kyllä mulla koko ajan on ollut sellainen ajatus, että jossain vaiheessa varmaan lähden mukaan.”

Onhan ehdokkaana oleminen ja puoluepolitiikka jotain sellaista, mitä Petelius ei ole ennen kokenut. Uteliasta kiinnostaa. Tärkeämpi syy on maailman tilanne. Ilmastonmuutokselle on pakko tehdä jotain ja luonnon tuhoutumisenkin ehtii vielä pysäyttää. Ainakin jos oikein hyvin käy.

Peteliuksen ehdokkuus julkistettiin maaliskuun 2. päivä. Hän sanoo, että päätös syntyi vain hieman ennen julkistusta.

”Mä olin yhteydessä puolueeseen. Sanoin, että lähden mukaan. Pekan (vihreiden puheenjohtaja Haavisto) kanssa sovittiin, että millä ehdoilla mennään.”

Petelius on ehdolla Uudenmaan vaalipiirissä, vaikka asuu Helsingissä.

”Pyrin kaikessa ajattelussani laajentamaan henkistä reviiriäni. Siinäkin mielessä olen kiinnostunut edustamaan koko uusmaalaista äänestäjäkuntaa, enkä vain Helsinkiä, vaikka se upea ja rakas kaupunki onkin.”


Marraskuussa Petelius
hämmästeli Suomen Luonto -lehden kolumnissaan, mikseivät erityisesti nuoret nouse vaatimaan ilmaston ja luonnon suojelua. Siis samalla tavalla kuin 1960-luvun lopun nuorisoliike vaati muutosta.

”Mutta nyt! Nyt ne marssii! Mä ajattelen, että jes, nyt alkaa tapahtumaan. Haluan olla mukana siinä, seistä samassa rintamassa niiden nuorten kanssa. Mun sukupolvihan tämän sössi, mä haluan olla mukana siivoamassa niitä jälkiä.”

Vuonna 1968, hippiliikkeen kultakesänä Petelius oli 15-vuotias. Hän halusi mukaan ajan henkeen, ”Woodstock-meininkiin”. Teini-ikäinen Petelius antoi tukan kasvaa ja ihaili hippejä, vaikka sanookin itse olleensa enemmän ”nössö” kuin hippi.
Hän ihmetteli hippien kanssa pyörineitä vanhempia ihmisiä, kulttuuriväkeä ja tutkijoita.

”Että mitä tuollaiset vanhat parrat on. Nyt mä olen itse sellainen.”

Petelius nauraa. Niin hän välillä tekee, kun keventää tuohtuneeksi kiihtynyttä luennointiaan yllättävällä heitolla, kuten kysymällä, että kumpaa teistä minä saan lyödä. Osoitan sormella kuvaajaa ja tämä minua.

Sellainen Petelius on suomalaisille tuttu. Läpimurto kansakunnan hauskuuttajaksi tuli Velipuolikuu-sketsisarjassa 1980-luvun alkupuolella. Huumoritöistään Petelius on tunnetuin, mutta on hän näytellyt vakavampiakin rooleja ja käsikirjoittanut draamaa ja levyttänyt musiikkia.

”Monesti kysytään, että onko jokin vakava käsikirjoitus vastapainoa huumorille. Ei se mitään vastapainoa ole. Ei ehdokkaaksi alkaminenkaan ole mitään vastapainoa. Koen, että mulla on elämässä monet kiskot, joilla on kaikilla sama suunta. Välillä menen viereisillä kiskoilla olevaan vaunuun. Ja tässä vaunussa en ole vielä ollut sisällä”, Petelius selittää ja kiittää sitten itseään hienosta vertauksesta.

”Olen ratapihan kasvatti, paitsi Kouvolasta, myös allegorisessa mielessä. Haluan nyt olla junassa ja hypätä välillä kääntelemään vaihteita.”


Mihin Petelius
vaihteita kääntää, jos pääsee eduskuntaan?

”Luonto, ympäristö ja ilmastonmuutos. Sydän sanoo, että näille on jotain tehtävä”, Petelius sanoo.

Tekemisellä on kiire, olipa kyse ilmastonmuutoksen hillinnästä tai elonkirjon katoamisesta.

”Ja mä vihaan kiirettä. Kiire tappaa luovuuden.”

Petelius uskoo, että maailma ehditään vielä pelastaa, mutta tarkentaa, että planeetta säilyy joka tapauksessa. Ihmisen pelastumisesta on kyse. Ja ennen kaikkea nykyisen luonnon kirjosta.

”Jos en sure ihmiskuntaa, suren sitä monimuotoisuutta, joka on muovautunut miljardien vuosien aikana. Homo sapiens on lajina 400 000 vuotta vanha. Ja katsokaa, mitä me on saatu aikaan viimeisen sadan vuoden aikana. Kuudes sukupuuttoaalto!”

Petelius vaatii, että metsien hakkuiden lisäämisestä luovutaan ja nykyiseltä yli 70 miljoonan kuution vuosihakkuutasolta tullaan vähintään takaisin kymmenen vuoden takaiseen eli reilun 60 miljoonan kuution hakkuumäärään.

Suojeltujen metsäalueiden väliin tarvitaan riittävän vahvat viherkäytävät, jottei kasvien ja eläinten elinympäristö ole pelkkää pirstaleikkoa. Petelius puhuu elinkirjoa ylläpitävästä superhabitaatista, jonka lajien, myös mikrobien, välinen suhde toimii. Jos tietty laji halutaan palauttaa vaikkapa Etelä-Suomeen, sille on luotava sopiva ympäristö, biotooppi. Tässä ei voi oikaista.

”Tämä on ihana kuvio. Systeemi, joka on kuin vene, jossa me kaikki ollaan. Koko vene uppoaa, jos siihen tulee liikaa vuotoja. Ja mitä me tehdään, kun vuotoja nyt tulee? Aletaan riidellä.”

Petelius kiihtyy taas, hämmästelee nykyistä ”kolminapaista” maailmaa, jossa viritellään kauppasotia, kun pitäisi keskittyä sivilisaation ja ympäristön pelastamiseen.

Välillä kädet paukahtavat pulpetin kanteen, välillä mallaavat maapallon muotoa ilmaan. Kun Petelius haluaa painottaa sanottavaansa, hän nojautuu eteenpäin. Jos sanottava on oikein tärkeää, hän nojautuu ja katsoo silmiin yli silmälasiensa. Nyt hän tekee niin.

Suomessa pitäisi Peteliuksen mukaan myös palauttaa ympäristöhallinnon kunnia, keskittää valvonta ja luvitus uudelleen valtakunnalliseksi, pois maakuntien ely-keskuksista. Käsittämätöntä on myös, että Suomi yhä tukee turpeen käyttöä.

”Ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen tekniset keinot ovat jo olemassa. Mutta syyllistäminen ja ahdistuksen lisääminen eivät välttämättä motivoi. On tehtävä selväksi, että muutoksen voi tehdä, ja muutos on tehtävä helpoksi.”

Petelius ottaa esimerkiksi sähköautot, jotka ovat nyt hänen mielestään liian kalliita. Norjassa siirtymisessä sähköautoihin on onnistuttu aivan eri tavalla. Viime vuonna Norjassa rekisteröidyistä uusista autoista kolmannes oli sähköautoja. Toisin sanoen Norjan teille tuli viime vuonna reilut 46 000 uutta sähköautoa. Suomessa oli vuodenvaihteessa käytössä kaikkiaan 2 400 sähköautoa.

”Me ollaan aivan käsittämättömän paljon jäljessä.”


Luonnon pelastamisen
ja ilmastonmuutoksen hillinnän lisäksi Petelius on vihreän puolueen linjoilla koulutusleikkausten perumisessa, tieteenteon rahoittamisessa ja perustulossa.

Petelius kannattaa maksuttomuutta varhaiskasvatuksessa ja peruskoulun jälkeisissä opinnoissa. Perheen taloudellinen tilanne ei saa ratkaista sitä, mitä voi oppia.

”En voi kuvitella, että yhdenvertaisuus ja henkinen ja taloudellinen vakaus syntyisi ilman koulutusta”, hän sanoo.

Tiederahoituksen leikkaaminen taas iskee ensimmäisenä perustutkimukseen. Luonnontieteessä tämä voi tarkoittaa kymmenien vuosien tai jopa pidempien tutkimusaikasarjojen katkeamista.

”Ärsyttää se takapajuisuus ja moukkamaisuus näissä leikkauksissa. Pitkäaikaisseuranta on kaiken luonnontieteen ydin. Jos se joudutaan katkaisemaan, pyyhitään kaikella aiemmin tehdyllä sanonko mitä.”

Petelius uskoo, että voimme hyvin, jos ihmiset ympärillämme voivat hyvin. Sen vuoksi perustulo on hyvä asia.

”Valtiovallan ei pidä lähtökohtaisesti epäillä ja syyllistää ihmisiä, varsinkaan työttömiä. Perustulo on työnhakijan henkinen selkäranka.”

Petelius sanoo, että perustulokokeilussa mukana olleiden ihmisten parantunut hyvinvointi todistaa kokeilun onnistuneen. Kokeilua pitää jatkaa ja laajentaa, eikä pelätä sitä, ettei jokainen perustuloa saava työllisty.

”Jos joku sinnittelee, tai niin kuin sanotaan vetelehtii, sillä 560 eurolla kuussa ilman muuta tuloa, niin vetelehtiköön!”

Petelius imi rakkauden luontoon suoraan suomalaisesta maaperästä jo taaperona. Hän kertoo, että perhealbumissa on kuvia, joissa pieni Pirkka-Pekka nukkuu päiväunia metsässä. Koko perhe retkeili, telttaili ja kulki luonnossa. Viisilapsisen katraan ainoasta pojasta tuli ikään kuin luonnostaan isän retkikaveri.

Isä oli luontoihminen, keräsi kasveja – lasten koulutehtäviinkin – ja kiviä. Linnuista isä ei ollut erityisen kiinnostunut, toisin kuin poikansa.

”Kuulemma olen nelivuotiaana sanonut, että isona minusta tulee lintutieteen tohtori”, Petelius sanoo ärrää sorauttaen.

Kahdeksanvuotiaana Petelius sai isältään kiikarit, perheen ensimmäiset. Hän sai myös lintukirjoja ja kirjasi muistiin pöntönrakennusohjeita ja jopa lintujen täyttämisohjeita. Lintuja Petelius ei ryhtynyt täyttämään, mutta on tarkkaillut niitä koko elämänsä.

”Keväisin koulussa oli tuskaa istua, kun ulkona paistoi aurinko. Voikkaalla päätettiin kerran kavereiden kanssa, siinä oli Ilkka Paunonen ja Kari Kekki, että lintsataan historiantunti ja mennään linturetkelle.”

Pojat jäivät kiinni lintsaamisesta ja tunnustivat, missä olivat käyneet.

Pirkko Sippu, historianopettaja, ei rangaissut, vaan piti tunnin erikseen meille kolmelle. Se oli hieno ihminen! Tässä iässä tietää, että lapsuus on hyvin lyhyt aika, mutta valtavan merkittävä.”

Muutto Helsinkiin näyttelijäopiskelijaksi 1970-luvun puolivälin jälkeen ei katkaissut luontosuhdetta.

Petelius muistelee suostutelleensa opiskelutoverinsa Vesa Vierikon helmikuussa linturetkelle Helsingin Seurasaareen. Peteliuksella oli kiikari ja Yashica Minister, 1960-luvun mittaetsinkamera. Vierikolla oli pitkä duffelitakki ja skeptinen asenne.

”Kyllä se paleli siellä! Eikä me mitään nähty, jotain tiaisia siellä täällä. Eihän siellä silloin ollut edes ruokintapaikkoja.”


Opiskeluaikoina
Petelius ei politisoitunut. Taidemaailma oli varsin vasemmistolainen 1970-luvun lopulla, mutta voimakkain vasemmistovirtaus oli jo laantunut, kun Petelius tuli Teatterikouluun – josta tuli Teatterikorkeakoulu – Peteliuksen opiskeluaikana.

Opiskelijat järjestivät kyllä opintopiirejä ja muuta aatteellista ja poliittista toimintaa, mutta Petelius sanoo olleensa vastaanpullikoija, joka sai moitteita epäyhteiskunnallisuudessaan.

Peteliuksen vuosikurssi, vuonna 1980 valmistuneet näyttelijät, halusivat irrottautua edellisen vuosikymmenen ajattelusta.

”Ryhmäteatterissa murrettiin brechtiläistä eeppistä teatterintekemisen tapaa, sitä, että kaikella on poliittinen päämäärä. Lähdettiin tekemään huuhaata, unenomaista logiikkaa. Sitten tuli Tabut ja oudot jutut telkkariin.”

Peteliuksen mielestä kulttuuri on välttämätöntä. Yhteiskunnan on varmistettava, että ihmiset saavat kulttuuria, eikä kulttuurin pidä odottaa tuottavan voittoa.

”Toinen sellainen ala on hoiva-ala, kuten on nähty. Mutta kulttuuri ja taide, siellähän se yhteiskunnan sivistys ja hyvinvointi on. Ilman niitä sivistysyhteiskunta ei ole sivistysyhteiskunta.”


Eduskuntatyö on valiokuntatyöskentelyä. Sitä Petelius odottaa. Jos hän pääsee eduskuntaan, paljon riippuu siitä, mihin valiokuntaan hän valikoituu.

”Työhän on oman ja puolueen ideologian ja intressien ajamista lainsäädäntöön. Omien näkemysten perusteellista puolustamista. Odotan mielenkiinnolla niitä keskusteluja, joissa puntaroidaan ehdotettuja muutoksia.”

Politiikkaa kutsutaan usein kompromissien taiteeksi, mutta Petelius ei erityisesti pidä tästä kuvauksesta. Hänen mielestään politiikassa etsitään yhteisiä nimittäjiä. Kun sellaisia löytyy riittävästi, voidaan säätää lakeja.

Peteliuksen vaalikampanjasta tulee intensiivinen, sillä vaaleihin on enää kuukausi. Hän suunnittelee siihen luontoretkiä ja roskien keruuta, kunhan maa paljastuu, puolueen yhteisiä tapahtumia ja muuta sopivaa, johon satutaan pyytämään.

”Tämä ehdokkuus on saanut aika hyvän huomioarvon, mikä on kivaa. Ja odotan ihmisten tapaamista, siinä olen parhaimmillani. Vaikka tässä mä olen taas luennoinut. Ei tämä kauhean hyväkään ole, ihmisethän haluaa tulla kuunnelluiksi. Ei ne halua että niille saarnataan.”

Peteliuksella tosiaan on paljon asiaa. Mutta yhdessä kohdassa haastattelua puhevirta katkeaa, kun hän muistelee lapsuuden metsiä Kuusankoskella, metsäyhtiön kuivumaan jättämiä pöllipinoja ja niillä parveilleita pitkäsarvisia kovakuoriaisia, joista Peteliuksen isä maalasi akvarelleja.

”Kaadetun kuusen tuoksu, ilta-aurinko ja ne sarvijaakot pöllinpäissä…”

Peteliuksen puheen tahti hidastuu ja katse jähmettyy jonnekin mittaamattoman matkan päähän.

”Ne sarvijaakot oli todella komeita.”

Pirkka-Pekka Petelius

  • 65-vuotias näyttelijä, käsikirjoittaja, ohjaaja ja laulaja.
  • Asuu Helsingissä.
  • Kihloissa. Aiemmista liitoista kolme lasta: aikuinen tytär ja poika sekä lukiota käyvä tytär.

eduskuntavaalit  henkilökuva 



Haluatko lukea lisää Lankaa? Tilaa nyt uusi viikoittainen uutiskirje täältä.