Vihreän Langan logoVihreän Langan logo

Poliittinen skandaali iskee – mitä väliä?

30.9.2017 8.00
Sammeli Heikkinen

"Ei ihan joka toimittaja pääministeriä erota.”

Pala kahden päällikkötoimittajan keskustelusta jäi mieleen, vaikka sen kuulemisesta on yli 13 vuotta. Kolmannen kesätoimittajavuoteni suurin uutinen oli pääministeri Anneli Jäätteenmäen (kesk) ero, yksi Suomen suurimmista poliittisista skandaaleista.

Poliittisten skandaalien määrä on sen jälkeen tutkitusti kasvanut. Keskustelunpätkästä ilmennyt peitelty himo näyttäviin päänahkoihin ei ole kadonnut toimituksista mihinkään. Silti toista vastaavaa eroa ei ole tullut. Ei, vaikka keskustan Matti Vanhanen rypi huolella vaalirahakohussa. Ei, vaikka toinen keskustalainen, Juha Sipilä, on kahlannut omissa bisnessotkuissaan.

Internet ja sosiaalinen media vaativat aiempaa avoimempaa ja aidommalta maistuvaa poliitikkokuvaa ja toimivat samalla valtavana arkistona, josta vanhat synnit tulevat silmille silmänräpäyksessä. Vaikka poliitikkoihin ei luoteta, heiltä vaaditaan rehellisyyttä ja johdonmukaisuutta, myös yksityiselämässä.

Mutta onko kohuilla merkitystä? Loppukeväästä paljastui, että perussuomalaisten puheenjohtajaksi pyrkineellä Jussi Halla-aholla oli avioliiton ulkopuolinen lapsi. Halla-ahosta tuli puheenjohtaja. Vihreiden tuore puheenjohtaja Touko Aalto joutui lööppeihin eronsa vuoksi. Vihreiden gallupkannatus on korkeammalla kuin koskaan.

Eikö skandaali siis enää kaada poliitikkoa? Vai vaaditaanko tietynlainen skandaali? Miten vaikuttaa se, millainen poliitikko joutuu julkisuusmyllyyn?

Kenties itse paljastusta tärkeämpää on, miten sen kohteeksi joutunut reagoi. Tähän kiteytyy edellinen suomalainen ministerin pudottanut skandaali. Siitäkin on jo neljä vuotta.


Vihreä kehitysministeri Heidi Hautala kaatui kahteen paljastukseen vuonna 2013. Hautalan ongelmia pahensi se, että hän reagoi skandaaleihin tavalla, joka saattoi vaikuttaa peittelyltä tai jopa harhaanjohtamiselta.

Sosiologi John Thompson määrittelee skandaalin norminrikkomiseksi, joka tulee julki. Skandaalia voi seurata skandaalin kohteen heikosta reagoinnista syntyvä jatkoskandaalin. Jos näyttää siltä, että skandaaliin joutunut poliitikko peittelee tai valehtelee, jatkoskandaali voi nousta itse tapahtumaa vahingollisemmaksi.

Maaliskuussa 2013 Iltalehti paljasti Hautalan maksaneen 2009 pimeästi käteisellä hänelle oviremontin tehneelle miehelle sekä taloaan siivonneelle naiselle.

Hautalan selitys tapahtuneeseen muuttui, mikä riitti siihen, että ärhäköiden iltapäivälehtien käsittelyssä tuli kuva peittelystä tai valehtelusta.

Muutama päivä kohun alkamisen jälkeen Hautala järjesti tiedotustilaisuuden. Hän myönsi maksaneensa siivoojalle 250 euroa käteisenä ja jättäneensä eläkemaksut maksamatta. Hautala pyysi anteeksi.

Ministerin ja median välienselvittely jäi puolitiehen. Toimittaja Anne Moilasen Oxfordin yliopistolle kirjoittaman Political Scandals in Finland and in the UK -tutkimuksen mukaan poliittinen skandaali vaatii aina jonkin ratkaisun, päätepisteen. Hautalan tapauksessa anteeksipyyntö ei ollut piste.

Saman vuoden lokakuussa Iltalehti kertoi, että valtion omistajaohjausministerinä toiminut Hautala oli kehottanut valtion jäänmurtajafirmaa Arctia Shippingiä jättäämään väliin rikosilmoituksen tekemisen ympäristöjärjestö Greenpeacesta. Hautala oli kohun alkaessa virkamatkalla Yhdysvalloissa. Ministeri ja hänen esikuntansa kommentoivat tapausta ensin niukasti ja kertomus tapausten kulusta muuttui. Taas syntyi kuva peittelystä.

Tällä kertaa Hautala erosi, vaikkei myöntänytkään toimineensa väärin. Oikeuskansleri totesi 2014 helmikuussa, ettei Hautala ollut toiminut lainvastaisesti.

Thompson jakaa poliittiset skandaalit neljään luokkaan: puheista syntyneet, seksiskandaalit, taloudelliset skandaalit ja poliittisiin väärinkäytöksiin liittyvät skandaalit. Hautalan tapauksessa voidaan puhua taloudellisesta skandaalista oven suhteen ja poliittisesta skandaalista jäänmurtajajupakassa.

Kumpikaan tapaus ei ollut kovin merkittävä. Oviremontissa mahdollisesti saatu taloudellinen hyöty oli mitätön ja murtajaskandaalista tuli myöhemmin puhtaat paperit. Reagoinnista syntynyt jatkoskandaali oli lopulta suurempi ongelma.

Kyseessä oli myös varsin tyypillinen naispoliitikon kaatanut skandaali. Moilanen kirjoittaa, että naispoliitikkojen skandaalit liittyvät usein yksityiselämään. Niissä – kuten Hautala-jupakassa – on mukana myös moralistinen pohjavire.


Oikeastaan kaikilta poliitikoilta vaaditaan lähes epäinhimillistä nuhteettomuutta. Kuten eräs keskustelija Facebookin Vihreät-keskusteluryhmässä kommentoi Aallon erouutista: ”Edellytän johtajaltani sitä, että hän on minua viisaampi ja kykenevämpi – ja kaikkein olennaisimpana, moraalisesti vahva”.

Sosiologian ja kansantaloustieteen tutkija William Davies muotoilee tämän näkemyksen London Review of Booksin esseessään rajattoman rehellisyyden ja pakkomielteisen johdonmukaisuuden vaatimukseksi. Tätä vaatimusta koventaa sosiaalisen median nousu.

Twitter ja Facebook ovat viestintävälineiden lisäksi valtavia lausuntoarkistoja, joista pilkka parin vuoden takaa napsahtaa helposti nykyiseen nilkkaan. Ylipäätään internet ja hakukoneet miinoittavat poliitikkojen polkua.

Perussuomalaisten entinen puheenjohtaja Timo Soini sai vain pari viikkoa aiemmin käyttämänsä raamatullisen vertauksen silmilleen kun hajotti perussuomalaiset. Soini oli bloggauksessaan vannonut, ettei ryhtyisi juudakseksi ja teki sitten juuri sen.

Pääministeri Juha Sipilä taas esiintyi kesken niin sanottua Terrafame-gatea Sotkamon kaivoksella Terrafame-pipossa. Kun vihreiden silloinen puheenjohtaja Ville Niinistö lähti mukaan Sipilän lyömiseen, joku irvileuka kaivoi esiin Niinistön ministeriajan kuvan, jossa tämä on kaivoksella Talvivaara-tekstillä varustetussa suojakypärässä.

Vaatimus rautaisesta moraalisesta selkärangasta ja läpirehellisyydestä on kiinnostava, sillä Elinkeinoelämän valtuuskunnan arvotutkimuksien perusteella kansalaiset luottavat poliitikkoihin varsin vähän. Vain noin neljännes suomalaisista oli tämän kevään kyselyssä sitä mieltä, että valtaosa poliitikoista on tunnollisia ja rehellisiä ihmisiä.


Internet on valtava arkisto, josta kuka tahansa voi selvittää onko takkia tullut käännettyä. Daviesin mukaan internet ja erityisesti sosiaalinen media on murtanut vanhan poliitikkojen ja median suhteen. Poliittisilta johtajilta vaaditaan erilaista käytöstä kuin ennen. Aiemmin julkisuutta pystyi rajaamaan ja sen muodosta sopimaan kohtuullisen hyvin tiedotusvälineiden portinvartijoiden kanssa.

Suomessa suurin osa tiedotusvälineistä on kertonut poliitikkojen yksityiselämästä viime vuosiin saakka niukasti. Periaate on ollut, että yksityisyyden suoja riippuu paljolti henkilöstä itsestään. Jos poliitikko kertoo perheestään, perheasioista voidaan kertoa mediassa myöhemminkin.

Mutta riittääkö, jos poliitikko kertoo perheestään sosiaalisessa mediassa? Tulkinta näyttää olevan, että riittää. Se on loogista, sillä Facebook ja Twitter ovat nousseet Suomessakin merkittäviksi poliitikkojen viestintäkanaviksi.

Paitsi johdonmukaisuutta ja rehellisyyttä, menestyvältä poliitikolta vaaditaan aitoutta. Davies kirjoittaa, että aitouden vaatimus on sisäisesti ristiriitainen, sillä aitouteen pyrkiminen on sinänsä epäaitoa.

Sosiaalisessa mediassa aitouden vaikutelmaa voi luoda kertomalla itsestään jotain henkilökohtaista. Kun poliitikko paljastaa jotain tällaista, hän median logiikan mukaisesti pienentää sitä elämänsä osaa, joka on julkisuudelta suojattu. Ja kun häneltä vaaditaan jatkuvaa rehellisyyttä ja johdonmukaisuutta, mahdollisuudet jäädä kiinni kasvavat sitä mukaa kun julkisuudella annettu osa elämästä kasvaa.

Esimerkiksi Aallon erosotku oli nykyisten journalististen kriteerien ja pelisääntöjen mukaan uutinen. Aalto on esiintynyt julkisuudessa vaimonsa kanssa, joten tämä ulottuvuus yksityiselämästä oli vapaata riistaa. Kun Aalto kertoi myös eroprosessin kolmannen osapuolen nimen – vihreiden puoluetoimistolla työskenteleviin muihin naisiin kohdistuneen paineen ja solvauksen vuoksi – myös tästä naisesta tuli julkisuuden henkilö osana Touko Aallon julkisuuskehää.

Suhde- tai seksiskandaalit eivät ole suomalaisen journalismin ominta alaa. Yleensä suuremmissa väärinkäytösepäilyissä on kyse taloudesta tai politiikasta. Päivittäinen pienempi pöhinä taas liittyy yleensä hölmöihin avauksiin tai muuten löyhään puheeseen.

Poikkeus on kokoomuksen Ilkka Kanerva, joka kaatui ulkoministerin paikalta keväällä 2008 skandaalissa, joka solahtaa Thompsonin seksiskandaalimääritelmään. Hymy-lehti paljasti Kanervan lähetelleen tuhmia tekstiviestejä julkisuudessa eroottisena tanssijana profiloituneelle Johanna Tukiaiselle. Reagoidessaan paljastukseen Kanerva muutti puheitaan, kertoi asioita vain pakon edessä ja toimi niin, että osa puoluetovereista koki tulleensa petetyksi.

Kanervan tapaus, kuten myös pääministerinä toimineen Matti Vanhasen suhdekohut kehystyivät julkisuudessa vanhoillisen sukupuolijaon mukaan: mies on vallankäyttäjä, nainen kohde. Moilasen mukaan tämä on suhde- ja seksiskandaaleissa tavallista.

Suomen melko harvojen kategoriaan sopivien skandaalien kuva noudattelee samaa kaava. Samaan pakettiin menee Toimi Kankaanniemen (ps) kevään 2015 seksiviestiskandaali, joka vei konkaripoliitikolta mahdollisesti ministerinpaikan. Miksei myös Aallon ero.


Miksi skandaali kaataa toisinaan, mutta toisinaan ei? Reagointi on tärkeää. Toinen olennainen kysymys on, rikkooko skandaali kohteena olevan poliitikon julkikuvaa.

Moni kommentaattori julisti Donald Trumpin presidenttikampanjan kuolleeksi, kun viime vuoden lokakuussa julkisuuteen tuli vuodelta 2005 maailmankuuluksi noussut ”grab them by the pussy” -nauhoitus.

Nauhoituksen julkaisu ei vaikuttanut Trumpin kannatukseen mitenkään. Daviesin mukaan tämä johtui siitä, että nauha ei kaikessa skandaalinpuhinassa tuonut mitään uutta Trumpin julkisuuskuvaan, ei ainakaan tämän kannattajille. Trumpin tiedettiin muutenkin olevan törkypuheinen sovinisti.

Jussi Halla-ahon aviottoman lapsen paljastuminen kesken puheenjohtajakampanja ei estänyt häntä marssimasta voittoon. Touko Aallon avioeropaljastuksen jälkeen vihreiden kannatus on noussut huippuunsa.

Halla-aho on julkisuudessa jossain määrin pelannut perheenisä-kortilla. Perhejulkisuus ei kuitenkaan ole olennaista halla-aholaisten ydinkaartille, jolla on jo pitkään ollut suora yhteys ”Mestariin” internetin kautta. Heille olennaista ei ole avioton lapsi, vaan ulkomaalaisvastaisuus.

Aalto ei ole erityisesti tuonut vaimoaan esiin tai nojannut julkikuvaansa perheonneen. Aallon nopea tunnustus ja anteeksipyyntö myös estivät jatkoskandaalin ja lopettivat lööppipyörityksen lyhyeen.


Pääministeri Juha Sipilä on rymynnyt hallituskaudellaan vaikeudesta toiseen. Kovin paikka oli viime talven Terrafame-jupakka, joka alkoi Kansan Uutisten kirjoituksesta. Syntynyt skandaali oli suomalaisen paljastusjournalismin ydintä: siihen liittyi epäilys poliittisen vallan väärinkäytöstä ja mahdollisesta taloudellisesta hyötymisestä. Suurin skandaaali syntyi jälleen reaktiosta. Selvisi, että pääministeri oli vyöryttänyt Ylen toimittajalle saamaansa sähköpostipalautetta ja moittinut Yleä kovasanaisesti.

Mylläkkä kääntyi Terrafame-päätöksenteosta pääministerin käyttäytymisen ja Ylen päätoimittajan Atte Jääskeläisen toiminnan selvittelyyn. Tapauksen vielä kuohuessa uutisoitiin Sipilän lobanneen Chempolis-nimisen yhtiön liiketoimintaa matkallaan Intiassa. Sipilän Fortel Invest oli sijoittanut Chempolikseen.

Oikeuskansleri katsoi sittemmin, ettei Sipilä ollut esteellinen Terrafame-päätöksissä eikä ollut toiminut väärin Chempoliksen suhteen.

Kyseessä ei ollut ensimmäinen Sipilän omistuksiin liittyvä myllytys, ja julkisuuden riepottelu oli rankkaa. Miksei Sipilä kaatunut kohuihin, vaikka Ylen Jääskeläinen lopulta kaatuikin?

Sipilä on imagoltaan yrittäjä, toiminnan mies. Hän ei ole missään vaiheessa peitellyt vahvaa markkinauskoaan tai yritysmyönteisyyttään.

Vaikka Sipilän toiminta on voinut näyttää kriitikoiden mielestä suhmuroinnilta, kannattajien mielestä pääministerin toiminta on ehkä ollut reipasta ja ratkaisuhakuista elinkeinopolitiikkaa. Omistusten avaamatta jättäminen ja firmojen suosiminen eivät ole puutteita vaan ansioita.

Sipilän välit mediaan ovat tuskin selvät. Skandaalit ovat jääneet toimittajien kannalta kesken. Ja kuten Anne Moilanen kirjoittaa, skandaali vaatii aina ratkaisun.

Angloamerikkalaisessa mediassa on vahva päänahanmetsästämisen perinne, joka alkoi Yhdysvaltain presidentin Richard Nixonin kaataneesta Watergate-skandaalista. Poliitikon eron vaatiminen skandaalin ratkaisuna on monesti julkisanottu tavoite.

Moilasen haastattelemat suomalaiset toimittajat eivät päänahanmetsästystä myönnä, mutta ilmiö on olemassa. Poliitikon kaataminen on meriitti, kuten Hesarissa liki viisitoista vuotta sitten itsellenikin selvisi.


Skandaalin kääntyminen eroksi vaatii myös, että joku on halukas toimimaan syyttäjänä. Suomen poliittisten piirien pienuus ja konsensusperinne ovat Moilasen mukaan johtaneet siihen, ettei syyttäjiä helpolla löydy, ainakaan kovemmista poliittisista nimistä.

Tämä voi johtaa pattitilanteeseen median ja skandaalin kohteena olevan suomalaispoliitikon välillä. Ministerin tai muun merkittävän poliitikon eroaminen tai erottaminen vaatii poliittisen tuen – oman puolueen tai liittouman kannatuksen – menettämistä.

Matti Vanhanen puski pääministeriaikanaan läpi Suomen lähihistorian pahimman poliittisen skandaalin, vaalirahasotkun. Tiedotusvälineet jahtasivat Vanhasta tosissaan, mutta poliittinen tuki säilyi pitkään riittävänä. Vanhanen erosi lopulta itse, mistä tuli lukkiutuneen skandaalin piste.

Vanhasen esimerkki osoittaa, poliittisen skandaalin ratkaisu voi Suomessa kestää pitkään. Tämä johtunee paitsi konsensushakuisuudesta, myös siitä, että enemmistöhallituksen vahvoilla pelureilla on takanaan enemmistön tuki, joka rapisee vain pahimman edessä.

Vaikka skandaalista selviäminen voi vahvistaa poliitikkoa, keskenjäävästä skandaalista ei voi selvitä.

Juha Sipilän hallitus voi selvitä vaalikauden loppuun pystyssä, mutta sen asema ja suhde mediaan on nyt heikompi kuin taipaleen alussa. Se johtuu pitkälti skandaaleista, joista kaikille ei ole lyöty pistettä.

poliittinen skandaali  politiikka 



Haluatko lukea lisää Lankaa? Tilaa paperilehti täältä.