Yliopistoon sijoitettu euro tuo viisi takaisin – vai tuoko?

9.11.2017 17.29

Kyösti Niemelä

Työpaikkaliikunta tuo investoinnin jopa 5,5-kertaisena takaisin. Perhetyöllä ehkäistiin 4–6-kertaisten vaihtoehtoiskustannusten syntyminen. Euro kirjastoon tuo kolme takaisin. Euro pyöräilyyn tuo kahdeksan euron hyödyt.

Nämä ovat kaikki tuoreita väitteitä julkisesta keskustelusta. Yhä useampaa hyvää asiaa perustellaan sillä, että se tuottaa rahaa. Niin on mukava sanoa. Voi ajaa hyviä asioita vaikuttamatta liiaksi idealistilta. Kerrankin kylmiä numeroita, ei aina vain lämpimiä arvoja.

On helpompi luoda konsensusta järkevälle sijoitukselle kuin jollekin aatteellisemmalle tavoitteelle. Yhä useampi haluaa puhua talouden kieltä, kieltä jota kaikki ymmärtävät. Ja jos jokin tuottaa rahaa, ei tarvitse kuulla ikuista vastaväitettä, että tuohon ei ole varaa.

Voisimmeko tosiaan kuitata valtionvelan pistämällä rahaa kaikkeen hyvään?

THL:n johtava asiantuntija Timo Ståhl on tutkinut terveyden edistämisen vaikuttavuutta. Hän suhtautuu tuottoväitteisiin kriittisesti.

”Eihän tarvitsisi tehdä muuta kuin sijoittaa kansalaisopistoihin tai liikuntaan, ja taloudella menisi aina vain paremmin. Ei se mene koskaan niin suoraviivaisesti.”

Moni tutkimus, joka hehkuttaa rahojen tulevan takaisin on kevyesti laadittu. Ståhl kuvaa: Ensin panostetaan työpaikkaliikuntaan ja saadaan ihminen liikkumaan puolen vuoden ajan. Sitten lasketaan, kuinka paljon säästyisi, jos hän liikkuisi yhtä paljon koko loppuelämänsä.

Ihminen ei vain toimi niin. Ja jos joku alkaa liikkua enemmän, on vaikea sanoa, mistä se johtuu. Työpaikkaliikunnasta? Ystävien esimerkistä? Huippu-urheilusta? Hyvistä liikuntapaikoista? Liikkumaan houkuttelevista kampanjoista? Moni asia edistää terveyttä. On kuitenkin vaikea sanoa varmuudella, että tämä tässä paransi suomalaisten terveyttä näin suurella summalla.

Jotkut eurot saadaan myös paremmin näkyviin kuin toiset. Ståhl harmittelee, että ehkäisevän työn kustannusvaikutuksia on hyvin vaikea osoittaa.

Ehkäiseminen tuo säästöjä, ja säästöjen mittaaminen on vaikeaa. Esimerkiksi nuorisotyön ja liikuntapaikkarakentamisen hyödyistä on hankala tehdä laskelmaa talousihmisille.

Tuottoargumentin yleistyminen osoittaa, miten talouden valta on kasvanut julkisessa keskustelussa. Pyrkimys saada numerot laulamaan itselleen hyvää sanomaa on kova, joskus liiankin.

Yliopistot saivat poikkeuksellista julkisuutta viime kesäkuussa. Silloin julkaistiin skotlantilaisen konsulttiyhtiö Biggar Economicsin selvitys, jonka mukaan suomalaiset yliopistot tuovat kansantalouteen 14,2 miljardia euroa vuodessa.

”Yksi yliopistoihin sijoitettu euro tuottaa vähintään viisi euroa”, lausui Helsingin Sanomissa Leena Wahlfors, joka on Unifin, Suomen yliopistojen yhteistyöjärjestöjen toiminnanjohtaja. Vaikutusarvion olivat tilanneet Unifi, Akava, EK, SYL ja Sivistystyönantajat.

14,2 miljardiin on laskettu mukaan esimerkiksi yliopiston työntekijöiden palkat ja se, mitä työntekijät ostavat niillä. Mukana ovat myös opiskelijoiden maksamat vuokrat.

Mikrotalousteorian professori Hannu Vartiainen Helsingin yliopistolta pitää tällaista laskemista älyttömänä. Euro lisää professorien palkkaan ei tuo lisää euroja kansantalouteen. Vaihtoehtoinen tapa käyttää euro ei myöskään ole heittää sitä roskakoriin vaan laittaa se johonkin muuhun.

Jos sama euro käytettäisiin sairaanhoitajien, kansanedustajien tai upseerien palkkoihin, sillä olisi suurin piirtein samanlainen vaikutus. Raha, jonka valtio käyttää yliopistoon, on pois myös jostain muusta.

Yliopistojen taloudellista vaikutusta on erittäin vaikea laskea. Vartiainen huomauttaa, että yliopistojen olemassaolo vaikuttaa monilla eri markkinoilla ja antaa kaksi esimerkkiä.

Ensiksi, yliopistot ovat osa kaupunkia ja maakuntaa. Kun paikkakunnalla on yliopisto, se vaikuttaa siihen, ketkä sinne muuttavat ja miten koko alue kehittyy.

Toiseksi, jos yliopistoihin otetaan lisää opiskelijoita, ei-korkeakoulutettujen määrä vähenee. Se lisää ei-korkeakoulutetun työn tarjontaa ja nostaa palkkoja. Samalla korkeakoulutetun työvoiman tarjonta lisääntyy ja korkeakoulutettujen palkat laskevat. Pian tämä puolestaan alkaa vaikuttaa koulutusvalintoihin.

Sen sijaan konsulttiselvityksessä keskityttiin vain laskemaan miljardituottoa, joka syntyy siitä, että koulutetut ihmiset tienaavat paremmin.

Vartiainen arvostelee yliopistojen mediaoperaatiota: yliopistoilla olisi moraalinen velvollisuus olla manipuloimatta ihmisiä pinnallisilla laskelmilla. Monet taloustieteilijät haukkuivatkin selvitystä tuoreeltaan.

Yksittäinen ihminen voi suhteellisen yksinkertaisesti laskea, kannattaako hänen mennä opiskelemaan paremman työpaikan toivossa tai kannattaako hänen palkata firmaansa uusi työntekijä. Helsingin yliopistossa työskentelevä taloustieteen professori Klaus Kultti sanookin, että tällainen pienen yksikön kustannusten ja hyötyjen laskeminen onnistuu melko helposti.

Jos alueena on koko kansantalous, kustannusten ja hyötyjen laskeminen vaatii ankaraa mallitusta. Sellaisia laskelmia osataan hänen mukaansa tehdä esimerkiksi Valtion taloudellisessa tutkimuskeskuksessa, mutta konsulttitoimisto ei sellaista nopeasti saa aikaan.

On hyvä laskea, mitä mikäkin maksaa ja tuottaa. Mutta pitää samalla muistaa, että iso osa poliittisesta päätöksenteosta tehdään laskemisen ulkopuolella.

Kaikkea politiikassa ei edes voi laskea. Monet päätökset ovat taloudellisesti epäselviä. Kultin mielestä ei pitäisikään teeskennellä, että yhteiskunnallisista päätöksistä pystytään aina tekemään taloudelliset laskelmat.

Verrataan tilannetta yritysmaailmaan. Siellä käytetään joskus mikä jää viivan alle -ilmaisua. Siellä voidaan aina argumentoida, että tuo jättää viivan alle vähemmän kuin tuo.

Mutta politiikassa vallitsee ainainen kina siitä, mitä viivan alle tulisi jäädä: mikä on tärkeää ja mihin tähdätään. Yritys tähtää voittoon. Politiikka tähtää tuhansiin eri asioihin. Tämä saattaa olla yksi syy siihen, miksi liike-elämän ihmiset eivät aina viihdy politiikassa.

Yliopistolaskelmia huomattavasti suositumpi argumentti on ollut se, että varhaiskasvatukseen sijoitettu euro tuo kuusi tai seitsemän euroa takaisin.

Väitteen taustalla ovat taloustieteen nobelisti James Heckmanin tekemät, laajasti arvostetut tutkimukset. Hän tutki sitä, mihin koulutuksen vaiheeseen on kaikkein kannattavinta sijoittaa rahaa. Lopputulos oli varhaiskasvatus, panostus alle kuusivuotiaisiin. OECD on tehnyt vastaavia laskelmia, ja nekin vilahtelevat julkisuudessa.

Hyvää varhaiskasvatusta saaneet ihmiset pärjäävät muita paremmin koulussa ja jäävät muita harvemmin työttömiksi. He ovat oppineet varhaiskasvatuksessa esimerkiksi oppimista, keskittymistä ja toisten kanssa työskentelemistä.

Varhain opittu ikään kuin kasvaa korkoa korolle. Kun oppii neljävuotiaana keskittymistä, siitä on hyötyä seitsenvuotiaana koulussa. Seitsenvuotiaana opituista asioista on hyötyä myöhemmin, ja niin edespäin. Varhaiskasvatukseen panostaminen tuottaa vuosikymmeniä.

Heckmanin tulokset on saatu Yhdysvalloissa. On kyseenalaista, onko vaikutus suomalaisessa yhteiskunnassa samanlainen.

Perusajatusta varhaiskasvatukseen sijoittamisesta voi kuitenkin kannattaa, vaikkei uskoisi kovaan tuottoprosenttiin.

Hannu Vartiaisen mukaan on tärkeää tutkia, missä kohti koulutussatsauksen vaikutus on kaikkein suurin, mutta hän suhtautuu skeptisesti niin tarkkoihin väitteisiin kuin panosten kuusinkertaistumiseen.

On periaatteessa mahdollista, että tuotto olisi niinkin suuri, mutta maailma on tarkalle luvulle liian monimutkainen. Jotta voitaisiin saada varmuus tuottoprosentista, pitäisi ottaa enemmän asioita huomioon kuin laskelmissa voidaan ikinä ottaa.

Jos varhaiskasvatuksen kohdalla on vaikea laskea tarkasti, yksittäisen hankkeen kohdalla se on helpompaa.

Kun keskusteltiin Guggenheim-museon pystyttämisestä Helsinkiin, kannattajien pääargumentti oli, että museo tuo kaupunkiin turisteja, turistit käyttävät rahaa ja rahasta syntyy kaupungille verotuloja. Siksi olisi kannattavaa käyttää kaupungin rahoja museoon. Plus saataisiin vielä kiva museo.

Hankkeesta tehtiin laskelmia, joissa arvioitiin muun muassa museon kustannuksia, turistien määrän lisäystä, heidän Helsingissä käyttämiään rahasummia ja rahojen tuomia työpaikkoja ja verotuloja.

Tämäntyyppinen laskeminen maistuu taloustieteilijöillekin. Vartiaisen mukaan laskelman hyviä lähtökohtia ovat esimerkiksi selkeät mekanismit sekä selkeärajainen ongelma (rakennetaan tai ei). Lisäksi on jo olemassa tietoa esimerkiksi siitä, paljonko turistit yleensä käyttävät Helsingissä rahaa.

Klaus Kultti vertaa museota yksityisellä sektorilla tehtävään investointiin: samalla tavalla kaupan perustamista suunnitteleva yrittäjä arvioi, paljonko asiakkaita kaupassa kävisi, paljonko he toisivat rahaa ja mitä kaupan pykääminen tulisi maksamaan. Tässä yrityselämävertaus todella sopii.

Vartiaisen mukaan tällaiset laskelmat ovat hyviä myös siksi että kritiikin voi perustaa niihin. Vaikka turistien määrä tai turistien käyttämä raha arvioitaisiin väärin, mahdolliset virheet ja niiden vaikutukset näkee paremmin, kun kaikki on samassa laskelmassa.

Tuottolaskelmat ovat siis myös ajatusten ja argumenttien selkeyttäjiä. Ne näyttävät, mitä mikäkin maksaa ja tuottaa ja millä ehdoilla. Ne antavat rakennetta debatille.

Yhden asian kohdalla kaikki kolme haastateltavaa suhtautuvat tuottoväitteisiin optimistisesti. Se on rokottaminen. Ilmeisesti nimenomaan rokotteista voidaan joissain tapauksissa uskottavasti sanoa, että rahalle todella syntyy tuottoa.

Syyskuun alussa käynnistyivät Suomessa lasten maksuttomat vesirokkorokotukset. Ne aiheuttavat ainakin kahdenlaisia säästöjä.

Hoitokuluissa säästetään, kun vanhemmat eivät vie vesirokkoon sairastuneita lapsiaan terveyskeskuksiin ja vakavia, sairaalahoitoa vaativia tapauksia ei enää esiinny. Lisäksi vanhemmat eivät jää enää hoitamaan sairasta lasta kotiin. Lasten vesirokon takia oltiin Suomessa THL:n arvion mukaan pois töistä vuosittain noin 76 000 päivää.

Rokotelaskelmien uskottavuuteen on monta syytä. On paljon helpompaa keskittyä vesirokkorokotteen kuin varhaiskasvatuksen vaikutukseen. Vesirokon puhkeamiseen eivät merkittävästi vaikuta ulkoiset tekijät, kuten se mitä syö tai miten alueellinen elinkeinorakenne muuttuu. Siksi epävarmuustekijöitä on vähemmän.

Rokotteen vaikutus on selkeä. Se vaikuttaa koko loppuelämän tai tietyn määrän vuosia. Ihminen myös joko on rokotettu tai ei ole. Näin tarkoilla tiedoilla laskeminen on helpompaa.

Lasten rokottaminen on lisääntynyt Suomessa 2000-luvulla: rokotusohjelmaan on lisätty influenssarokote (2007), rotavirusrokote (2009), pneumokokkinigaattirokote (2010), kohdunkaulan syövältä suojaava HPV-rokote (2013) ja vesirokkorokote (syyskuu 2017). Yhden lapsen rokottaminen maksaa valtiolle runsaat 200 euroa.

Kannattavuus voi viedä aikaa. Tällä hetkellä näyttää siltä, että HPV-rokotuksista tulee taloudellisesti kannattavia noin vuonna 2028, viisitoista vuotta niiden aloittamisen jälkeen.
Vaikka rokottamisesta syntyy vakuuttavia lukuja, esimerkiksi vesirokkorokote tuli rokotusohjelmaan hitaasti. Asiantuntijatyöryhmä näytti sille vihreää valoa jo vuonna 2008.

Hitaan tahdin syyksi on epäilty sitä, että maksaja ja saajat olivat eri tahoja. Rokotuksen maksaa valtio. Hyödyn saavat työantajat, jotka eivät enää kärsi sairauspoissaoloista, ja kunnat, joiden terveydenhoitokustannukset pienenevät. Raha tulee takaisin, mutta ei suoraan eikä samaan paikkaan. Se on yksi tällaisten laskelmien ongelmista.

Ja niin tulemme jälleen politiikkaan, valtaan ja instituutioihin. Eri toimijoilla on oma logiikkansa, omat laskelmansa ja oma taloudellinen järkevyytensä. Politiikassa on kyse siitä, kuinka paljon kukakin saa resursseja, ei vain siitä, miten lisättäisiin yleisesti hyvinvointia ja vapautta. On hyvä laskea ja saada paperille numeroita, mutta pelkät  numerot eivät vielä saa muutosta aikaan.

Juttua varten on haastateltu myös THL:n erikoistutkija Heini Saloa.