Vihreän Langan logoVihreän Langan logo

Pyykki ei enää liehu Lissabonin ikkunoissa – se on sinun syysi

iStock / Iiro Törmä

iStock / Iiro Törmä

8.11.2017 15.51

Riikka Suominen

Matkalla aamut ovat pitkiä. Kuljen silmät auki, maistelen uusia ruokia, jaksan kuunnella lapsen hölpötystä ja katsoa, minkänäköisiä ihmisiä metrossa istuu. Kaikki on mahdollista. Miten haluaisinkaan taas lähteä Pariisiin, Berliiniin, New Yorkiin tai edes Tarttoon.  

Rakastan noita kaupunkeja. Mutta turistin rakkaus on vaarallista. Se tappaa rakastettunsa. 


Olin työmatkalla Lissabonissa
kuukausi sitten. Edellisen kerran kävin kaupungissa kahdeksan vuotta sitten. Siltä matkalta mieleen ja kameran muistikortille jäivät keskustan ikkuinoissa kuivuvat pyykit, joista Lissabon on kansainvälisesti tunnettu.

Nyt pyörätietä oli enemmän. Taloja korjattiin ja uusia rakennettiin. Näki, että maan talous on paljon paremmalla tolalla kuin viimeksi. Talouskasvun ja työllisyyden veturi on ollut juuri lisääntynyt matkailu.

Lisääntynyt matkailu on myös vienyt pyykit keskustan ikkunoista.

Näin näkyy se, että Lissabonin keskusta on siirtynyt paikallisilta turistien hallintaan. Lissabonissa on ainakin kymmenen tuhatta asuntoa Airbnb:n tai muun lyhytaikaisen vuokraajan välitettävänä.

Paikallisilla ei ole varaa asua kodeissaan. Vuokranantajat saavat niistä paremman hinnan turisteilta. Ihmiset myyvät asuntonsa vanhasta kaupungista tai muuttavat pois, koska eivät enää viihdy siellä. Keskiaikaisessa Sintran linnassa saksalaiset eläkeläiset tungeksivat kännykän salamat vilkkuen.

Kun juttelen turismista muista Euroopan suurista kaupungeista saapuneiden kollegojen kanssa, selviää, ettei massaturismi vaivaa vain Lissabonia.

Amsterdamilaisen kotikaupungissa vuokrapyöräilijät toikkaroivat ja humalaiset turistit bilettävät naapurissa.

”Tekisi mieli huutaa, että tämä ei ole huvipuisto, me asumme täällä”.

Montmartrelta kotoisin oleva pariisilaismies kertoo pissatuilla kadulla kahlaamisesta.

”Montmartre rauhoittuu ainoastaan öisin kahdesta neljään.”

Berliini, New York, Pariisi, Amsterdam ja moni muu suosikkikohde on joutunut rajoittamaan tai verottamaan matkailua, jotta turismin haittoja saadaan vähennettyä tai korvattua. Lissabon keräsi viime vuonna turisteilta yöpymismaksuna 15 miljoonaa euroa.


Edes turistiverot
eivät riitä lepyttämään kaikkia matkailijoihin kyllästyneitä. Espanjassa paikallisten ärtymystä nouseviin vuokriin, lähipalveluiden katoamiseen, pätkätöihin ja juomaveden niukkuuteen kuvataan termillä turismifobia. Heinäkuun lopussa ärtymys masssaturismia kohtaan kärjistyi Barcelonassa hyökkäykseen kaksikerroksista turistibussia vastaan. Kapitalismia vastustavien nuorten katalaanien joukko puhkoi bussin renkaat ja huusi iskulauseita, joiden mukaan turismi tuhoaa paikallisyhteisöt.

Kun Ada Colau pyrki Barcelonan pormestariksi vuonna 2015, hän kampanjoi muistuttamalla, että turismikupla voi puhjeta.

”Silloin meitä pidettiin hulluina kommunisteina, jotka halusivat säädellä turismia. Nyt aiheesta on konsensus”, hän sanoi hiljan European Green Journal -julkaisua varten tehdyssä haastattelussa.

Colau on rajoittanut uusien hotellien rakentamista keskustaan, ja Airbnb-vuokraajalla pitää sakon uhalla olla lupa turistien majoittamiseen.

Matkailija näkee aina vain esityksen elämästä, ei paikallisten aitoa elämää. Yhdysvaltalainen sosiologian emeritusprofessori Dean MacCannelin mukaan hotellit ovat jättäneet niin sanotun backstagen paikallisille. Paikallisten oman elämän piiriin ovat jääneet kodit, joihin on päästy lepäämään turistinäytösten välillä.

Tämä on muuttunut matkailun yleistyessä. 

Ensin paikallisiin koteihin tunkivat reppureisaajat, jotka pahimmillaan ylpeilivät, miten asuivat niissä aidosti ja ilmaiseksi. Nyt airbnb on laajamittaisesti tehnyt ihmisten kodeista näyttämöitä.

Omatoimimatkailijoiden massa kapitalisoi paikallisten ihmisten kodit. Koko heidän elämänsä on näytöstä matkailijoille.


”Balin rannoilla aistii elämänilon
ja ystävällisyyden.”

Ainakin, jos ei mieti liikaa historiaa. Paratiisisaaren maaperää kirjovat merkitsemättömät joukkohaudat, joihin on haudattu 1960-luvun puolivälin antikommunistisen puhdistuksen kymmenet tuhannet uhrit.

Ihmisoikeusjärjestöjen mukaan hautoja on Indonesiassa lähes joka kylässä. Turistien vuoksi teloituksia ei haluta käsitellä, mutta hotellien rakennuttajat törmäävät  edelleen nimettömiin hautoihin.

Välillä tuntuu, että on kaksi rinnakkaista maapalloa: se, josta luemme ulkomaanuutisista, ja se, jossa matkaillaan. Toisen Brasilia on surffauksen ja karnevaalien koti. Toisen Brasiliassa turvallisuuspoliisi tappaa slummien lapsia. 

On Turkki, jossa polskitaan sinisessä meressä ja nautitaan itämaisesta tunnelmasta, ja Turkki, jossa toimittajat suljetaan vankilaan ja jossa miljoonia Lähi-idän levottomuuksia paenneita turvapaikanhakijoita elää kurjuudessa.

Kaksoisstandardeista on meillä pitkä perinne. Aloittivathan suomalaiset pakettimatkailun 1970-luvulla Francon diktatuurin alla olleeseen Espanjaan.

Näkemys matkailun maailmaa avartavasta vaikutuksesta tuntuu toiveajattelulta. Kreikka on vuosikymmeniä ollut suomalaisten suosikkikohde. Silti, kun maa joutui kriisiin, ja lapsikuolleisuus kasvoi rajusti, emme halunneet lainata kreikkalaisille rahaa.


Kun ensimmäistä kertaa
kävin Berliinissä 2006, minua harmitti, ettei kaupungissa näkynyt enää jälkiä muurista. Olisin halunnut nähdä tarkalleen, missä se oli kulkenut. En tajunnut, etteivät berliiniläiset ehkä erityisesti halunneet tulla muistutetuksi muurin ajasta.

Minulle koko kaupunki oli nähtävyys. Sen historia oli pikantti narratiivi.

Matkustamme nähdäksemme uutta. Ongelma on, että kun kaikki matkailevat, muuttuvat paikat samanlaisiksi. Samat punaiset kaksikerroksiset bussit, samat hostellit, irkkupubit, lainapyörät, meripihkakorut ja Starbucksit. Kaupunkikulttuuri muuttuu turistien myötä lomakylien kulttuuriksi.  Teemme hiukan eri ympäristössä samaa, mitä olemme tottuneet tekemään kotonakin. Shoppailemme, syömme ja juomme.  

Kukaan ei halua vierailla turistirysässä. Silti suositut paikat muuttuvat sellaisiksi.

Olen ärtynyt ainakin Barcelonassa, Uuden-Seelannin Rotoruassa, Pärnussa, Suomenlinnassa, Manhattanilla ja Pariisin Maraisissa siitä, että paikat ovat pilalla turistien vuoksi. Toisten turistien vuoksi. Minähän olin paikalla ensin.

Olen matkustellut jo 1990-luvulla. Nyt myös Aasian vaurastuva keskiluokka haluaa kokea Bondi Beachin, Brooklyn Bridgen ja berliiniläisen brunssin. Kai senkin on saatava, kun minäkin sain.

Mutta minne minä menen, kun uudet turistit pilaavat lempikohteeni?

Kulttuurintutkimuksen professori Soile Veijola allekirjoittaa väitteen, että matkailija helposti pilaa kohteensa. Usein matkailijalle luodut palvelut standardisoivat lomakokemukset. Olemme siirtyneet uniikeista maisemista mukavuusmaisemiin.

Mutta minä olen matkailija, joka tykkää persoonallisuudesta ja rososta!

Veijolan mielestä kaltaiseni omatoimimatkailijat ovat helposti kaksinaismoralistisia. Globaali matkailuorganisaatio vie toki rahat ja päätösvallan paikallisyhteisöiltä. Mutta juuri matkailujättien luoma infrastruktuuri mahdollistaa reppureissaajan sujuvat matkat.


Ulkomaalaisten matkailijoiden
määrä Suomessa kasvoi viime vuonna 12 prosentilla. Ja lisää halutaan. Norjalainen sijoittaja uhosi viime kuussa Helsingin Sanomissa voivansa rakentaa Helsinkiin 14 hotellia lisää.

Ilmastonmuutos tekee Etelä-Euroopan kesistä matkailijoille todennäköisesti liian kuumia. Se lisännee Suomen suosiota entisestään.

Miten voimme olla varmoja, ettei Helsingille käy Barcelonat? Tai Lapille kuten Venetsialle? 60 000 asukkaan Venetsia on Seinäjoen kokoinen. Siellä vierailee vuosittain kaksi miljoonaa turistia.

Keski-ja Etelä-Euroopan esimerkki panee miettimään.

”Matkailun kasvun suurin riski on hallitsemattomuus. Se ei ole ohjattua toimintaa, vaan teollisuutta ja talouden toimiala. Se on kilpailua yritysten, alueiden ja kaupunkien kesken”, sanoo Veijola.


Lapin matkailu tarjoaa
pyhää kolminaisuutta: puhtautta, rauhaa ja luontoa. Tunturit edustavat villiä ja vapaata pohjolaa. Veijola kuvaa tunturien imagoa universaaliksi.

Lappiin odotetaan tänä vuonna ainakin 50 000 kiinalaista. Tämä ”Suomi-huuma” otetaan Helsingin Sanomien mukaan Lapissa vastaan ilolla. 

Olen ajatellut, että matkailu tuo työtä ja verotuloja myös Pohjois-Suomeen ilman, että luontoa tarvitsee raiskata.

Mutta miten hiihtohissien ja parkkipaikkojen parturoima tunturin kylki eroaa kaivoksesta? Tunturi muuttuu yhteismaaksi, kun matkanjärjestäjät ottavat sen bisneksensä näyttämöksi.

Veijolan kauhukuva on, että Lappi on tulevaisuudessa pelkästään iglurivejä. Päivät ajetaan koiravaljakoilla ja moottorikelkoilla, illat juodaan ravintolassa ja aamut ajetaan autoa krapulassa. 

”Se ei ole rauhaa, puhtautta tai luontoa, vaan maailman viihdekäyttöä. Se on muka kevyttä, mutta sillä on raskaat seuraukset. Ja se koskee myös Lappia. Kasvu on kestämätöntä, ellei se ole hallittua.”

Lappi muistuttaa kehitysmaita siinä, että sijoittajia kiinnostavat lähinnä alueen luonnonvarat, tulevatpa ne sitten kaivos-, metsä- tai matkailuteollisuuden käyttöön.

Kehitysmaissa ahkerasti puuhaavat kiinalaiset sijoittajat ovat iskeneet silmänsä myös Lapin matkailuun. Paikalliset eivät halua tai tohdi jarruttaa kehitystä. Raha ja työpaikat ymmärrettävästi kelpaavat.

Veijola toivoo, että matkailun vaikutusten laskuun laadittaisiin kunnon algoritmi. Sillä voitaisiin verrata investointien, kävijätavoitteiden ja kantokyvyn suhdetta. Mitä on enemmän, kun on enemmän turisteja, mitä taas vähemmän?

Vähemmän on ainakin rauhaa, koskematonta luontoa ja keskinäistä ymmärrystä siitä mikä sopivaa, Veijola luettelee. Enemmän melua, liikennettä ja jonotusta. Enemmän työpaikkoja miehille rakennusalalla ja naisille palveluissa. Tosin nekin liian usein pienipalkkaisia sesonkitöitä, joita tekevät vierastyöläiset.

Lisään listalle paremmat palvelut myös paikallisille, ihmisten väliset kohtaamiset ja kulttuurien sekoittumisen. Onko hintana se, että turismi jyrää aidon, tavallisen Suomen?

En halua asua hyvin varustellussa teemapuistossa.


Veijola huomauttaa,
ettei osa Lapin matkailuvalteista, kuten koiravaljakot, edes ole aitoa lappilaista perinnettä. Mikä on aitoa?

Oliko Nizza aidompi, kun sinne pääsi vain varakkaiden ja kielitaitoisten kosmopoliittien eliitti, kuin nyt, kun rantabulevardilla tassuttelevat suomalaiset lapsiperheet? Oliko Helsinki nykyistä aidompi 1980-luvulla, kun Kauppatori ei ollut vielä kiinaisten turistien temmellyskenttä, vaan paikka, josta kaupunkilaiset kävivät ostamassa silakkaa?

Aitouden käsitys on hassu. Sosiologi MacCannellin mukaan turisti tietää, ettei hänen kokemansa ole aitoa, mutta tykkää siitä silti.

Entä jos matkustaisin jonnekin, jossa matkailuinfra on vielä kehittymätöntä. Kollega hehkuttaa niitä Balkanin seutuja, joita massaturismi ei ole vielä vallannut.

Matkailuprofessori Veijolan mukaan antituristi, joka pakenee vakiintuneita matkakohteita, on kaikkein vaarallisin turisti.

”Onpa ihana paikka tällä ei yhtään turistia!” kirjoittaa antituristi someen. Syntyy uusi turistirysä.


Mitä teen? Mihin voin mennä? Haluan maisemanvaihdosta, rentoutta. Haluan löytää hetkeksi lomapersoonallisuuteni. Enkö voi matkustaa vailla syyllisyyttä?

Veijola antaa vinkiksi miettiä, voiko antaa jotain vastalahjaksi matkakohteelleen: viemisiä eikä vain tuliaisia.

Ajatus on kannatettava mutta vaikea. Olen perheeni kanssa suunnitellut tammikuulle Berliinin matkaa. Rahaa tietysti jätämme kaupunkiin, mutta tuliaisen keksiminen berliiniläisille tuntuu vaikealta.

”Antakaa heille se, että jäättekin kotiin”, Veijola tokaisee.

Veijolakin kyllä myöntää, että maisemanvaihto on ihmisen perustarve ja hyvinvoinnin lähde. Paikanvaihtaminen saa tarkastelemaan omaa elämäänsä eri kulmasta. Sanonta ”tippua kärryiltä” kuvaa sitä, että jos ei matkusta, taantuu.

Nykyään monella on perhe ja suku ympäri maailmaa. Matkailuun on silloin muukin tarve kuin paikallista kulttuuria vahingoittava viihde.

Lisäksi maailmalla tarvitaan vieraita silmiä: monet oman kulttuurin hyvät ja huonot puolet voi nähdä vain ulkopuolisen katseen kautta.

Tiedän, että eettisintä olisi matkata lähelle ja viipyä kauan.

Lähellä ovat Tuusula ja Forssa. Haluan ison kaupungin sykkeeseen: imeä aamiaisella keski-eurooppalaista kulttuuria kuusi-osaisesta sanomalehdestä, syödä pöytään tarjoiltua lounasta, katsella rakennuksia, jotka on tehty kun Suomessa vielä asuttiin turpeesta ja eläimennahoista kasatuissa majoissa... Kotimaassa on niin arkista, etten pääse työasioista irti.

Olen Veijolan kanssa keskusteltuani päiviä tolaltani. Hän ei voi kieltää tai estää minua matkailemasta. Mutta kuinka hauskaa matkan suunnittelu on, kun tiedän, että pilaan rakastamani kaupungit.

Turistin rakkaus tappaa. Turisti on kuin lapsi, joka ihastelee villieläintä ja aiheuttaa silityksillään sen kuoleman. Liian monta rakastavaa turistia tekee paikasta kun paikasta samannäköisen, eikä se näky ole kaunis.

Mutta maailma muuttuu ja liikkuu. Matkailun tarve vähenee, sanoo Veijola. Vieraat kulttuurit tulevat naapuriin, vaikkei itse matkaa minnekään. Matkailun jälkeisessä yhteiskunnass, jokainen on turisti ja jokainen on paikallinen.

Matkan tarkoitus on kenties määränpäätä enemmän tiettyyn mielentilaan pääseminen. Minunkin matkani ovat vähintään yhtä paljon matkoja pois jostakin kuin matkoja jonnekin.

Matkoja pois pyykkikorin, kurahousujen ja sähköpostiviestien luota. Miten niiden luota pääsisi maisemaa vaihtamatta?

Soile Veijola on sisustanut itselleen pariisilaisen kattohuoneiston Rovaniemellä ja virittelee kaupungissa salsaklubeja.

”Ei tarvitse lähteä Kuubaan. Saan lämmön ja ihanan ruumiinkulttuurin tänne. Se on tapa tehdä elämästään utopistista kotona. Kotona voi olla ihanaa, jos asuminen ymmärtää muunakin kuin itsensä varastoimisena.”

Keskustelu matkailusta jatkuu Vihreän Langan Puhekupla-podcastissa.

matkailu  turismi  lentoliikenne 



Haluatko lukea lisää Lankaa? Tilaa nyt uusi viikoittainen uutiskirje täältä.