Vihreän Langan logoVihreän Langan logo

Mitä #metoo:n jälkeen?

1.2.2018

Milja Henttonen

MINULLE #METOO-KAMPANJA ei ollut yksiselitteisesti voimaannuttava tai vapauttava kokemus. Viikkokausia kestänyt keskustelu pakotti käymään läpi järkyttäviä kokemuksia omasta historiasta ja avasi haavoja, joiden kuvittelin jo umpeutuneen. 

 

Useimmat naiset tunnistavat elämästään sanallista häirintää, suurin osa kourintaa ja epäasiallista koskettelua. Aivan liian moni tarina kertoo törkeästä, jopa vuosia kestäneestä, seksuaalisesta väkivallasta ja hyväksikäytöstä. #Metoo avasi padot, teki henkilökohtaisesta tuskallisen julkista ja vihdoinkin rikkoi sen korvia huumaavan hiljaisuuden, johon olemme seksuaalisen häirinnän ja väkivallan yhteydessä tottuneet.

Tarinat järkyttivät, oksettivat, itkettivät. En silti koskaan lopettanut lukemista, pakotin itseni kuulemaan jokaisen tarinan.

Joka ikinen niistä tarinoista ansaitsi vihdoin tulla kuulluksi. Jokainen niistä rohkeista naisista, jotka kertoivat tarinansa ehkä ensimmäistä kertaa, ansaitsi sen, että minäkin pysähdyn, olen hiljaa ja kuuntelen. 

 

 

Suomessa #metoo-kampanja on saanut kritiikkiä siitä, että se lässähti pintapuoliseksi somekohuksi ilman, että mitään todellista muutosta saatiin aikaan. Mutta nyt on nimenomaan meidän käsissämme, mitä tapahtuu seuraavaksi. Nyt olemme kuulleet naisten tarinat, mutta kuuntelimmeko todella? Mihin toimiin olemme valmiit lähtemään, jotta kenenkään ei tarvitsisi enää pelätä? Mitä olemme valmiit tekemään, jotta tämän maailman teuvohakkaraiset saadaan vastuuseen ja kuriin yhteiskunnan johtopaikoilta lähtien? Hiljaisuus on rikottu, on toiminnan aika.

 

 

Eduskunta ei ole ainoa paikka, josta muutos voi lähteä. Me voimme vaatia muutoksia myös työpaikoilla, harrastuksissa, kouluissa, ammattiliitoissa, puolueissa, kaveripiireissä, kuntapäättäjiltä ja itseltämme. 

 

Keinovalikoimakin on lähes loputon: tuodaan häirintäyhdyshenkilöt pakollisiksi työpaikoille, koulutetaan viranomaisia, opettajia ja terveydenhuollon ammattilaisia seksuaalisesta häirinnästä ja väkivallasta, päivitetään häirinnän määritelmää ja tuodaan suostumuksen puute raiskauksen tunnusmerkistöön, varmistetaan oikeudenmukaiset rangaistukset tekijöille, lisätään ensi- ja turvakotien määrää ja resursseja, varmistetaan julkisen tilan turvallisuus feministisellä kaupunkisuunnittelulla, luodaan matalan kynnyksen palveluja ilmoittaa häirinnästä ja saada tukea. 

 

 

Isoin ja vaikein muutos on muutos asenteisiin. Meidän pitää pystyä antamaan lapsille ja nuorille keinot määrittää koskemattomuuden rajat ja vielä tärkeämpää, heille pitää antaa keinot kunnioittaa toisen määrittämiä rajoja. On helppoa sanoa, että opetetaan pojille, että ei saa raiskata, mutta asennemuutokset eivät tapahdu hetkessä. Asennemuutokset eivät tapahdu pelkällä hyvällä tahdolla ja kasvatuksella, eivätkä usein vapaaehtoisesti vaan esimerkiksi lainsäädännön kautta pikkuhiljaa pakottamalla. Se tekee muutoksen tekemisestä vaikeaa, abstraktia ja turhauttavaa: emme näe tuloksia vielä tänään tai edes huomenna.

 

 

Asennemuutoksen voi aloittaa tänään: yrittää päästä yli omasta loukatusta egostamme ja not all men -löpinästä, lopettaa syyllisten selkääntaputtelu ja ymmärtäminen, asettua uhrin saappaisiin ja todella kuulla. Jokainen meistä voi joka päivä päättää olla olematta se ällöttävä lääppijä, kadulla törkeyksiä huutelija, genitaaleista pyytämättä kuvia lähettelevä, tissejä tuijottava ja persettä kouriva hyypiö. 

 

 

Sillä nyt riittää. Ei enää ikinä #metoo, ainoastaan #neveragain.

Kirjoittaja on ihmisoikeusaktivisti.

#metoo  seksuaalinen ahdistelu  seksuaalinen häirintä  feminismi 




Haluatko lukea lisää Lankaa? Tilaa nyt uusi viikoittainen uutiskirje täältä.