Vihreän Langan logoVihreän Langan logo

Kirjoittaja on vihreiden nuorten toinen puheenjohtaja. 

Kirjoittaja on vihreiden nuorten toinen puheenjohtaja. 

Minun Eurooppani ei ole pikkutakkimies Brysselin toimistossa vaan peloton transaktivisti Etelä-Euroopasta

14.5.2018

Iiris Suomela

Vietin viime viikon Utrechtissa Euroopan vihreiden nuorten liittokokouksessa. Siellä järjestölle valittiin ensimmäistä kertaa ikinä kaksi naispuolista puheenjohtajaa: Katri Ylinen ja Zuzana Pavelkova.

Päätöksen symbolinen merkitys on valtava niin Euroopan vihreille nuorille kuin Euroopalle laajemmin. Monella tapaa raskas, haavoja auki repinyt me too -talvi on kääntynyt feministiseksi kevääksi minulle, Suomelle ja Euroopalle.

Ongelmien esiin nostaminen alkaa vaihtua ratkaisukeskeiseksi kampanjoinniksi tasa-arvon ja häirinnästä vapaan yhteiskunnan puolesta.


Kuluneen viikon aikana opin, että naisia ja sukupuolivähemmistöjä kohdellaan edelleen järkyttävän huonosti ympäri Eurooppaa.

Irlannin aborttilainsäädäntö loukkaa edelleen ihmisen oikeutta päättää kehostaan ja satuttaa tuhansia naisia joka vuosi. Unkarissa oikeusvaltio murenee ja misogynistinen konservatismi nostaa päätään. Espanjassa tapahtui vähän aikaa sitten joukkoraiskaus, joka ei johtanut yhteenkään raiskaustuomioon, sillä uhri ei vastustellut viittä miestä riittävän näkyvästi. Myös Suomen raiskauslainsäädännössä on merkittävästi korjaamisen varaa – transihmisten ja muiden seksuaalivähemmistöjen kohtelusta puhumattakaan.

Toisaalta viikon aikana opin myös, että jokaikisessä näistä maista on käsittämättömän rohkeita ja osaavia feministejä tekemässä töitä tasa-arvon eteen - kaikista esteistä ja riskeistä huolimatta. Ennen kaikkea opin, ettei yhtäkään näistä kamppailuista tarvitse käydä yksin. Tunsin sanoinkuvaamattoman vahvaa, valtioiden rajat ylittävää solidaarisuutta.

Tanssin keskellä kokousta Beyoncén tahtiin, kun Euroopan vihreille nuorille valittiin kaksi naispuolista puheenjohtajaa. Katsoin ympärilleni enkä voinut olla liikuttumatta kyyneliin, kun ymmärsin meidän pystyvän jatkossakin historian tekemiseen.

Muistin uudestaan, että Euroopan ja EU:n puolustaminen ei riitä, sillä federalismi ei ole mitään ilman poliittista suuntaa. Merkityksettömän yhtenäisyyspuheen sijaan Eurooppa kaipaa rohkeaa feminismiä, kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa ja rajoja rikkovaa työtä tasa-arvon sekä ihmisoikeuksien puolesta.

Me tarvitsemme yhtenäisempää Eurooppaa, sillä aikamme suurten ongelmien ratkaiseminen ei voi mitenkään onnistua, jos kukin maista tuijottaa vain omaan napaansa ja kieltäytyy yhteistyöstä.

 

Minun Eurooppani ei ole pikkutakkimies Brysselin toimistorakennuksessa. Minun Eurooppani on peloton transaktivisti Etelä-Euroopasta, joka omistaa elämänsä globaalille tasa-arvotyölle – oli kyse sitten katolilaisia konservatiiveja vastaan vääntämisestä Maltalla tai Suomen translain uudistamisen puolustamisesta. Minun Eurooppani on juuri 18 vuotta täyttänyt itävaltalainen poika, joka auttaa pakolaisleirillä turvapaikanhakijaa synnytyksessä, kun lääkäriä tai hoitajaa ei saada paikalle ajoissa.

Minun Eurooppani ei sulje silmiään ihmisoikeusloukkausten, inhimillisen hädän tai ilmastonmuutoksen edessä. Päinvastoin, minun Eurooppani tarttuu haasteisiin rohkeasti ja väsymättä yli valtioiden rajojen.

Minun Eurooppani ei ole yhtenäinen ulkomaailmaa vastaan. Päinvastoin, se on yhtenäinen juuri siksi, että se on solidaarinen ja avoin.

Minun Eurooppani ei ole vielä valmis, ja siksi on aivan valtavan lohdullista tietää ja tuntea satoja nuoria, jotka omistavat elämänsä ihmisoikeuksien, ilmaston ja tasa-arvon puolustamiselle. Me emme tee sitä sankaritarinoiden vuoksi. Me teemme sen, koska me satumme olemaan näiden suurten ongelmien äärellä juuri nyt emmekä me voi tehdä muutakaan kuin yrittää toimia ja auttaa parhaamme mukaan. Me teemme sen, koska meidän kuuluu se tehdä.

eu-blogi  tasa-arvo  federalismi  feminismi 




Haluatko lukea lisää Lankaa? Tilaa nyt uusi viikoittainen uutiskirje täältä.