Vihreän Langan logoVihreän Langan logo
Blogi

Valtion mitaliostokset sujuvat heikosti – pitäisikö huippu-urheilu yksityistää?

26.2.2018

Sammeli Heikkinen

Käyttäjän Sammeli Heikkinen kuva

Kuinka jännittävää on, kun loppusuora avautuu ja peesissä roikkunut hiihtäjä ampaisee edellä painelevan rinnalle ja yrittää ohi kaikin voimin! Kuinka suuria tunteita voi herättää yksi täpärästi ohi mennyt laukaus ampumahiihdossa, jääkiekossa tai jalkapallossa.

Edellämainittu ei perustele sitä, että valtion pitäisi puuttua huippu-urheiluun. Silti Suomessakin valtio rahoittaa huippu-urheilua.


Noin vuosi sitten lähetetyn Ylen MOT-ohjelman mukaan huippu-urheiluun meni vuoden 2015 budjetista suoraan noin 12 miljoonaa euroa. Kun muita kautta huippu-urheiluun valuva valtion raha lasketaan mukaan, Suomi polttaa ammattitason urheiluun noin 40 miljoonaa euroa vuodessa.

Valtion budjetin mittaluokassa 40 miljoonaa ei ole paljon. Mutta se on paljon, kun katsotaan mitä sillä saa.

Valtion huippu-urheilun rahoitus on kasvanut. Arvokisamenestys ei. Pyeongchangin olympialaisissa Suomen nosti 20 parhaan joukkoon mitalitaulukossa Iivo Niskasen kulta. Lisäksi tuli yksi hopea ja neljä pronssia. Näistä mitaleista kolme toi hiihtäjä Krista Pärmäkoski.

Kisamenestys oli melkein kokonaan kahden urheilijan varassa.

Väkiluvultaan Suomea pienempi Norja sai 39 mitalia. Vaikka moni muukin kuin minä uskoo, että Therese Johaugin dopingtapaus on vain norjalaisen lääketieteellisen valmentamisen jäävuoren huippu, on Norjan menestys kertaluokkaa parempaa kuin Suomen.

Sitä paitsi norjalaisten menestys ei ole parin hiihtäjän varassa. Norja sai hiihdon ja ampumahiihdon lisäksi kultamitaleita myös pikaluistelusta, freestylesta, mäkihypystä ja alppihiihdosta.

Toisen naapurimme Ruotsin menestys hiihdossa ja ampumahiihdossa oli kova, mutta kultaa tuli myös curlingista ja alppihiidosta.


Huippu-urheilun surkea panos–tuotossuhde johtaa silloin tällöin poliitikkojen kriittisiin puheenvuoroihin. Välillä tehdään selvitys, jossa todetaan, että rahaa riittää Suomessa urheilupomoille, mutta heikommin varsinkin vähemmän suosittujen lajien urheilijoille.

MOT haastatteli maailman 60. parhaan pöytätenniksen pelaajan joukossa olevaa Benedek Olahia, joka oli koko uransa aikana saanut valtiolta urheiluapurahoja 7 500 euroa. Painonnostaja Meri Ilmarinen oli saanut noin 2 500 euroa vuodessa.

Olympiakomitean asettaman Huippu-urheiluyksikön johtaja Mika Kojonkoski kuittasi toissavuonna 120 000 euron tulot.

Ulkopuolisen arvioijan raportissa arvioidaan, että Olympiakomiteassa ja urheilusta vastaavassa opetus- ja kulttuuriministeriössä ”systematiikka, analytiikka ja kehittymisen seuranta näyttää puuttuvan täysin”.


Kenties huippu-urheilun rahoituksen voisi panna kuntoon. Kanavoida rahat niin, että niillä saadaan maksimimäärä arvokisamenestystä. Mutta miksi?

Olympialaismitalit olivat aikoinaan tärkeitä nuorelle, tuntemattomalle kansakunnalle. Mutta mitä merkitystä niillä enää on? Pitääkö valtion käyttää kymmeniä miljoonia siihen, että osalle kansalaisista tulee hetkeksi hyvä mieli?

Vai olisiko juuri huippu-urheilu se osa yhteiskunnasta, joka olisi aika yksityistää? Menestyneimmät ja tunnetuimmat urheilijat saavat jo nyt rahansa sponsorisopimuksista. Ja pienempien lajien urheilijoille ei valtiovetoinen systeemi näytä antavan rahaa kuitenkaan.

Miksei valtio voisi keskittyä siihen, että kansalaiset liikkuvat ja lapsilla on mahdollisuus harrastaa urheilua järkevään hintaan?

Urheilu on niin valtava bisnes, että se pyörii täysin riippumatta Suomen valtion rahoista.




Haluatko lukea lisää Lankaa? Tilaa nyt uusi viikoittainen uutiskirje täältä.


Myllyteatterin mainos

Vihreä Lanka 4/2019

Lue

Vihreä Lanka

4/19


Sisällysluettelo
Anna palautetta


Twitter

Graafisia maailmanselityksiä -teksti
Hiilen monta hintaa (Lasse Leipola / Iiro Törmä)

Kuva: Pekka Sauri