Ryppyvoide ja kuolema

12.12.2008

Elina Hirvonen

Lentokoneessa Amsterdamista Nairobiin ajattelen kahta asiaa.

Ensinnäkin sitä, että ostin Amsterdamista elämäni ensimmäisen silmänympärysvoiteen ja minua hävettää. Voidepurkin kyljessä lukee ”Tehoaa ennenaikaiseen vanhenemiseen”.

Hävettää, että ostin voiteen, vaikka tiedän, ettei se mihinkään tehoa. Vielä enemmän hävettää, että laukussani on jotain, jossa käytetään termiä ”ennenaikainen vanheneminen”. Koska vanheneminen tapahtuu oikeaan aikaan?

Samalla ajattelen kuolemaa. Sillä siitä nolossa silmänympärysvoiteessa on lopulta kyse. Siitä, että ajan kulu on armotonta.

Ja ajan kulun mukana tulevat rypyt ilkkuvat: sinun elämäsi on rajallinen. Jonain päivänä kuolet. Sillä, häivyttääkö voide ryppyjä, ei lopulta ole väliä. Pelissä on paljon enemmän: lupaus pysäyttää aika.

Suhteeni aikaan ja kuolemaan on muuttunut perustavalla tavalla viimeisen kymmenen vuoden aikana. Kaksikymppisenä tuntui, että aikaa on rajattomasti ja elämä niin ahdistavaa, että kuoleman olemassaolo on helpotus.

Nyt, kolmikymppisenä, aika kuluu kohtuuttoman nopeasti, ja sitä on aivan liian vähän. Samalla elämä on suurimmaksi osaksi niin kivaa, että kuoleman olemassaolo on lohdutonta.

Ihanina hetkinä ystävien kanssa mieleen kiinnittyy ajatus: ”Jonakin päivänä meitä ei ole.”

Muistan, kuinka katselin isoäidin kanssa vanhoja valokuvia hänen ystävistään, nuorista naisista hatuissa ja hansikkaissa, ja isoäiti osoitti jokaista vuorotellen: ”Hän on kuollut. Hän on vanhainkodissa eikä muista mitään.”

”Serkku kuoli eilen liikenneonnettomuudessa.” ”Äiti kuoli. ”Lapsi kuoli.” ”Ystävä kuoli.” ”Mihin? En tiedä. Hän vain romahti matkalla töihin.”

Nämä ovat keskusteluja, joita Sambiassa käydään jatkuvasti. Nuoren ihmisen kuolema ei ole poikkeus, vaan sääntö. Pitkä elämä, joka päättyy kuolemaan vanhana, on poikkeus.

Se, että ihminen sairastuu, saa hoitoa ja paranee, on poikkeus. Sääntö on, että ihminen sairastuu, menee huonompaan kuntoon ja kuolee.

Läheiset sanovat, että ”hän vain romahti”. Sairauksiin saa harvoin kunnon diagnoosia, koska klinikoilla ei ole välineitä sen tekemiseen.

Vaikka diagnoosin saisi, sairautta ei todennäköisesti pystyttäisi hoitamaan Sambiassa. Ja vaikka pystyttäisiin, potilaalla tuskin olisi varaa maksaa siitä.

Sambiassa ei ole mitään, mikä lupaisi pysäyttää ajan tai ottaa kuoleman olemassaolon hetkeksi pois.

Mutta yksi on: vankkumaton usko kuoleman jälkeiseen elämään. ”God gives and God takes”, sanotaan, usein jo siinä vaiheessa kun länsimaalainen etsisi vimmatusti uutta lääkäriä, uutta lääkitystä, apua jatkaa elämää.

Minulle kuolema tarkoittaa elämän loppumista, ja siksi ajatusta siitä on vaikea kestää. Sambialaisille ystävilleni kuolema tarkoittaa elämän jatkumista taivaassa. Muuten kaikkialla olevaa kuoleman läsnäoloa olisi todennäköisesti mahdoton kestää.

Kirjoittaja on Lusakassa, Sambiassa, asuva dokumenttiohjaaja, kirjailija ja toimittaja. Lisää Hirvosen blogitekstejä löydät täältä.

Tweet