Vihreän Langan logoVihreän Langan logo
Blogi

Miksi journalismin pitäisi olla sovittelevaa?

15.2.2018

Riikka Suominen

Käyttäjän Riikka Suominen kuva

”Mikä toisen osapuolen toiminnassa ärsyttää sinua eniten? Mikä on pahinta?”

Olen uutistoimittajana esittänyt nuo kysymykset kymmeniä kertoja. Niiden tarkoitus on ollut saada haastateltava kertomaan konfliktin pahin epäkohta kameralle. Jos hän kertoessaan ilmeillä näyttää kiukkunsa, niin vielä parempaa tv:tä katsojille.

En yrittänyt noissa haastatteluissa lietsoa konfliktia. Halusin vain tallentaa kiistatilanteen nauhalle. En myöskään ajatellut, että minun pitäisi yrittää liennyttää konfliktia. Toimittajana olin paikalla raportoimassa. Rauhanvälittäjät ovat erikseen.


Kun aloitin Vihreän Langan
päätoimittajana joulukuussa 2015, Suomeen oli juuri tullut ennätysmäärä pakolaisia ja keskusteluilmapiiri oli lievästi sanottuna ärhäkkä. Turvapaikanhakijat nostivat pintaan niin voimakkaita tunteita, että se vaikutti kaikkeen keskusteluun, ainakin netissä.

Siksi ilmoittauduin mukaan, kun Suomessa järjestettiin ensimmäinen sovittelujournalismin kurssi puolitoista vuotta sitten.

Uskon vuoropuheluun. Siihen, että niilläkin ihmisillä, joilla on epämiellyttäviä tai faktuaalisesti vääriä mielipiteitä, on tarve tulla kuulluksi. Sen jälkeen he voivat – ehkä – kuunnella muidenkin näkemyksiä.

Lähetystöneuvos Petri Hakkarainen on kirjoittanut aiheesta oivallisen vieraskynätekstin Helsingin Sanomiin. Siinä hän harmittelee vuoropuhelun vaikeutta.

”Lliian usein se päätyy olemaan vuoro­puhelua sanan väärässä merkityksessä: puheluja vuoroissa. Peräkkäin esitetyistä monologeista syntyy harvoin mitään rakentavaa, päällehuutamisesta puhumattakaan”, Hakkarainen kirjoittaa.


Toimittajien ei pidä olla
yhteiskunnan erotuomareita. Journalismin pitää kertoa yleisölle, mitä yhteiskunnassa tapahtuu välittämättä siitä, mihin totuuden kertominen johtaa. 

Journalismin pitää myös tehdä näkyviksi ne konfliktit, joita eri tahojen välillä on. On poliittista peliä väittää, ettei ristiriitaa ole, silloin kun sellainen on. Konfliktit voi silti tehdä näkyväksi sovittelujournalismin hengessä. 

Käytännössä se tarkoittaa, että molemmille osapuolille tulee olo, että heitä on kuunneltu. Tavoite on, että molemmilla on sama käsitys siitä, mistä riidellään.

Jutun näkökulmaa voi pohtia siltä kannalta, ettei uutinen ainoastaan raportoi mitä on käynyt, vaan myös mitä voi tapahtua. Siitä, miten ristiriita voi ratketa.

Lukija saa näin todennäköisesti vähintään yhtä hyvän kuvan yhteiskunnan tapahtumista, kuin niin, että toimittaja kaivelee haastateltavilta mahdollisimman selviä aggressionilmauksia.

Käytännössä suomalainen politiikka tehdään monipuoluehallituksissa. Yksi tapa päästä kiinni ratkaisuihin on, että panee tekstissä ongelman yhdelle puolelle pöytää ja poliittiset vastustajat toiselle puolelle sitä ratkomaan.

Esimerkki sovittelujournalismin otteesta on Vihreän Langan reportaasi Hannukaisen kaivoshankkeesta Kolarista.

Todennäköisesti suurin osa lukijoistamme vastustaa kaivosta ympäristöhaittojen vuoksi. Silti jutussa kuunneltiin yhtä tarkasti kuin vastustajia myös niitä kolarilaisia, jotka kannattavat kaivosta.


Toimittaja 
Johanna Korhonen hämmästelee vuonna 2016 julkaistussa kirjassaan Mikä niitä riivaa? yhteiskunnallisen keskustelun polarisoitumista.

”Harva asia on kaksinapainen. Asiat ovat pallomaisia tai mustekalamaisia. Ei kukaan voi olla vastaanottokeskusten puolella tai niitä vastaan. Kaksinapaisissa keskusteluissa osallistuja ottaa riskin joutua väkisin määritellyksi jompaankumpaan porukkaan”, Korhonen kirjoittaa. 

Kaksinapaisuuden riskinä on, että osa ihmisistä vetäytyy koko keskustelusta. Tätä vetäytymistä on tapahtunut Suomessakin. 

Kysymykset, joista Vihreä Lankakin kirjoittaa, ovat useimmiten pallomaisia tai mustekalamaisia. Ei kukaan ole vanhempainvapaiden puolesta tai niitä vastaan. Harva on myöskään työttömyysturvan, maataloustukien tai raiskauslain puolesta tai sitä vastaan.


Minua kiinnostaa
, miten poliittinen lehti voi kertoa asioista niin, että juttuja lukisivat muutkin kuin niin sanotusti jo uskossa olevat. Sovittelujournalismin keinot voivat tuoda jutuille uusia lukijoita.

Puoluelehti on vähemmän riippuvainen klikeistä ja kärjekkäistä nettiotsikoista kuin kaupallinen media. Mekin toki haluamme, että juttuja luetaan. Someraivoa meidän ei tarvitse lietsoa.

Tavoite on, että lukijalla on jälkeenpäin olo, että kylläpä kannatti lukea. Toisinaan siihen pääsee sovittelujournalismin keinoin.

Näin näytti käyvän juttumme Vegaani maitotilalla kohdalla. Yhdessä Maaseudun Tulevaisuuden kanssa tehty juttu on nyt ehdolla Bonnierin suuren journalistipalkinnon saajaksi. Juttu ei olisi ollut puoliksikaan yhtä kiinnostava ilman sovittelujournalismin otetta.

Journalismin ei ole pakko olla sovittelevaa, mutta joskus sen kannattaa olla.

sovittelujournalismi  journalismi  Rasismi 




Haluatko lukea lisää Lankaa? Tilaa nyt uusi viikoittainen uutiskirje täältä.