Hippimeininki

26.1.2010

Rosa Meriläinen

Tamperelaisen ravintola Telakan naistenvessassa on hykerryttävä seinäkirjoitus: ”Hipit. En arvosta / Kreisibailaus. Arvostan.”

Monilla vihreillä on hivenen itseironinen ja joka tapauksessa erityinen suhde hippeihin ja hippimeininkiin. Kun minä kerroin facebookissa tuntevani hippien kahvilassa olevani turvassa maailman paineilta päteä ja pärjätä, 10 vihreää kaveria painoi ”like” -nappulaa.

Yliopistolla ja jopa eduskunnassa vihreät on helppo tunnistaa semisti hipistä homssuisesta pukeutumisesta, föönaamattomasta tukasta ja meikittömästä naamataulusta.

Tajunnanlaajennus ja The Doors eivät ole muodissa, mutta kylläkin kriittinen suhtautuminen sotimiseen ja porvarilliseen tehokkuuteen. Vaikka puheemme perustulosta on saanut taakseen tiukkoja laskelmia, väijyy taustalla myös romanttinen vapautumisen ideologia.

Välillä kutsun itseäni hipiksi, välillä pilkkaan hippejä. Se, mikä hippimeiningissä ärsyttää, on jalat tukevasti ilmassa pitävä irrottautuminen niistä käytännöllispoliittisista tavoista, joilla omat tavoitteet todella voitaisiin ajaa läpi.

Toisekseen hippimeininkiin kuuluu mittakaavavirheet: keskitytään epäolennaiseen. Karkein esimerkki tästä lienee ne joogalentäjät, joiden mielestä maailma pelastuu meditoimalla.

En myöskään erityisen paljon osaa arvostaa tieteellisen ajattelun kokonaan hylkäävää hörhöilyä, missä empiiristä näyttöä vahvempi todiste jonkin lisäaineen vaarallisuudelle on se, että Ruohonjuuren myyjä näin kertoi.

Ensimmäisen sukupolven hippejä on päätynyt meille liehuviittoina tai täysin valtavirtaan sulautuneina vakaina aikuisina.

Uushippejä löytyy vihreiden lisäksi myös vasemmistoliitosta. Tämä hippikaveriyhteys saa nuoremmat vihreät joskus unohtamaan, ettei vasemmistoliiton valtavirta todellakaan kilpaile kanssamme siitä, kuka ymmärtää parhaiten syrjäytyneitä tai rakentaa maailmanrauhaa.

Suurin osa vasemmistoliittolaisista on nähnyt hippejä vain televisiossa  - eikä ole pitänyt näkemästään.

Kepulaiset ovat tavallaan hippejä, tavallaan hippien antiteesi. On vaikea kuvitella vähemmän hippiä hahmoa kuin Paavo Väyrynen, jonka mukaan Paula Lehtomäen suurin ongelma on ollut liiallinen luontomyönteisyys.

Toisaalta kepulaisetkin tuntuvat kuvittelevan, että maa pelastuisi sillä, jos kaikki omaksuisivat heidän elämäntapansa ja muuttuisivat kepulaisiksi.

Minä toivon, ettei vihreiden politiikka perustu oman elämäntavan markkinointiin. Eivät kaikki vihreät, mutta eivät takuulla kaikki maailman ihmiset tule muuttamaan kommuuneihin jakamaan tartex-tuubejaan.

Jos ekologinen käänne kulutuksessa ja tuotannossa meinataan saada aikaiseksi, se on tehtävä ilman, että kaikkien täytyy muuttua hipeiksi.

Tweet