Vihreän Langan logoVihreän Langan logo

Lapsetta

iStock

Kuvituskuvassa ruokapöytä
iStock

18.2.2017 9.52

Lasse Leipola

Luulin pitkään päätyväni isäksi, koska niin kuuluu tehdä. Nyt olen tajunnut, että minun ei ole mikään pakko. Haluan silti ymmärtää, miksi lapsia ylipäätään hankitaan.

Vapaaehtoinen lapsettomuus on kuin pään ajeleminen kaljuksi. Kukaan ei uskalla kysyä asiasta, sillä taustalla voi olla jotain tuskallista tai kiusallista. Tahdonvastainen lapsettomuus on kammottava ongelma, minkä takia vapaaehtoisesta lapsettomuudesta ei juurikaan puhuta.

Olen kolmikymppinen eikä minulla ole lasta taikka aikomusta sellaisen hankkimiseen. Ongelma siitä tulee kerran kaksi vuodessa, kun joku satunnainen, usein hieman varttuneempi ventovieras, ei keksi muuta kuin kysyä lapsista. Että onko lapsia ja jos ei, niin koska tulee.

”Ei tule” tai pehmeämpi muotoilu ”kyllä koirissa on tarpeeksi” kelpaa yleensä huonosti vastaukseksi. Seurauksena on enemmän tai vähemmän holhoava tai alentava vuodatus siitä, että ”kyllähän lapsia pitää olla” tai että ”kyllä sinä vielä ymmärrät”.

Tutumpien ihmisten kesken asiasta ei yleensä puhuta. Itselleni asia ei ole merkityksellinen, joten puhun mieluummin oikeasti tärkeistä asioista – kuten jalkapallosta.

Jos aihe nousee esiin, kerron olevani vapaaehtoisesti lapseton. Tämä otetaan yleensä hyvin vastaan: ”Kiva kuulla, kun en ole kehdannut kysyä.”

Itselläni ei ole mitään lapsia vastaan. Ravintoloissa, junissa, naapurustossa häiriinnyn useammin aikuisten kuin lasten huonosta käytöksestä. Minulla ei vain ole yhtäkään syytä hankkia lapsia.

Tämän vuoksi kuulun hiljaiseen vähemmistöön.


Kolme neljästä suomalaismiehestä hankkii elämänsä aikana lapsia. Naisista lapsettomaksi jää viidesosa. Joukko ei jakaudu siististi vapaaehtoisesti ja tahdonvastaisesti lapsettomiin. Ääripäät, eli ne jotka eivät halua lapsia tai eivät voi niitä saada, ovat melko pieniä: kumpaankin kuuluu vain noin joka kymmenes lapseton. Merkittävin syy lapsettomuuteen on puolison puuttuminen. Lisäksi osa jää lapsettomaksi vain sen takia, ettei koskaan tule hankkineeksi lasta – ilman erityistä päätöstä tai ongelmaa.

Väestöliiton toissavuotisen perhebarometrin mukaan noin joka kuudes 20–45-vuotias ei aio hankkia lapsia. Miesten ja naisten välillä ei ole suurta eroa, mutta parisuhdetilanne vaikuttaa. Vain kuusi prosenttia kaltaisistani, eli avioliitossa tai rekisteröidyssä parisuhteessa elävistä, aikoo pysyä lapsettomana. Avoliitossa elävien kohdalla osuus kaksinkertaistuu 12 prosenttiin ja sinkuista peräti 32 prosenttia aikoo jättää lapset hankkimatta. Muista taustatekijöistä vapaaehtoista lapsettomuutta selittävät vahvimmin työttömyys (31%), matala koulutustaso (24%), huono palkka (23%) sekä asuminen pääkaupunkiseudulla (21%).

Perhebarometrissä kysyttiin myös syitä sille, miksi lapsien tekeminen ei kiinnosta. Kärkeen nousivat sopivan kumppanin puute, halu pitää kiinni nykyisestä elämästä tai tehdä muita asioita, sekä nuoruus. Myös taloudellista tilannetta pidettiin tärkeänä. Hieman enemmän kuin joka kolmas sanoi, ettei puoliso halua. Varsinkin naiset kantoivat huolta oman uran edistämisen ja lasten hankkimisen yhteensovittamisesta.

Nämä selitykset pätevät melko huonosti minuun ja vaimooni. Meillä molemmilla on vakituiset työpaikat ja lähipiiri, jolta saisimme varmasti tarvittaessa tukea. Iltaisin ja viikonloppuisin olemme enimmäkseen kotona, eikä kummallakaan ole sellaisia urahaaveita tai seuraelämää, joihin lapsi juurikaan vaikuttaisi.

Ainoastaan ”halu pitää kiinni nykyisestä elämästä” osuu kohdalleen. Olemme tyytyväisiä. Haaveilemme keittiöremontin ja maailmanympärimatkan kaltaisista asioista. Niihin haaveisiin ei lapsi kovin hyvin sovi.

Perhebarometri hakee vastausta kysymykseen ”miksi en hankkisi lapsia”. Itse haluaisin ymmärtää ”miksi hankkisin lapsia”. Toki iltaisin tai viikonloppuisin aika saattaa käydä pitkäksi. Tämä on ymmärtääkseni aika harvinainen ongelma lapsiperheissä.

Toisaalta tuntuisi aika oudolta hankkia lapsia ajanvietteeksi.


Lapsettomuuteni on oikeastaan hahmottunut vasta nyt. Opiskeluaikoina – tai ehkä jo lapsena – ajattelin, että hankin lapsia joskus myöhemmin. 33-vuotiaana alkaa olla selvää, että nyt on se joskus myöhemmin. Minulla olisi tietysti harkinta-aikaa paljonkin, mutta koska olen kirjaimellisesti naimisissa vaimoni kanssa, biologinen kello tikittää minullakin.

Kuinka paljon kyse on omasta valinnastani, ja kuinka paljon yhteisestä ratkaisustamme? Kun aloimme seurustella yli kymmenen vuotta sitten, olimme molemmat ilmeisesti joskus myöhemmin -vaiheessa. Muutaman vuoden seurustelun jälkeen mielipiteet aaltoilivat hieman: joskus minä olin ”ehkei koskaan” ja vaimoni ”myöhemmin” ja välillä taas toisin päin. Melko pian päädyimme siihen, ettemme kaipaa omia lapsia. Toisten kumppanien kanssa prosessimme olisivat olleet erilaiset. Ehkä olisimme päätyneet tahoillamme tyytyväisiksi vanhemmiksi.

Pari vuotta itseäni nuoremmalla siskollani on jo kolme lasta. Vaimoni pikkuveljelläkin yksi. Molempien kaveripiireissä lapset alkavat olla enemmän sääntö kuin poikkeus. Vertaispainetta emme silti ole tunteneet. Aina kun näen vaimoni viettävän aikaa lasten kanssa ja nauttivan esimerkiksi veljenpoikansa seurasta, hämmästelen hänen haluttomuuttaan hankkia lapsia. Seurauksena on yleensä aina sama keskustelu:

”Joko haluat lapsia?”

”En todellakaan! Älä vaan sano, että sä...”

”En tietenkään.”

Minulle lapsien kanssa seurusteleminen on kaikkea muuta kuin luontevaa. Introverttinä olen usein vaikeuksissa aikuistenkin kanssa, mutta lapset ovat kuin toiselta planeetalta. Usein somia tai hauskoja, joskus mukaviakin – mutta vaikeita.


Välillä tuntuu siltä, etten ole aivan aikuinen, koska minulla ei ole lapsia. Ehkä se johtuu siitä, ettei tarvitse näyttää kenellekään esimerkkiä vaan voi syödä karkkia ennen ruokaa tai kävellä kaupungilla päin punaisia.

Olen usein pohtinut, että sellaista aikuisuutta, jonka lapsena näin omissa vanhemmissani ja muissa aikuisissa, ei oikeastaan ole olemassa. Enkä usko, että oman lapsen saaminen veisi minua yhtään lähemmäs sellaista myyttistä aikuisuutta, jossa tiedetään aina, mitä pitää tehdä. Olen toisaalta ihan tyytyväinen tässä epäaikuisuuden limbossa, jossa ei tarvitse odottaa vuoroaan pelikonsolille.

Olen varma, että jos joskus päätyisin isäksi, kokisin nykyminälleni käsittämättömiä onnen, ilon ja täyttymyksen tunteita. Toisaalta olen aivan yhtä varma, että vastapainoksi tulisi uutta huolta ja murhetta. Monien tuntemieni vanhempien perusteella positiiviset tunteet painavat vaakakupissa enemmän kuin negatiiviset.

Riski ei tunnu ottamisen arvoiselta.

Jos leikin ajatuksella omista lapsista tai siitä, millainen vanhempi olisin, päädyn ahdistavaan ongelmien massaan. Oman melko yksinkertaisen elämän hoitamisessa on ihan riittävästi puuhaa ilman neuvoloita, päivähoitoja, kouluja, jälki-istuntoja, viikkorahoja, kotiintuloaikoja, epäilyttäviä seurustelukumppaneita, alkoholi- ja huumekokeiluja, uravalintoja ja niin edelleen. Puhumattakaan todellisista ongelmista, kuten sairauksista.

Ja sitten on vielä ympäröivä maailma, joka herättää toivoa valitettavan harvoin.


Joskus olen selittänyt itselleni muiden halua hankkia lapsia sillä, että he haluavat korjata omien vanhempiensa virheitä. Tai ehkä saavuttaa omia unelmiaan lapsiensa kautta. Omat vanhempani erosivat, kun olin teini-ikäinen. Pidän silti lapsuuttani ja nuoruuttani melko onnistuneena. Ehkä en halua lähteä kilpailemaan sitä vastaan omilla lapsilla.

Lupaan kuitenkin iloita pikkuveljieni ja siskonlasten menestyksistä kuin he olisivat omia lapsiani.

Olen pyöritellyt lapsettomuutta myös kuolemanpelon näkökulmasta. Pitkään ajattelin, että vanhemmuus on keino jatkaa omaa elämää. Että voi elää oman lapsen kautta uuden lapsuuden ja nuoruuden. Elämä tai muisto itsestä jatkuu vielä kuoleman jälkeenkin. Viime vuosina, kun lähipiiriin on ilmaantunut lapsia, olen ymmärtänyt, että paljon olennaisempi näkökulma on oman kuolemanpelon kasvaminen: jos minä kuolen, kuka hoitaa lapseni?

Myös tutkimukset tukevat käsitystä siitä, ettei lapsen saaminen lisää onnea. Saksalaisessa Max Planck -instituutissa aihetta tutkinut Mikko Myrskylä pohti Tilastokeskuksen sivuilla vuonna 2011, että lapsia hankitaan epätäydellisen informaation varassa.

”Toisin sanoen ihmisillä on liian positiivinen kuva lapsista ja niiden kanssa elämisestä, ja todellisuus iskee vasta, kun huonosti nukutun yön jälkeen lastenvaunut eivät mahdu bussiin, tai viimeistään, kun murrosikäinen osoittaa innovatiivisuuttaan nokkelilla haistatteluilla.”


Miksi suomalaisten ylivertainen enemmistö haluaa lapsia? Kun asiaa on tutkittu, tärkeimpinä nousevat esiin varsin yleiset syyt, kuten halu tulla vanhemmaksi tai halu jatkaa sukua. Ehkä on vain hyväksyttävä, että kuulun siihen noin kolmannekseen suomalaisista, jotka eivät koskaan koe lapsenkaipuuta.

Sitä, miksi minä ja vaimoni – lisääntymiskykyinen nuori pari – emme hanki lapsia, ruoditaankin jatkuvasti. Esimerkiksi viime syksyisessä TV2:n Lisääntymisillassa lietsottiin paniikkia siitä, että Suomessa kuolee ensimmäistä kertaa enemmän ihmisiä kuin syntyy.

Kuten keskusteluohjelman nimestä saattaa päätellä, ongelmana pidettiin sitä, etteivät suomalaiset enää halua riittävästi lapsia. Vaikka pitkän aikavälin trendi on laskeva kuten muissakin maissa, joissa koulutus- ja elintaso nousevat, ei syntyvyys ole vapaassa pudotuksessa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana syntyi enemmän lapsia kuin sitä edeltäneinä kymmenenä vuotena.

Kun puhutaan oikeasta ongelmasta, eli huoltosuhteen heikkenemisestä, pitäisi tajuta, että kyse ei ole syntymisestä vaan kuolemisesta. Suomalaisia kuolee nyt enemmän kuin koskaan ennen, sodat poislukien. Pelkistä syntyvistä ja kuolleista puhuminen on kuitenkin harhaanjohtavaa. Huoltosuhteen kannalta olennaisinta on suurten ikäluokkien siirtyminen työelämästä eläkkeelle. Vauvatalkoilla ei tätä muutosta paikata. Tämän päivän vauvoista tulee veronmaksajia vasta 2030-luvun loppupuolella. Ne ihmiset, jotka voivat Suomen huoltosuhdetta paikata, ovat jo syntyneet. Heidät pitäisi saada tänne töihin.

Siinä, että ihmisiä painostetaan vauvantekopuuhiin, ei tietenkään ole mitään uutta. Sitä ovat johtajat tehneet Vanhan testamentin Jumalasta Matti Vanhaseen.

Ainoa kerta, kun muistan kokeneeni häivähdyksen jotain vauvakuumeen suuntaista, ei ollut Jeesuksen tai Vanhasen ansiota. Kyseessä oli Pienet miehet -yhtyeen murheellinen ja herkkä kappale nimeltään Kehtolaulu, jonka kertosäe herättää yhä vaikeaselkoista haikeutta:

”Sinä oot mun pieni poikani. Sinä oot mun pieni poikani. Ja minä oon sinun isäsi.”

Olen kuitenkin päättänyt, että tuntemukseni johtuvat siitä, että se on aika hiton hyvä biisi.

Jutun viittaus Raamattuun on korjattu 18. helmikuuta. Toisin kuin tekstissä alunperin annettiin ymmärtää kehotuksen lisääntymiseen antoi Jumala eikä Jeesus.



Haluatko lukea lisää Lankaa? Tilaa nyt uusi viikoittainen uutiskirje täältä.

Vihreä Lanka 3/2019

Lue

Vihreä Lanka

3/19


Sisällysluettelo
Anna palautetta


Twitter

Graafisia maailmanselityksiä -teksti
Hiilen monta hintaa (Lasse Leipola / Iiro Törmä)

Kuva: Pekka Sauri