Vihreän Langan logoVihreän Langan logo

Hyväntekemisen vaikeudesta

Iiro Törmä

Kuvituskuvassa avain ja avainmenperä
Iiro Törmä

19.5.2016 14.35

Riikka Suominen

Toimittaja auttoi Itä-Euroopan romaneita muutamana pakkasyönä. Siitä tuli paha mieli.

Kotonani yöpyi tänä keväänä kolme miestä, joiden nimiä en tiedä. He esittäytyivät, kun kättelimme eteisessämme. Olin silloin niin hermostunut, etten painanut nimiä mieleeni. Yhdeltä kättelijältä puuttui sormia.

Siihen saakka maaliskuun päivät olivat täyttyneet lapsen uhmaiästä, vetämästäni lehtiuudistuksesta, koiran korvatulehduskierteestä ja muuttosuunnitelmista.

Sitten nämä itäeurooppalaiset romanit tulivat kotiini yöksi ja veivät minut kairos-hetkeen. Niin kutsutaan kristinuskossa erityistä hetkeä, jolloin tapahtuu jotakin suurta. Joku minua kristillisempi voisi muotoilla, että siinä hetkessä iankaikkisuus kohtaa meidän aikamme ja elämämme.  Jumalalla on ikään kuin maalipaikka.

Itse kutsuisin tapahtunutta avainkokemukseksi.


Maaliskuussa takatalvi oli iskenyt Helsinkiin. Paikallisuutisissa kerrottiin, että tänne tulleet Itä-Euroopan romanit olivat vaarassa paleltua kaduilla kuoliaaksi. Jossain kansalaisrohkeuden puuskassa soitin romanien päiväkeskus Hirundoon ja sanoin, että talossamme voi majoittua.

Minua arvelutti. Arvelutti, vaikka kyse oli vain kolmesta yöstä talossamme, joka olisi todennäköisesti muutenkin tyhjillään. Pelkäsin, että majoittaminen on kiusallista. Että en pysty sanomaan miehille, että heidän pitää kolmen yön jälkeen lähteä.

Pelkäsin, että rakas jääkarhuveistokseni menee rikki. Piilotin kylpyhuoneessa näkyvillä olleet perintökoruni. Meillä ei ole vara-avainta, ja vaikka olisi ollutkin, en olisi halunnut sitä antaa.

Miehet tulivat. Petasin heille sängyt ja annoin pyyhkeet. Keitin kahvit ja nostin kulmakioskilta haetut dallaspullat pöytään. Lähdimme pois.

Yöllä näin painajaista kodittomista romaneista. Heräsin ja havahduin, että se oli onneksi vain pahaa unt… Mutta nehän ovat meillä kotona yötä! En saanut unta moneen tuntiin.

Seuraavana aamuna totesin kaiken kotonamme olevan kuten ennenkin. Miehet olivat tiskanneet kuppinsa ja pedanneet sänkynsä. Sen jälkeen unohdin täysin heidän olemassaolonsa. Tuntui oudolta miettiä, mitä olin pelännyt niin paljon.


Käytännössä kynnys tarjota koti yömajaksi oli matala.

Emme joutuneet tinkimään omasta mukavuudestamme, eikä auttaminen maksanut meille mitään. Ainoa harmi oli, että yöpyjät unohtivat lähtiessään muutaman valon päälle, enkä ollut muistanut selittää kompostin ja tavallisen roskapussin eroa. Jouduin kaivamaan biojätepussista sinne päätyneen tyhjän Chanelin miesten tuoksun pullon.

Henkinen kynnys oli korkea. Kulttuuri-, kieli- ja elintasoerot tuntuivat valtavilta. Olin huojentunut, että vain yksi miehistä osasi vähän englantia. Minun ei tarvinnut miettiä, mistä keskustelisimme.

Näin kaikessa valtavasti symboliikkaa ja silmiinpistävää ristiriitaa. Kiusaannuin, kun lapseni löysi lattialta viisisenttisen, jonka hän luuli tippuneen miehiltä ja meni juhlallisesti ojentamaan sen takaisin. Ja kun lähdimme viemään koiraamme eläinlääkäriin, mietin, ajattelivatko miehet, että kodittomalle ihmiselle lääkäripalveluita ei Suomesta löydy.

Miehet näyttivät jo kahden yön jälkeen vähemmän uupuneilta kuin tullessaan. Miten voisin auttaa lisää? Se ei tuntunut helpolta.

Esimerkiksi Diakonissalaitoksen entinen johtaja, paperittomien klinikan ja romanien päiväkeskus Hirundon perustaja Pekka Tuomola on lehtihaastattelussa arvioinut, että majoituksen järjestäminen romaneille houkuttelee tänne heti lisää tulijoita Itä-Euroopasta. Poliitikko Osmo Soininvaara (vihr) on kirjoittanut vuonna 2010, että jos joku maa alkaa kohdella romanikerjäläisiä inhimillisesti, se toivottaa kaikki luokseen. 
En uskalla auttaa, koska pian kotonamme tungeksii koko Itä-Euroopan yli kymmenmiljoonainen sorrettu kansanosa.


Talo oli tulessa. Helmikuussa 2009 maatyöläinen ja kolmen lapsen 27-vuotias isä Robert Csorba ryntäsi yöllä ulos kodistaan Unkarin maaseudulla. Hän kantoi sylissään perheen leikki-ikäistä poikaa Robia.

Taloon oli heitetty polttopullo. Kun he pääsivät ulos ovesta, siellä odottivat attentaatin tekijät. He ampuivat Csorban ja pojan kuoliaaksi. 


Sellaista on antiziganismi. Ja se lisääntyy Euroopassa koko ajan.


Ruotsalaistoimittaja Irka Cederbergin kirja Född fördömd (Leopard Förlag 2010) kuvaa sitä, miksi romanit istuvat kadunkulmissa pahvimukiensa kanssa ja yöpyvät ulkona Helsingin pakkasissa. Heillä ei ole parempaakaan paikkaa. 
Kansainväliset raportit vertaavat Itä-Euroopan romanien oloja kolmannen maailman köyhiin.

Auttaminen on vaikeaa. Avuntarve on pohjaton kaivo. 
Kaivossa ovat ne sähköttömät ja vedettömät talot, joissa romaneita Itä-Europassa elää, vailla työtä, koulutusta tai sairaanhoitoa. Siellä ovat romanilapset, jotka eivät pääse kouluun tai jotka laitetaan kehitysvammaisten kanssa samoihin kouluihin.

Siellä kelluu satojentuhansien natsien murhaaman romanin ruumiit. Kaivossa kummittelee myös se, ettei natsien joukkomurhia ole korvattu tai juuri edes pahoiteltu romaneille. Kaivossa näkyy karkotuksia, teloituksia ja pakkotyötä. Pimeydessä ovat myös ne 70-luvulle saakka pakkosteriloidut romanit Ruotsissa ja Suomessa. Ja sieltä minulle huutavat vanhemmiltaan laitoksiin viedyt romanilapset.

Miksi edes yrittäisin auttaa, kun sorron määrä on näin tyrmäävä?

Vaikka ottaisin kodittomat miehet luokseni loppuvuodeksi ja jakaisin perheeni kasvispainotteiset luomuillalliset heidän kanssaan, mitä se auttaisi? Se ei murtaisi kansan satojen vuosien ahdinkoa. Kotimme ulkopuolella heitä sorrettaisiin edelleen.


Ennen miesten majoittumista luonamme en ollut miettinyt Itä-Euroopan romanien arkea. Nyt olin musertua sen alla. Auttajan osa ei tuntunut kiitolliselta. 



Ristiriitaani lisää se, etten halua kantaa julkisen sektorin vastuuta. Kuten pappi Marjaana Toiviaisen kirjoittamissa vastuullisen kansalaistoimijan teeseissä sanotaan: ”Sitoudu rakentamaan yhteiskuntaa, jossa leipä jaetaan tasan, jossa sitä ei tarvitse jonottaa ’vapaaehtoisilta auttajilta’”.

Auttamisvimmani pitäisi suunnata rakenteiden muuttamiseen. Tuntuu kohtuullisen vaikealta. 
Vakiintunut näkemys on, ettei romaniongelmaa voi ratkaista Helsingissä tai Turussa tai Pariisissa. Euroopan unionin pitää auttaa ja velvoittaa Itä-Euroopan maat parantamaan romanien oloja.

Toistaiseksi EU ei ole kyennyt muuhun, kuin laatimaan loputtoman pinon selvityksiä ja raportteja romanien tilanteesta.


2000-luvun alussa, ennen unionin itälaajentumista, EU:lla oli mahdollisuus pakottaa Unkari, Tsekki, Romania ja Bulgaria kohentamaan romanien oloja. Hetki meni. Itä-Eurooppaan annetut romanimiljoonat valuivat vääriin taskuihin ja ahdinko jatkuu.

Nyt EU:n työlistalla on lukuisia kiireellisempiä kriisejä.


Samalla viikolla kun miehet yöpyivät kodissamme, hääti Helsingin kriisipäivystys kaksikymmentä hätämajoitusta hakevaa romania pakkaseen. Ihmiset olivat nukkuneet pitkään ulkona. Osa oli sairaita ja osa vanhoja. Yöllä lämpötila oli viidessä pakkasasteessa. Paperittomien klinikan lääkärit olivat järkyttyneitä ulkona yöpyjien paleltumavammoista.

Moni sanoi, ettei tämä ole oikein. Mutta kovin paljon me mielestämme humaanitkaan kaupunkilaiset emme osaa ulkomaalaisille romaneille kuvitella.

Kunnianhimomme yltää siihen, ettei kerjäämistä saa kieltää ja että kovalla pakkasella pitää päästä yömajaan. Yömaja on paikka, jossa nukutaan isossa salissa patjattomalla lavitsalla lakana peittona. Emmekö pysty kuvittelemaan heille mitään enempää? Kunhan eivät kuole Helsingin kaduille.

Ristiriita tuntuu niin suurelta, että soitan papille. Sain rohkeutta antaa vieraiden yöpyä kodissamme, kun luin helsinkiläisen papin Marjaana Toiviaisen haastattelun. Hän majoitti romanialaista pariskuntaa kotonaan yksiössä vuoden ajan. Myöhemmin pariskunta palasi Romaniaan sähköttömään maalattiaiseen yksiöön. Toiviainen varmaan tietää, miten auttamiseen kannattaa suhtautua.


Sutjakalla savollaan Toiviainen sanoittaa puhelimessa huoltani. Hän on pohtinut samaa kuin minä. Samoilla pakkasilla, kun miehet yöpyivät meillä, hän oli mukana, kun naisasialiitto Unioni järjesti yösijan kahdellekymmenelle naiselle Helsingin Lauttasaaressa.

Siellä hän kysyi ystävältään, onko varmaa, että majoittamisesta seuraa autettaville enemmän hyvää kuin pahaa. 
Toiviaisen ystävä oli vastannut kysymällä, mitä meille tapahtuu  ihmisinä, jos emme auta. Jos kävelemme paleltuvan ohi, eikä se aiheuta meissä mitään tunnereaktiota.

Helpottaa kuulla, että auttaminen ei ole väärin.

Toiviaisen mukaan joudumme usein itse haavoittumaan, ennen kuin tunnistamme haavat muissa.

Olen aiemmin ärsyyntynyt näkemyksestä, että ainoastaan kovia kokenut - mieluiten köyhä - kykenisi tuntemaan empatiaa. Nyt jokin Toiviaisen sanoissa osuu.

Siihen, että koen kairos-hetken juuri nyt, voi olla syynsä.


Äitini kuoli syksyllä syöpään. Saattohoidettavan vierellä, jos jossain, miettii elämän tarkoitusta. Harva meistä saa täällä kovin merkittävää jälkeä aikaan. Sitten elämä jo päättyy.

Romanikysymys toi arkeeni saman pohdinnan elämän merkityksellisyydestä, tai pikemminkin merkityksettömyydestä. Joudun pohtimaan paikkaani kaupungissa, jossa ihmiset yrittävät nukahtaa pakkasessa.

Joudun ottamaan kantaa siihen, kuinka paljon epämukavuutta olen itse valmis kärsimään, ettei joku toinen kuole kylmään. Siis haloo: kuole! Miksi juuri minun pitäisi? Miksen minä, jolla on niin paljon?

Kairos on aikakäsitys, jossa on vain tämä hetki. Vaikka majoitettaville ei pakkasöiden loputtua ole luvassa valoisaa tulevaisuutta, voin silti valita tämän hetken.

Syksyllä olin päätynyt siihen, että elämän tarkoitus on lievittää toisten kärsimyksiä. Ilman tätä pohdintaa olisin tuskin romaneita kotiimme huolinut.

Nyt kärvistelen sen kanssa, että haluan lievittää kärsimystä vain kolme yötä.

Marjaana Toiviainen kehottaa etsiytymään muiden ihmisten luo murheineni.

En tiedä, kenen kanssa puhuisin. Niinpä juttelen asiasta terapeuttini kanssa. Sekin tuntuu karmealta. Käyn hoitamassa mielipahaani samaan aikaan, kun romaneilla ei ole oikeutta edes perusterveydenhuoltoon.

Vastaanotolla törmään samaan riittämättömyyteeni muissakin asioissa. En esimerkiksi käy katsomassa yksin asuvaa 90-vuotiasta isotätiäni. Sielläkin tulee paha mieli, että käyn niin harvoin. Tiedän, että voisin auttaa, mutta en tee sitä. Havainto on niin raskas, että haluan välttää sen kokonaan.

Romanien lähdettyä saan käytyä isotädin luona kerran.


Kun miehet lähtivät, he kiittivät: ”Kerro, jos joskus tarvitset apua.”

”Onnea matkaan”, oli ainoa mitä osasin vastata.

Yöpakkaset jatkuivat sen jälkeenkin. Meidän elämäämme tuli pääsiäinen, ja majoituksen tarjoaminen olisi ollut hankalaa. Elämämme jatkui kuten ennenkin. Ja toisaalta jokin muuttui.
Katsoin nyt kadulla romanimiehiä kasvoihin. Kerran törmäsin siihen miehistä, joka osasi vähän englantia. Vaihdoimme muutaman lauseen.

Kun nyt näin romaneita, mietin joka kerta, että kolme yötä. Sen verran olin valmis päästämään heidät lämpöön.

hyväntekeminen  pakolaiset 



Haluatko lukea lisää Lankaa? Tilaa nyt uusi viikoittainen uutiskirje täältä.

Vihreä Lanka 3/2019

Lue

Vihreä Lanka

3/19


Sisällysluettelo
Anna palautetta


Twitter

Graafisia maailmanselityksiä -teksti
Hiilen monta hintaa (Lasse Leipola / Iiro Törmä)

Kuva: Pekka Sauri