Sähköä rukoilemalla

12.6.2008

Elina Hirvonen

Valot sammuvat kesken repliikin. Elokuvan päähenkilön perhe ja miespäähenkilön perhettä edustava vanha mies istuvat hailakan vaaleanpunaiseksi maalatussa huoneessa keskustelemassa parin aikeesta mennä naimisiin.

”Kukkomme on nähnyt tässä talossa kanan. Olemme tulleet puhumaan kanasta”, aloittaa sulhasen välittäjänä toimiva herra. Sitten talo pimenee.

Tammikuussa sähköt katkesivat koko Sambiassa kolmena iltana peräkkäin. Kaupat myivät sulaneita pakasteruokia taskulampuilla varustautuneille asiakkaille. Ikkunoille sytytettiin lyhtyjä. Lääkärit hoitivat potilaita kynttilänvalossa.

Asiantuntijat olivat varoittaneet jo pitkään, että Sambiassa tuotettu sähkö ei riitä tyydyttämään nopeasti kasvavaa kulutusta. Viime vuosikymmenen lopulla alkanut voimaloiden laajentamisprojekti laahaa armottomasti aikataulussa jäljessä, ja valtiollisen energiayrityksen sähköasemat rapistuvat kunnostuksen puutteessa.

Paikallinen yritys lupasi lahjoittaa elokuvaa varten kannettavan generaattorin, mutta perui lupauksen päivää ennen kuvausten alkua. Olemme kuvanneet paljon ulkona, ja pärjänneet valaisua vaativissa sisätiloissa tuurilla.

Tiukoissa paikoissa valoassistentti on sulkenut silmänsä ja rukoillut, että sähköt toimisivat.

Ensimmäinen sähkökatko tuli sopivaan aikaan. Tuotantopäällikkö, joka on viikkojen ajan luvannut järjestää generaattorin kuvauksiin ”aivan kohta”, on vihdoin hoitanut asian.

Kytkemme lamput ja käynnistämme laitteen. Äänessä yhdistyy valtavan perämoottorin putkutus ja bassorummun iskut. Dialogista ei kuulu mitään.

Viemme generaattorin varastoon ja peitämme sen pressuilla. Varastoon leviää bensan katku. Epätasainen virta saa valot välkkymään. Perhe keskustelee tyttärensä avioliittoaikeista diskossa.

Illalla pakkaamme auton taskulampun valossa. Kuvauspäivä on ollut tavallinen:

Päähenkilö on aamulla tunnin myöhässä. Tuotantopäällikkö lupaa kertoa omilla autoillaan tuleville näyttelijöille ajo-ohjeet kuvauspaikalle, muttei tee sitä. Näyttelijät saapuvat kaksi tuntia myöhässä.

Tuotantopäällikkö lähtee kuvauksista kamera-autolla ja lupaa tuoda tullessaan loput näyttelijöistä, muttei tee sitä. Kukaan ei tiedä, missä hän on. Hänellä ei ole puhelinta.

Tuotannon minibussissa ei ole bensaa. Tuottajalla ei ole rahaa. Äänittäjä lainaa kuljettajalle bensarahaa, jotta tämä pääsee hakemaan näyttelijät.

Näyttelijät valittavat, että heillä ei ole sopimuksia. Näyttelijöiden puolisot valittavat, etteivät ymmärrä heidän aikataulujaan. Puvustaja valittaa, että ei siedä ohjaajaa. Kuvauspaikan vessa on tukossa. Talosta särkyy ikkuna.

Takana on lähes kolmekymmentä samankaltaista kuvauspäivää. Silti juuri nyt tuntuu, että en jaksa. Itken. Nolottaa.

Valoassistentti lupaa rukoilla. Naurattaa. Hän osaa rukoilla sähköt toimimaan. Ehkä hän saa kaikkeen muuhunkin jonkinlaisen valon.

 

Kirjoittaja on Lusakassa, Sambiassa, asuva dokumenttiohjaaja, kirjailija ja toimittaja.

Tweet