Hippi ja taistolaiset

14.2.2012

Rosa Meriläinen

Petteri Hippiä ei kuulemma voitu valita tiedekuntaneuvostoon siksi, että hän oli entinen taistolainen. Hän oli kuullut paitsi olevansa ”se taistolais-Hippi”, myös edustavansa ”niitä taistolaishippejä”. Hippi tiesi, että typerän huhun takana olivat oikeistohipit.

Petteri oli sinänsä kyllästynyt sukunimestään väännettyihin vitseihin jo lapsena. Se, mitä hänelle oli kerrottu hipeistä ja vähemmistökommunisteista oli kuulostanut kauniilta ja viattomalta, ilman muuta tavoittelemisen arvoiselta, mutta ehdottomasti toisilleen vastakkaisilta ajatusmalleilta.

Hipit uskoivat, että Shangri La koittaa, kun nyt ja tässä ihminen itse itsensä vapauttaa ja vain rakastaa. Taistolaiset uskoivat Shangri La:n koittavan, kun annetaan Neuvostoliiton vapauttaa ihmiset. Hipit satsasivat kurittomuuteen, taistolaiset kuriin. Molemmat ilmiöt osuivat samaan aikaan, Petterin varhaislapsuuteen.

Petteri itse epäili, että mikäli ikä olisi sallinut, hän olisi ollut hipiksi liian kontrollifriikki ja taistolaiseksi liian auktoriteettikammoinen. 70-luvulla hän olisi siis todennäköisimmin ollut revari. Mutta tosielämässä hän oli tarhalainen. Se onkin aatemaailmaltaan ainoa ryhmä, jonka kurisuhde muistuttaa kuvitteellista hybridiä nimeltään taistolaishippi: on toteltava äitiä, isää ja tarhantätejä – mutta muuten tärkeintä on vapaa leikki ja oma mielikuvitus.

Petteri Hippiä oli pilkattu vähintään selän takana aina. Sekä nimestä että kansanedustajaäidistä. Nytkin hän yliopiston ruokalassa tunsi kollegoiden katseet selässään. Ja kuinka ollakaan, juuri nyt sisään asteli kolme puku päällä syntynyttä urakiipijää, jotka rahantekokyvyttömyyttään olivat juuttuneet yliopistolle, koska täällä sentään oli tarjolla valtaa ja yhteiskunnallista arvostusta.

Tosi pelurit eivät vaivautuneet omistautumaan millekään vaikealle ja epävarmalle tutkimusalalle, josta ei olisi saatavissa nopeasti riittävää määrää uutisoitavia artikkeleita. Tosi pelurit pitivät huolen siitä, ettei Petteri Hippi koskaan pääse tiedekuntaneuvostoon.

”Oikeistohipit”, murahti Petteri mielessään. Yliopisto-opintojen jälkeenkään he eivät suostu myöntämään, että yhteiskunta ei koostu vapaista yksilöistä. Petteri loihti kasvoilleen hymyn ja vilkutti oikeistohipeille iloisesti. WWPD eli mitä nokkela tyttäreni Patti tekisi tällaisessa tilanteessa, mietti ilkikurinen Hippi.

Vaivihkaa hän sylkäisi kuppinsa pohjalle komean klimpin ja lampsi raukean rauhallisesti kahviautomaatille, täytti neljä kuppia kahvilla ja huolellisesti sekoitti kolmeen oikeistohipille vietävään kuppiin sylkensä. Kevein askelin hän vei kahvit heille. Yleensä Petteri jännitti näiden huoletonta vaurautta ja menestystä huokuvien miesten joukossa. Heidän suitut tukkansa olivat kuin huutomerkki hänen oman nuhjuisuutensa edessä.

Kerrankin Petterillä oli yliote. Siinä nämä arvon kollegat nyt joutuivat maireasti nielemään hänen sylkeään. Vaikka he eivät edes tienneet kepposesta, silti he kiemurtelivat pöydän päälle kumartuneen Petterin edessä epämukavina. Ystävällisyyden edessä he nimittäin olivat aseettomia. Eihän sellainen kuulu oikeistohipin maailmankuvaan.

Kirjoittaja on entinen vihreä kansanedustaja. Tarina jatkuu kahden viikon kuluttua tiistaina.

Tweet