Me salaliittolaiset

4.3.2011

Vesa Sisättö

Kriittiset ja älykkäät ihmisetkin ajautuvat joskus sivuraiteille. Yksi esimerkki on punavihreimmistössä laajalle levinnyt käsitys valtamedian salaliitosta.

Helsingin Sanomien, Yleisradion ja milloin minkäkin ison viestimen oletetaan pyrkivän vaikuttamaan yleisöön tekemällä juttuja tietyistä aiheista ja etenkin vaikenemalla toisista. Salaliittouskova tuntuu kuvittelevan, että jossain Helsingin alla on päätoimittajien huuruisa krypta, jossa he yhdessä päättävät mitä Suomi ajattelee.

Oma lukunsa ovat kriittiset taiteilijat, joiden mielestä Hesari lyttää heidän teoksensa, koska tekijän isä oli sanonut vuonna 1973 pahasti Erkosta. Jokainen toimituksien työtä tunteva tietää, ettei uutistyön meuhkeessa ole aikaa miettiä median omistajajien toiveita.

Toimittajat ovat myös herkkänahkaisia. Välillä toki satunnainen mediapomo koettaa sensuroida tai painostaa toimittajaa. Mutta näistä tapauksista tietää pian koko skene, kun loukattu toimittaja valittaa asiasta seuraavat kuusi vuotta baareissa.

Mediassa toki on omat alitajuiset konsensuksensa, joita akateeminen tutkimus ansiokkaasti selvittää. Jos kriittinen viesti ei mediassa mene läpi, suosittelisin ensin miettimään omia viestintästrategioita ja muokkaamaan niistä pinnalliseen mediaan paremmin soveltuvia. Esimerkiksi turkisten vastustajat ovat menestyneet näin.

Toki vähemmällä pääsee, jos kokee, että ei tarvitse yrittääkään, koska salaliitto sen kuitenkin estää. Jää enemmän aikaa jupista vääryyksistä omien kesken kantabaarissa.

Kirjoittaja on Vihreän Langan toimittaja.

Tweet