Koskelan kuolema ja Tuntemattoman väärentäjät

2.2.2018 13.15

Sammeli Heikkinen

Kuin kaunis pallokoppi. Näin kuvaa Väinö Linna Vilho Koskelan viimeistä tekoa. Koskelan heittämä kasapanos katkaisee puna-armeijan panssarin telaketjun. Venäläinen konepistoolimies ampuu hänet tien toiselta puolelta vielä kun kasapanos roikkuu ilmassa.

Koskela on suomalaisen miehen mitta. Todellisen johtajuuden esikuva.

Koskela on fiktiivinen hahmo. Linna rakensi hänet osaksi romaania, tietyn päämäärän saavuttamiseksi. Linna valoi Koskelasta ja muista romaaninsa hahmoista Tuntematon sotilas -nimisen moukarin, jolla halusi murskata ihanteellisen kuvan sodasta.

Koskelasta ei pitänyt tulla esikuvaa.

Suomi on muuttunut valtavasti toisen maailmansodan jälkeen. Naisten ja vähemmistöjen asema on parantunut. Kenties yhtä paljon on vapautunut suomalainen mies.

Samassa ajassa Tuntemattoman ja sen hahmot sulautuivat osaksi yhteiskuntaa niin tiiviisti, että saumoja on vaikea erottaa. Jopa niin, että meidän on vaikea muistaa, ettei Koskela tai Rokka ole totta.

Miksi 65 vuotta vanhoihin romaanihahmoihin suhtaudutaan kuin todellisiin ihmisiin? Millainen esikuva vuoden 2018 suomalaiselle miehelle voi olla 1950-luvun miehen luoma kuva 1940-luvun miehestä?

Ja onko vuoden 2018 Koskela vain Linnan Koskelan irvikuva, kävelevä ruumis?

Tyttäreni syntyi maailmaan ryppyisenä ja itkevänä, päälaki venyneenä synnytyskanavan jäljiltä.

Sain viettää ensimmäisen yön puolisoni ja vauvan kanssa sairaalan perhehuoneessa. Aamiaisella oli muutama muukin isä, osa yönsä sairaalassa viettäneitä, osa varhaisaamun pimeässä sairaalaan tulleita.

Kaikille synnytyksessä mukana olleille oli itsestään selvää, että osallistun siihen. Miehet pääsivät synnytysvalmennukseen 1970-luvulla ja – ainakin joihinkin – synnytyssaleihinkin.

Miehen pääseminen synnytykseen on vain yksi esimerkki suomalaisen miehen emansipaatiosta. Nykyään mies saa pukeutua kauniisti, ajella ihokarvoja muualtakin kuin kasvoista, sanoa eläintä söpöksi, laulaa lapsilleen julkisella paikalla, mennä sivariin, olla homo…

Näin ei ollut 1950-luvulla, kun Tuntematon sotilas ilmestyi.

En muista, minkä ikäisenä luin Tuntemattoman sotilaan ensi kerran. Olen melko varma, että näin elokuvan ennen kun luin kirjan. Ehkä Rauni Mollbergin Tuntemattoman? Se esitettiin televisiossa 1987, kaksi vuotta elokuvateattereiden jälkeen. Olen ollut reilusti alle kymmenvuotias, kun sain ensimmäisen kontaktin Tuntemattomaan.

Minulle Tuntematon sotilas on silti ennen kaikkea kirja. Luin kirjan ensi kerran luultavasti kuudennen tai seitsemännen luokan aikana. Sen jälkeen olen lukenut sen niin usein, että lukukertojen määrä on menettänyt merkityksensä.

Tuntemattoman sotilaan ja Linnan pääteoksen, Täällä Pohjantähden alla -sarjan vaikutus nuoreen mieleeni oli valtava. Muistan pitäneeni yläasteikäisenä Tuntematonta maailman parhaana kirjana. Hauskimpana ja liikuttavimpana romaanina.

Fanituksessani menin varmasti useimpia pidemmälle, mutta uppoamiseni Tuntemattomaan ei ole ainutkertaista. Tuntematon sotilas on suomalaisten parhaiten tuntema kulttuurituote. Se on muokannut näkemystämme sodasta enemmän kuin mikään muu teos.

Kun Väinö Linnan kirja ilmestyi 1954, sodasta oli kulunut kymmenen vuotta. Nyt kirjaa painettu ehkä jo 800 000 kappaletta.

Edvin Laineen ohjaama Tuntematon sotilas tuli elokuvateatteriin vuotta myöhemmin. Se on kaikkien aikojen katsotuin suomalainen elokuva. Sen on nähnyt elokuvateatterissa 2,8 miljoonaa katsojaa.

Mollbergin elokuvaversio Tuntemattomasta tuli 1985. Sen näki elokuvissa 590 000 suomalaista. Aku Louhimiehen elokuva on jo ohittanut Mollbergin. Sen on nähnyt reilusti yli 900 000 katsojaa.

Kirjan hahmojen paaluttaminen suomalaiseen mielenmaisemaan alkoi heti ilmestymisen jälkeen. Pikavauhtia tullut elokuvasovitus levitti konekiväärikomppanian koko Suomeen.

Sukupolvi toisensa jälkeen, kuudenkymmenen vuoden ajan, on ollut kosketuksissa Tuntemattomaan sotilaaseen.

Tuntemattoman hahmoja ei ole rakennettu suomalaisen miehen mukaan, vaan suomalainen mies on rakennettu Tuntemattoman hahmojen mukaan. Näin väittää kirjailija Hannu Raittila – niin suoraan kuin suoraan sanomatta on mahdollista – Jätkäpojan linja -esseessään 2000-luvun alusta.

Tuntemattomassa uineeseen mieleen ajatus vetoaa. Sen kummemmin pohtimatta on helppo nimetä ne Tuntemattoman hahmot, joihin haluaisi samastua: Koskelan lisäksi Hietanen, Rokka, kirjan loppupuolen Vanhala…

Kuka ei haluaisi olla miesjoukossa se, joka esimerkillään saa muut tekemään, jutuillaan nauramaan tai täydellisellä ammattitaidollaan pelonsekaisesti ihailemaan.

Tuntemattoman sotilaan myönteisen mieskuvan peruspiirteet on helppo kursia kasaan. Ihanteellinen mies tekee sen mikä on sovittu, on rohkea, rauhallinen ja maanläheinen. Ulosanniltaan kunnon mies voi olla hyvä ”sanomaan” kuten Hietanen tai Rokka tai mykkyyteen saakka harkitseva kuten Koskela.

”Luutnantti Koskelasta on kiteytynyt keskeinen suomalainen esimiesihanne, joka säteilee kaiken aikaa keskuudessamme”, kirjoittaa Raittila.

Koskelan asema johtajana perustuu alaisten arvostukseen. Historioitsija Jussi Jalonen tutki Summan tarina -kirjassaan rintamajoukkojen miehisen hierarkian muodostumista. Jalosen havainnot koskevat talvisotaa ja reserviläisistä koottuja joukkoja, mutta klangista ei voi erehtyä:

”Rintamaoloissa miehisyyden ihanteet syntyivät prosessissa, joka tapahtui entistä korostetummin alhaalta ylös.”

Jalosen mukaan sotilasyhteisössä upseerien tärkeimmät ominaisuudet olivat vastuun kantaminen alaisista, esimerkin näyttäminen, läsnäolo etulinjassa, alaisten koettelemusten jakaminen ja mielialan ylläpitäminen.

Tähän kuvaukseen Koskela sopii melko hyvin. Mutta nykyisellä konsernikielellä Koskelalta puuttuu kyky tehdä vaikeita ratkaisuja. Kun Koskelan esimies Lammio joutuu Rokan kanssa vaikeuksiin, Koskela välittää Lammion käskyn mutta jättäytyy tilanteesta sivuun. Lammio ja tämän esimies majuri Sarastie joutuvat hoitamaan Koskelan alaisen kanssa syntyneen tilanteen.

Koskelan kyky sanallistaa käskyjä saati tunteita on nykynäkökulmasta vajaa. Koskela johtaa esimerkillä ja epävirallisella arvovallalla. Vaikea kuvitella, että Koskela onnistuisi ohjaamaan projektia sähköpostiviesteillä.

Tuntuu kuin Linna ajaisi lopulta puolimykän Koskelan tarkoituksella tilanteeseen, jossa tämän esimieskyvyt loppuvat. Kaunis pallokoppi jää Koskelan viimeiseksi esimerkiksi. Sillä Koskela ei saavuta mitään. Koskelan kuolema jopa vauhdittaa suomalaisten pakenemista.

Olisiko vaikeisiin ratkaisuihin kyennyt Koskela pannut Rokan hyökkäämään tankin kimppuun ja pitänyt joukkonsa asemissa pitempään? Millainen miehen malli tuollainen Koskela olisi?

Tämä tuskin kiinnosti Linnaa. Linnalle Koskela on hahmo ja keino kertoa jotain, ei päämäärä tai esikuva. Koskelan kuolema – kuten Tuntemattoman kuolemat ylipäänsä – ovat merkittäviä juuri merkityksettömyytensä vuoksi.

Kirjahyllyni Tuntematon sotilas on pappani, äidinisäni, jäämistöä: vuoden 1994 Suomalaisen kirjakerhon painos, graniittikuvioiset kannet, suomalaisilla kansallisromanttisilla maalauksilla kuvitettu, läpinäkyvällä kolmannesmillin muovilla suojattu.

Kirjassa on Matti Kurjensaaren essee vuodelta 1956. Jo Kurjensaari kirjoittaa, että Tuntemattomassa ovat mukana kaikki suomalaisen miehen perustyypit.

Nimenomaan niin päin, että Linna olisi tekstiinsä tallentanut jotain jo olemassaolevaa. Kurjensaari myös mainitsee, että Rokka ja Hietanen ovat hahmoista kansan parissa suosituimmat. Melkein kuin oikeita tähtiä.

Rokka on Tuntemattoman hahmoista voimakkaimmin tiettyyn henkilöön, Linnan sotakaveriin Viljam Pylkäkseen, pohjattu. Tuntemattoman suosio ja vaikutus käänsi suunnan. Pylkäs alkoi perustua Rokkaan.

Väinö Linnan elämä -teoksessa Yrjö Varpio kertoo miten Pylkäs pyrki hyödyntämään Tuntematon-hypen. Hän laati yhdessä seikkailukirjailija Kaarlo Nuorvalan kanssa pikavauhtia eräänlaisen pseudomuistelman. Sen nimeksi ei tullut Pylkäksen muistelmat vaan Rokka, kertomus konekiväärimiehen sodasta.

Kirjan henkilöhahmoista suuren osan nimet on poimittu Tuntemattomasta. Mukaan on otettu tapahtumia, jotka ovat totta vain Tuntemattoman sivuilla, eivät todellisuudessa.
Pylkäs sekoitti tarkoituksella tai vahingossa toden ja Tuntemattoman. Varpion mukaan ainakin myöhempinä vuosina Pylkäs muisteli haastattelussa Rokan fiktiivisiä tekoja ominaan.

Etelä-Suomen Sanomat haastatteli Louhimiehen Tuntemattoman ilmaisnäytöksen jälkeen kahta sotaveteraania, jotka haukkuivat elokuvan. Syytös oli, ettei sodassa oikeasti tuollaista ollut.

Sotaelokuvan siis pitäisi kuvata sotaa mahdollisimman todenmukaisesti. Ja kun kyseessä oli Tuntematon sotilas -romaaniin perustuva elokuva, elokuvan pitäisi kuvata sotaa mahdollisimman samoin kuin romaanin, sillä romaani kuvaa sotaa totuudenmukaisesti.

Kuten Rokan esikuvan Pylkäksen, Tuntematon on muokannut myös Louhimiehen elokuvaa moittineiden veteraanien todellisuutta. Toinen mainitsikin Edvin Laineen elokuvaversion kuvaavan sodan totuutta parhaiten. Sotaa vai Tuntemattoman sotilaan sotaa?

Ajatelkaa New Yorkia. Ajatelkaa Pariisia. Ajatelkaa jääkarhua Arktiksen päivänloisteessa. Ajatelkaa Vietnamin sotaa. Ajatelkaa suomalaista sotilasta toisessa maailmansodassa.
Jokaisesta nousee välittömästi mielikuva. Lähes jokaisesta mielikuva on fiktion luoma. Fiktio vaikuttaa maailmaan ja muovaa sitä.

Kristian Smedsin Tuntemattoman teatteriversiosta väitellyt Julia Pajunen kertoi tavanneensa miehen, joka halusi keskustella Tuntemattomasta sotilaasta. Mies mainitsi, että hänen isoisänsä oli Antti Rokan rintamakavereita. Pajusen huomatus siitä, että Rokka on romaanihahmo, ei muuttanut miehen käsitystä.

Rokka oli tullut lihaksi.

Miten paljon romaanista irtautuneet fiktiiviset miehet ovat suomalaisia miehiä muuttaneet tai ohjanneet?

Kohtuullisen osan tämän esseen ajatustyöstä tein kädessäni imurinvarsi tai pyykkiä kuivumaan ripustaessani. Ennen tekstin viimeistelyä kävin tykkäämässä koomikko Ilkka Kiven tviitistä, jossa Kivi kertoi, miten pari vanhempaa naista oli ihastellut, kuinka lämpimästi lapsen äiti oli ulkoilemaan tulleen lapsensa pukenut.

”Mies ei tosiaan osaa pukea lasta. Näillä käsillä voi avata vain pornolehtiä ja kaljoja”, Kivi ironisoi.

Kiven tviitistä oli tykännyt yli 1 400 muutakin ihmistä. Olisiko Koskela pukenut lapsensa ulkoilua varten ja tviitannut nokkelasti? Olisiko Koskela tykännyt Kiven tviitistä? Olisiko Koskela imuroinut?

Toisaalta, jos lukee kovan talouspolitiikan perusteluja poliitikkojen blogeissa ja suurten lehtien pääkirjoituksissa, linja tuntuu äkkiseltään tutulta Tuntemattomalta: tekoja, ei puheita. ei keskustelua, vaan päätöksiä. Ei ideologiaa, vaan asiallista asioiden hoitamista.

Asialliset hommat suoritetaan.

Armeija ei 1950-luvulla halunnut koskea Tuntemattomaan kolmen metrin kepilläkään. Tuntematonhan on vireeltään auktoriteettivastainen ja isänmaallista meuhkausta vieroksuva ja parodioiva.

2010-luvulla Tuntematonta voivat syleillä kaikki, ideologiaan ja yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta. Viestintätoimisto voidaan nimetä Tuntemattoman sitaatin mukaan, vaikka viestintätoimiston pomo tekee pitkää päivää lyhyin tauoin, ja on kuin Ellun kana korkeintaan hyvin pienessä ja valitussa seurassa.

Kenties Linnaa tai edes Tuntematon-kulttia ei voi syyttää kuristavasta mieskuvasta. Eihän mikään Tuntemattomassa sotilaassa velvoita tekemään kuten Koskela, kuolemaan toivottomassa viimeisessä eleessä.

Kenties Linnan mieskuvasta kuristavan tekee oma aikamme. Juuri se sama jämerä kovaa talouspolitiikkaa perusteleva asiallisuuspuhe, jossa monesti kaikuu rivien välistä tai aukikirjoitettuna vaatimus uhrautumisesta.

Tietokirjailija ja kääntäjä Tommi Uschanov kirjoittaa Toisen tasavallan moralisti -esseessään Linnan vääristelijöistä. Siis siitä, että Tuntematon sotilas kaapataan ajamaan juuri niitä asioita, joita Linna halusi sillä vastustaa: isänmaallista pullistelua ja uhrautumisen kulttia.

Kun Tuntemattoman näyttelijät kertovat asuneensa kuvauksien aikana teltoissa ja pohtivat aiempien sukupolvien veriuhria samassa haastattelussa, eikö tunnukin kuin he olisivat olleet itsekin siellä jossain? Etenkin kun samat näyttelijät keräävät metroaseman seinillä valtavissa julisteissa rahaa sotaveteraaneille rinnan jatkosodassa kuvattujen suomalaisten sotilaiden kanssa.

Mitä tästä olisi ajatellut Linna, edistysuskoinen hyvinvointivaltion kannattaja? Uhrautuminen ei ollut Linnalle ihanne, ihanne oli parempi maailma, jossa ihmiset voisivat keskittyä hyvään elämään. Ei kunniakas menneisyys, vaan valoisa tulevaisuus.

Uschanov kirjoittaa, että sota on Linnalle normaalin elämän ja arjen keskeytys. Tuntemattoman viesti on, ”että olisi ollut niin paljon parempi, jos nämä miehet olisivat saaneet tehdä sen, mitä he olisivat tehneet, jos sotaa ei olisi tullutkaan”.

Koskelan kuoleman turhuus ei ole mikään poikkeus. Lehto tappaa itsensä kitumisen jälkeen pimeään ja märkään metsään. Lahtinen kuolee konekivääri sylissään, kun muut pakenevat. Hauhian pään lävistää tarkka-ampujan luoti ensimmäisessä vartiovuorossa. Kariluoto kaatuu kesken turhan vastahyökkäyksen. Hietanen kuolee kammottavasti haavoittumisensa jälkeen.

Tuntemattoman turhien kuolemien merkitys on niiden turhuudessa. Ne nimenomaan eivät ole uhreja. Tuntemattoman hahmojen kuolema riistää hahmoilta tulevaisuuden hyödyllisessä työssä hyvinvointivaltion rakentajina, paremman elämän tavoittelijoina.

Perjantain pitsa – pohjassa italialaista durumvehnää, täytteenä Tyynenmeren tonnikalaa ja Pohjanmeren simpukkaa – paistuu tuulivoimasähköllä lämmitetyssä uunissa.

Minä, vuoden 2018 mies, sammutan valot ja tuijotan ikkunasta. Maistelen eteläkalifornialaisen panimon lisenssillä Berliinissä pantua olutta, joka on maustettu keskiamerikkalaisella kaakaolla. Kivitasolla nököttävä kaiutin toistaa kännykästä bluetooth-yhteydellä Clashin Straight to Hellia.

Naapuritalossa melkein joka ikkunassa on valo. Joku pukee lastaan, toinen puuhaa keittiössä. Suomalaisia kuoli talvi- ja jatkosodassa noin 95 000. Yritän kuvitella: Kouvolan kaupunki ja pari pikkukuntaa päälle häviäisi viidessä vuodessa.

Vertaus on väärä. Viikate heilahtaisi nuoriin mies­ikäluokkiin. Naapuritalon valoista osa jäisi syttymättä. Joka puolella maata. Vieläkö vainajia muistettaisiin surureunuksella varustetulla valokuvilla? Missä niitä esitettäisiin? Facebookissa?

En saa kiinni ajatuksesta. Mutta Aunuksen märkään korpeen, sateen piiskaamaan lääkintätelttaan pääsen, Tuntemattoman turhista kuolemista turhimpien ääreen pääsen heti, kirjaa avaamatta.

Tuntematon sotilas on kenties väkevin suomalainen tarina, mutta Koskela ei ole totta. Hän on olemassa tarinan päämäärää varten.

Koskela kuolee. Koskela ei ole suomalaisen miehen esikuva. Sota vie häneltä mahdollisuuden kasvaa sellaiseksi.

Korjattu 5.2. viidenneksi viimeisestä kappaleesta kaatuneiden määrää ja vertauskohdekaupunkia. Alunperin tekstissä kerrottiin virheellisesti, että jatkosodassa kuoli 90 000 suomalaista ja verrattiin lukua Lahden kaupunkiin.