Vihreän Langan logoVihreän Langan logo

Miksi paluumuutto kotiseudulle ei tuonutkaan onnea?

Iiro Törmä

Iiro Törmä

22.12.2017 13.37

Jenni Leukumaavaara

Muistan, kun sanoin itselleni ääneen, että haluan muuttaa takaisin pohjoiseen. Pois Helsingistä. Istuin viininpunaisella sohvalla kotonani Malminkartanossa. Ulkona oli kirkas talvipäivä. Soitin isälleni, joka puhelimen päässä ensin nieleskeli ja sitten nauroi onnellisena.

Paluu kotiseudulle on muutakin kuin tavaroiden kuljettamista pakettiautolla paikasta toiseen. Sitä pidetään ihmisen merkittävimpänä muuttona: rohkeana ja lopullisena päätöksenä. Se on paluu johonkin aitoon, rehelliseen, syvempään yhteyteen.

Kuusi vuotta sitten muutin toiveikkaana ja helpottuneena Helsingistä takaisin Lappiin. En ihan kotipitäjääni Ylitorniolle, vaan Rovaniemelle.

Tänä vuonna pakkasin maaliskuisena aamuna rinkan, laukun ja pyörän junaan Rovaniemellä, sosialiseerasin eli humalluin ravintolavaunussa ja vyöryin tuntien matkan jälkeen pimeään Helsingin iltaan.

Lopulliselta tuntunut paluu pohjoiseen jäi kuuden vuoden mittaiseksi. Miksi palasin?

Miksi lähdin kuusi vuotta sitten?

Helsingin talvi oli musta ja märkä. Olin eronnut pitkästä parisuhteesta ja podin työuupumusta.

Olin työskennellyt määräaikaisena toimittajana siellä sun täällä, myös Vihreässä Langassa. Viimeisiä reportaasejani oli Paluu Lappiin, jossa kerroin toiveistani muuttaa lähemmäs kotiseutuani. Juttu julkaistiin tammikuussa 2011.

Kirjoitin: ”Työkaverit visertävät viikonloppusuunnitelmiaan. Yksi lähtee mökille Vihtiin, toinen landepaikalleen saaristoon, kolmas siippansa kanssa Kangasalle. Rintalasta kutistuu pari numeroa liian pieneksi. Minun mökkeröiseni on 804 kilometrin päässä. Sinne ei piipahdeta viikonlopuksi. Pätkätöiden takia olen jumissa tässä kirotussa kaupungissa.

Perkele, minä muutan takaisin Lappiin!”


Olin vapaa lähtemään. Ei ollut parisuhdetta eikä vakituista työtä. Asunnosta ja asuntolainasta tiesin Helsingissä pääseväni eroon.

Niinpä olin alkukesällä 2011 haistelemassa Rovaniemen ilmaa, valmiina uuteen elämään. Työkeikat eri puolilla Lappia tuntuivat lähes eksoottisilta. Kelontekemä, Sevettijärvi tai Näkkälä olivat kiinnostavampia kuin Kallion uudet baarit tai eteneminen toimituksen uraportailla.

Saunoin serkun tynnyrisaunassa, uin Tengeliöjoessa ja tutustuin uusiin ihmisiin. Löysin teatterikaverin, joka oli ilahtunut uudesta ihmisestä, joka ei ollut juuri perustamassa perhettä.

Tutustuin ihmisiin ihan sen takia, että olin Se Lappiin Muuttaja.

Helsingissä muuttoni havahdutti pääkaupunkiin jääneet kaverini ajattelemaan omia valintojaan. Kun yksi päätöksellään muistutti, ettei Helsinki ole ainoa vaihtoehto, muutkin joutuivat puntaroimaan omia valintojaan.

Rovaniemellä muuttoni tuntui antavan rohkaisua lappilaisille. Vuosien varrella kuulin, että Lappi-reportaasini oli antanut ihmisille vinkkejä ja jopa ratkaisevan tuuppauksen elämänmuutokseen.

Sama päti työnkuvan muutokseen. Kun jäin freelanceriksi ja muutin, sain yhteydenottoja kavereilta ja satunnaisemmiltakin tutuilta, jotka olivat kuulleet päätöksestäni. Yllätyin siitä, kuinka moni mietti työn ja asuinpaikan mielekkyyttä. Kokemukseni kiinnostivat.

Tuli jotenkin ylevä olo vastavirtaan menemisestä.


Muutin Lappiin, sillä kaipasin happea, horisonttia, luontoa. Halvempaa asumista ja elämistä. Halusin hidastaa tahtia ja tulla toimeen nykyistä vähemmällä työllä ja pienemmillä tuloilla.

Toiveeni olivat paluumuuttajalle varsin tyypilliset.
Koneen Säätiön rahoittamassa Ajolähtö-hankkeessa haastateltiin Kymenlaaksoon jääneitä, sieltä lähteneitä ja sinne palanneita nuoria aikuisia. Kymenlaakso on yksi rakennemuutoksen kokeneista alueista.

Hankkeen varajohtajan, Nuorisotutkimusverkoston erikoistutkija ja Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian dosentti Päivi Bergin mukaan keskeisiä syitä muuttaa takaisin Kymenlaaksoon olivat halu perustaa perhe tai yritys kotiseudulle. Elämä ja yrittäminen kotipaikkakunnalla on edullisempaa kuin vaikkapa Helsingissä, ja kilpailijoita on vähemmän.

Kotipaikkakunnalla on lisäksi sosiaalista pääomaa. Sieltä tunnetaan ihmisiä, siellä ovat omat vanhemmat, ystävät ja työhön liittyvät verkostot. Oma kotipaikkakunta koettiin pienenä, viihtyisänä ja kauniina. Siihen liitettiin nostalgisia lapsuusmuistoja.

Itse asuin Rovaniemellä samalla hinnalla kolme kertaa isommassa asunnossa kuin nyt Helsingissä. Töitä tuli aiempien verkostojen kautta ja siksi, että freelancereita on puolen Suomen kokoisessa Lapissa vähän.


Tunne omasta yhteisöstä oli tärkeä. Kirjoitin vuonna 2011, että minäkin haluan kuulua jonnekin, omaan yhteisööni:
”Helsingissä olen juureton ja rakennan kuvaa itsestäni työllä, tuloksilla, menestymisellä, vaatteilla. En ole oma itseni. Haluan olla pitämässä Lappia hengissä.”

Mikä se hengissä pidettävä Lappi on? Yhdysvaltalainen politiikan tutkija Benedict Anderson kirjoittaa kuvitelluista yhteisöistä. Se tarkoittaa ihmisryhmää, jota pitää koossa usko yhteisön olemassaoloon, vaikka ryhmän jäsen ei tunne suurta osaa yhteisön muista jäsenistä. Yhteisö on olemassa, jos jäsenet samaistavat itsensä siihen tunnetasolla ja henkisesti.

Kuviteltuja yhteisöjä ovat esimerkiksi kansakunnat tai etniset ryhmät. Suomi on kuviteltu yhteisö. Meitä yhdistävät kieli ja jotkin geenit, mutta vähintään yhtä paljon jääkiekon 1995 maailmanmestaruus ja ajatus suomalaisuudesta.

Anderson rakentaa kuviteltuja yhteisöjä etenkin nationalismin ympärille. Sama logiikka pätee myös alueellisella tasolla. Usein lappilaiset – tai kainuulaiset, mikseivät pirkanmaalaisetkin – puhuvat alueestaan kuin omasta maastaan, jota puolustetaan ulkopuolelta tulevia uhkia vastaan. Se sitoo alueen ihmisiä yhteen, vaikka tosiasiassa tieto ja kokemus sallalaisen tai inarilaisen mielenmaisemasta on monella vähäistä.

Juttumatkoillani eri puolilla Lappia tajusin, että ”kotiinpaluu Lappiin” oli liioittelua. Monet Lapin kolkat olivat minulle yhtä vieraita kuin muillekin suomalaisille. Harvemmin Tornionjoen varrella kasvanut eksyy Itä-Lappiin Savukoskelle. Silti minua ja savukoskelaista Penttiä yhdistää ajatus lappilaisuudesta.


”Sä kyllä tavallaan petit kaikki meidät kotiseudulleen haikailevat, kun muutit takaisin Helsinkiin.”

Opiskelukaverin heitossa Jyväskylän journalistiikan 30-vuotisjuhlissa syyskuussa oli muutakin kuin huumoria.
Elämän varrelle mahtuu monenlaisia muuttoja. Paluumuutto kotiseudulle on kuitenkin usein myös elämäntavan muutos, johon liittyy onnistumisen pakko.

Esimerkiksi opiskelemaan lähteminen on iso muutos, mutta samalla osa elämän luontaista kiertokulkua. Ylitorniolla se oli itsestäänselvyys. Ammattikoulu oli 60 kilometrin päässä Torniossa. Lähimmät korkeakoulut Rovaniemellä 120 kilometrin päässä ja Oulussa parinsadan kilometrin taipaleen takana.

Pääsin opiskelemaan Jyväskylän yliopistoon journalismia. Pian kävi selväksi, ettei Jyväskylä ollut loppuelämän paikka. Ei ollut juuri kellekään vuosikurssilaiselleni. Melkein kaikki ovat muuttaneet Helsinkiin.

Elämäntapamuutoissa medialla, niin sosiaalisella kuin perinteiselläkin, on roolinsa. Päivi Bergin mielestä tällä hetkellä etenkin maaseudulle kaupungista muuttamista romantisoidaan paljon. Viisikymmentä vuotta sitten idealisoitiin samaan tapaan muuttoa maalta kaupunkiin.

Berg huomauttaa, että julkiset maallemuuttotarinat ovat usein luokkaistuneita: entinen pintaliitäjä tai menestynyt yritysjohtaja muuttaa maalle ja alkaa taiteilijaksi tai luomuviljelijäksi. Se ei ole kaikille mahdollista. Harvemmin me journalistit kirjoitamme bussikuskista, joka ajaa bussia Espoon sijasta Kemissä.

Ratkaisevaa on, saako toimeentulon kasaan paikkakunnalla, jonne aikoo muuttaa. Jos omistaa kotipaikkakunnaltaan asunnon, voi lähteminen olla vaikeaa, etenkin jos asunto on muuttotappioalueella. Oma asuntoni Rovaniemellä on yhä myynnissä, vaikkei kaupunki muuttotappioaluetta olekaan. Omistusasuminen tuo turvaa, mutta se voi olla myös tulppa muutokselle.

Muutto ei vie pois arjesta. Itsensä saa stressiin tunturin juurella tai ruuhkabussissa Kampissa. Sitä harvemmin kerrotaan elämänmuutostarinoissa, joita itsekin ennen muuttoa ahmin lehdistä ja kirjoista.

Oravanpyörän jättäneet ja kotiseudulle palanneet halutaan esittää seesteisinä ihmisinä. Huomasin itsekin silloin tällöin sensuroivani itseäni sosiaalisessa mediassa, jotta kukaan ei pääsisi sanomaan, että siitäs sait, ei olisi kannattanut muuttaa.

Muutostani pohjoiseen olisi saanut juuri niitä eteerisiä juttuja, joissa istuskellaan järven rannalla ja ollaan sydän avoimena.

Tai sitten sellaisia, joissa kyseenalaistetaan koko perhanan muuttoidea, koska välillä elämä on henkistä kökkötraktorin ojaan ajamista.

Alkuperäiskansojen Skábmagovat-elokuvafestareilla Inarissa tunsin ihan samaa ulkopuolisuutta kuin joskus Helsingissä.

Facebookissani on myös kuvia poroerotuksista tai huhtikuun auringossa Nuorgamin tuntureilla nauravasta toimittajasta. Muistan ajatelleeni, että onhan tämä nyt mahtavaa olla täällä töissä ja saada siitä rahaakin.

Mökillä saunan jälkeen joessa kelluessa, korvat veden alla ja silmät kohti taivasta koin suurta onnea ja levollisuutta päätöksestäni muuttaa pohjoiseen.


On vaikea myöntää edes itselleen, että muuttoon kotiseudulle sisältyy paljon odotuksia. Päässä on ajatus, että muutoksen myötä toteutuvat myös muut toteutumattomat toiveet: löytyy parisuhde, elämän rakkaus, joka ymmärtää minua.


Miksi palasin? Pikkuhiljaa vakituinen työpaikka, joka aiemmin oli näyttäytynyt loppumattomana harmaiden maanantaiaamujen sarjana, alkoi tuntua rauhoittavalta ja turvaa tuovalta. Kun kiinnostava työpaikka avautui, halusin tarttua siihen.

Kaipasin työyhteisöä. Ja kuukausipalkkaa.  Jatkuva huoli elannosta ja pärjäämisestä on kuluttavaa.

Suurin osa ystävistäni oli koko muuttoaikani ajan asunut Helsingissä. Olin hieman yksinäinen siellä Lapissani, terapoin ystäväpuheluita Helsinkiin. Se teatterikaverikin perheellistyi. Tärkeimmät ystävyyssuhteet luodaan lapsena ja opiskeluaikoina. Minun ystäväni asuivat enimmäkseen pääkaupunkiseudulla.

Myös Tinder tapahtui. Tapasin Helsingissä käydessäni Inarista kotoisin olevan, Helsingissä asuvan miehen. Olimme asuneet samaan aikaan myös Rovaniemellä, mutta vasta deittisovellus tutustutti meidät toisiimme.

Alkoi olla enemmän syitä lähteä kuin jäädä.

Muuttaessani kuusi vuotta sitten Lappiin soitin muuttoliiketutkijalle Timo Arolle ja kysyin, onko muutto pois Helsingistä sosiaalinen ja ammatillinen itsemurha. Aron mukaan ei ollut, vaikka väki jo silloin tuppautui Suomi-neidon varpaisiin.

Soitan uudestaan Arolle, kerron tarinani. Voivottelen päätöstäni muuttua ennalta-arvattavaksi myötävirran kulkijaksi. Aroa naurattaa. Et ole yksin, hän lohduttelee. Se siitä individualismista ja omaperäisestä ratkaisusta.

Suomessa on meneillään suurin maaltamuuttoliike sitten 1970-luvun. Kaupungistuminen on megatrendi, joka näkyy Suomessakin. Mitä pidemmälle 2010-lukua on tultu, sitä enemmän muut alueet ovat menettäneet ihmisiä Helsingille, Tampereelle ja Turulle.

Vuoteen 2011 verrattuna Suomen alueiden väliset erot ovat kasvaneet entisestään. Viimeisten kolmen vuoden aikana syntyvyys on laskenut ja kuolleisuus kasvanut etenkin muuttotappioalueilla.

Aron mukaan seutujen keskuskaupunkien kasvu on kiihtynyt. Esimerkiksi aikoinaan paljon kohkattu Nurmijärvi ilmiöineen on juuri ja juuri muuttovoittoinen. Taakse jättämäni Lappi on poikkeus sääntöön. Rovaniemi porskuttaa yhä, lisäksi Kittilä, Sodankylä ja Inari pärjäävät. Toisaalta Lapissa on myös paljon murskaavan muuttotappioisia kyliä.


Palatessani Helsinkiin olin 34-vuotias, vakaaseen toimeentuloon kiinni päässyt nainen. Halutuin muuttaja kuntien näkökulmasta.

25–34-vuotaiden tulotaso on nouseva ja kalliiden sosiaali- ja terveyspalveluiden käyttö vähäistä. Ja naiset yleisesti ottaen vetävät perässään miehiä. Nuoret aikuiset ovat myös ahkerimpia muuttajia: kolme neljästä muuttajasta on alle 35-vuotiaita.

Helsinkiin oli helppo palata keväällä. Sääsketön kesä ja kaunis kaupunki olivat helppoja ottaa taas omaksi. Palasin tuttuun työpaikkaan ja asunto oli valmiina. Rakkaus pehmentää kovimmankin kaupungin, yksinäisyys samentaa huikeimmatkin kotimaisemat.

Olen asunut Helsingissä noin yhdeksän kuukautta. Euroalueen asukkaiden liikkuvuutta 2000-luvun alussa tutkittaessa selvisi, että puolen vuoden asuminen ja työskentely samalla työnantajalla kiinnittää alueeseen, samoin omistusasunto, kumppanin työ ja lapset.

Suurimmista kaupungeista muutettiin harvemmin pois, mikä voi selittyä sillä, että ne tarjoavat eniten mahdollisuuksia kerryttää paikkasidonnaisia etuja.

Myös uutisointi vaikuttaa. Viime aikoina on uutisoitu paljon siitä, kuinka muuttovirta suuntautuu pääkaupunkiseudulle ja isoihin kaupunkeihin. Toisaalta näytetään olevan huolissaan siitä, että pienemmät paikkakunnat ja maaseutu autioituvat entisestään.

Päivi Bergin mielestä mediassa ajoittain rakenne­taan kuvaa jonkinlaisesta näköalattomuudesta paikallaan pysymisen tai ”jäämisen” suhteen. Liikkuvuus esitetään yksilön omana valintana, niin kuin kaikilla olisi valin­taan samat mahdollisuudet. Näin ei kuitenkaan ole.

Työväenluokkaisesta taustasta olevat nuoret kiinnittyvät usein enemmän kotipaikkakunnalleen. Korkeasti koulutetut liikkuvat maantieteellisesti enemmän. Tähän liitetään helposti käsitys ”huono-osaisuudesta”, vaikka omalle kotipaikkakunnalle kiinnittyminen saattaa olla hyvin merkityksellistä nuorille itselleen.

Toisaalta identiteetin nähdään usein rakentuvan paikkaan juurtumisesta. Ihmisten identiteettiä ja liikkumista tutkinut Liisa Malkki kirjoittaa, että niin tutkimuksessa kuin arkiajattelussa lähdemme helposti sii­tä, että paikallaan pysyminen on luonnollista, kun taas liike vaatii selityksiä.

Ihmiset ja kulttuurit saavat identiteettinsä kiinnittyessään tiettyyn paikkaan. Muuttamisen sanastokin liittyy usein kasveihin ja kasvustoihin. Ollaan juurtuneita tai juurilta revittyjä.


Jos olisin jäänyt Helsinkiin kuusi vuotta sitten, olisin saattanut jossitella päätöstä loppuelämäni. Toisin kuin sadoilletuhansille kotinsa jättävillä tai sinne pakotetuilla, minulla oli etuoikeus valita. Sekä silloin, kun muutin Lappiin että silloin, kun muutin sieltä taas Helsinkiin.

Tunnistan yhä ajatuksen, että mahdollisesti tuleville lapsilleen haluaa tarjota henkistä ja fyysistä maisemaa, jossa on itse kasvanut. Toisaalta Helsinki tuntuu kaupungilta, jossa voin kuvitella kasvattavani lapsia ja jossa pääsen helpohkosti luonnon äärelle rauhoittumaan kaupungin kiireestä.

Tai sitten sitä haluaakin muuttaa Karibialle. Kuka tietää.
Kuuden vuoden muuttomatka osoitti, etten ole ­niin paikkaan sidottu kuin olin luullut. Muuttaminen ei lopulta ole kovin dramaattista.

Mökki on taas 804 kilometrin päässä, mutta sille ei voi mitään.

muuttoliike  Lappi  Helsinki  kaupunkiluonto  kaupungistuminen  työelämä 


Lisää aiheesta:


Haluatko lukea lisää Lankaa? Tilaa nyt uusi viikoittainen uutiskirje täältä.