Vihreän Langan logoVihreän Langan logo

Tämän sivuston päivittäminen on lopetettu 20.12.2019

Mysteeri

Teemu Kuusimurto

Mirel Wagner.
Vangitsija. Mirel Wagnerin baarikeikoilla yleisö on hiljaa kuin kirkossa. Se on laulajasta sekä pelottavaa että kiihottavaa. ”Siinä on jotain humalluttavaa valtaa, kun jokainen kuuntelee mun lauluja. Niitä, jotka mä olen tehnyt omin pikku kätösin.”Teemu Kuusimurto

Vangitsija. Mirel Wagnerin baarikeikoilla yleisö on hiljaa kuin kirkossa. Se on laulajasta sekä pelottavaa että kiihottavaa. ”Siinä on jotain humalluttavaa valtaa, kun jokainen kuuntelee mun lauluja. Niitä, jotka mä olen tehnyt omin pikku kätösin.”

6.5.2011 9.48

Mari Valkonen

Musiikkilehtien ylistämä Mirel Wagner olisi mieluiten kertomatta itsestään mitään.

”Jumankauta, Billie Holiday.”

Musiikkilehti Rumban avustaja Jean Ramsay oli pikemminkin odottanut jälleen yhtä haparoivaa Joni Mitchell -kopiota. Niitä helsinkiläisen Semifinaalin Samettiklubi-iltoihin tuppasi tunkemaan, sillä lava oli jo viisi vuotta sitten avoin kaikille.

Ramsay vakuuttui kuitenkin välittömästi, kun 18-vuotias musta nainen aloitti elämänsä ensimmäisen keikan. Matalalta, käheästi ja hermostuneena.

”Se oli aivan huikeaa. Sanoitukset olivat yksinkertaisia, voimakkaita ja hirveän kypsiä.”

Tänä keväänä musiikkilehdet yhtyivät Ramsayn ylistykseen ja keksivät uusia vertailukohtia menneen maailman legendoista. Mirel Wagner julkaisi ensimmäisen, omaa nimeään kantavan levynsä helmikuussa.

Kriitikot ovat kruunanneet Wagnerin esimerkiksi uudeksi Leonard Coheniksi, Nick Caveksi, PJ Harveyksi ja Bob Dylaniksi.

”Dylankin tuli valmiiksi muotoutuneena täysin tyhjästä”, Ramsay sanoo ja rönsyilisi vaikka kuinka syvälle Dylanin ja Wagnerin yhtäläisyyksiin.

”Tämä on mun lempiaihe maailmassa”, hän myöntää.

Ramsayn lisäksi muutkin Wagneria kuunnelleet tuntuvat häkeltyvän siitä, miten ja mistä on yhtäkkiä syntynyt tuo espoolaislaulaja, joka kirjoittaa kuolemasta, luista ja kaipauksesta niin vähäeleisesti ja vangitsevasti.

”Down I go,

gonna lay my bruised bones.

And the hardest thing they’ll know

is just letting go.”

Nyt tuo uusi Bob Dylan istuu Kaapelitehtaan kuppilassa punaisissa Hai-kumppareissa ja vastailee kysymyksiini ”ei”, ”en tiedä” ja ”en mä muista”.

Hänen keikkamanagerinsa, levy-yhtiö Kioskin Aki Roukala on edellisenä päivänä kuvaillut Wagneria paitsi vanhaksi sieluksi myös naiivin helposti innostuvaksi. Tästä haastattelusta Wagner ei kuitenkaan innostu lainkaan.

Tiedän, että Wagner on syntynyt Etiopiassa ja hänet on adoptoitu vauvana Suomeen. Sukunimi on perintöä saksalaiselta isoisoisältä eikä liity Hitlerin suosikkisäveltäjään Richard Wagneriin.

Sitten pitääkin alkaa lypsää.

”Ooksä ainoa lapsi teidän perheessä?”

”En oo ainut lapsi.”

”Sulla on... kuinka monta sisarusta?”

”Meitä on yhteensä neljä.”

”Onks teidät kaikki adoptoitu?”

”Ei ole.”

”Sä oot ainoa?”

”En oo ainut.”

Näytän hermostuneelta ja Wagner toteaa asian olevan monimutkainen.

Sen verran Wagner kuitenkin kertoo, että hän on asunut koko elämänsä Espoossa, aloittanut viulutunnit 7-vuotiaana ja kirjoittanut ensimmäisen biisinsä 13-vuotiaana.

Musiikkiopistossa Mirel Wagner kävi 16-vuotiaaksi, mutta hän kertoo olleensa laiska oppilas. Aikaa veivät myös uiminen, tanssiminen ja telinevoimistelu.

Lukion hän jätti kesken kahden ja puolen vuoden jälkeen, koska ei löytänyt opiskeluintoa aineisiin, joista ei pitänyt.

”Musiikin numero mulla oli tosi huono, koska mulla ei ollut motivaatiota”, Wagner kertoo mutta tajuaa sitten rupatelleensa liikoja.

”Tuleeko tämä muuten siihen juttuun?”

Älkää käsittäkö väärin. Wagner ei ole niukkasanainen nenäkkäällä tai röyhkeällä tavalla, mutta hän tekee selväksi haluavansa puhua ainoastaan musiikista. Hän istuu koko haastattelun ajan selkä suorana eikä vaihda asentoaan astettakaan rennommaksi.

”En halua lähteä mukaan sellaiseen leikkiin, että kerron itsestäni kaiken ja annan luvan kysyäkin. Se saattaa häiritä oikeaa työtä. Näyttelijän roolihahmoa on esimerkiksi hankala pitää uskottavana, kun tietää hänen yksinhuoltajuuskiistoistaan tai adoptiojutuistaan.”

Hän myöntää, että julkisuus myös pelottaa.

”Onhan siinä ristiriitaa, että en haluaisi olla esillä, mutta sitten kirjoitan tällaisia kappaleita, joita voi tulkita henkilökohtaisiksi. Olen kyllä yrittänyt olla liikaa sensuroimatta itseäni. Ainahan voi sanoa, ettei tää kerro musta vaikka se oikeasti kertoisikin.”

Wagner epäilee, ettei hänen yksityiselämänsä edes kiinnostaisi ketään. Siinä hän on kuitenkin väärässä.

Wagner on kieltäytynyt esimerkiksi Hymy-lehden haastattelusta, vaikkei klubikeikkoja tekevä pienen levy-yhtiön singer-songwriter noin äkkiseltään tunnu sopivan keltaisiin lehtiin tosi-tv-tähtien rinnalle. Ehkä ikä, sukupuoli, afrikkalaistausta ja musiikkilehtien hehkutus ovat kuitenkin tehneet Wagnerista niin houkuttelevan, että hän kelpaisi koko kansan julkkikseksi.

Mutta juuri se on Wagnerin painajainen, ja siksi hän vastailee minunkin uteluihini lauseilla, joissa on kaksi sanaa ja se toinen on ei.

Ensimmäisen keikan jälkeen kului monta vuotta, ennen kuin tapahtui yhtään mitään. Yhtenä syynä siihen saattoi olla Wagner pidättyvyys, myöntää Jean Ramsay.

Noina vuosina Wagner työskenteli espoolaiskouluissa iltavahtimestarina. Sen jälkeen hän alkoi opiskella taidemaalariksi Vapaassa taidekoulussa Kaapelitehtaalla, mutta jätti sen vuodeksi tauolle syistä, joista hän ei halua puhua.

Hän soitti myös säännöllisesti Semifinaalin Samettiklubilla keikkoja, joita Ramsay kävi kuuntelemassa. Ramsay raahasi mukaansa milloin tuottajia, milloin muusikoita ja toimittajia.

”Turhauduin siihen, ettei Mirel tuntunut menevän mihinkään. Kukaan ei tuntunut tajuavan häntä tai innostuvan hänestä. Raahasin sinne vääriä ihmisiä”, Ramsay sanoo.

Lopulta hän kirjoitti pitkän, polveilevan vuodatuksen Wagnerista Rumban blogiin ja otsikoi tekstinsä ”Parasta tuhanteen vuoteen”. Sen luki freelance-valokuvaaja, Kioski-levy-yhtiön Aki Roukala, joka pyysi demonauhat mökilleen kuunneltavaksi ja keskittyi mustaan musiikkiin ajaessaan kesäisillä metsäteillä.

”Mietin, että ei helvetti, onko tämä totta vai kuvittelenko vain, että tämä on näin jykevää kamaa. Tulin siihen tulokseen, että pakkohan mun on kokeilla”, Roukala kertoo.

Aluksi Wagner suhtautui levytysehdotuksiin epäilevästi.

”Mun levy-yhtiötietämys rajoittui Idols-raatiin, joten vähän pelotti, että niillä on kauheita visioita mun pääni menoksi, että tuleeko sieltä make overia vai mitä.”

Ei tullut muuttumisleikkiä. Päinvastoin Wagner ja Roukala löysivät toisistaan sukulaissielut, joilla oli yhteinen visio täydellisestä levystä. Sen tekemiseen meni reilut puoli vuotta, jonka aikana Wagner ja Roukala alkoivat kutsua toisiaan Mirriksi ja Rouskuksi.

”Jos en luottaisi siihen henkilökohtaisissa asioissa, niin miten voisin antaa sen käsiin mun biisit, jotka ovat mulle kaikista tärkeintä ja kallisarvoisinta”, Wagner kysyy.

Lopuksi ollaan taas siellä missä alussakin, ravintola Semifinalissa Helsingin Kampissa. Wagnerin ensimmäisestä keikasta täällä on jo viisi vuotta, joten hän harppaa tottuneesti suoraan lattialta lavalle.

Mustiin vaatteisiin ja vaaleisiin tennareihin pukeutunut nainen ottaa kitaransa, istuu paikalleen, esittelee itsensä nopeasti ja alkaa soittaa.

Yleisö kuuntelee niin hiljaa, että kameran sulkimen säksätys kuulostaa kiusalliselta.

Wagner on aikaisemmin kertonut jännittävänsä esiintymisiä ja nytkin Wagnerin soitto vaikuttaa väliin hieman haparoivalta ja hermostuneelta.

”Jännittää, kun haluaisin homman menevän täydellisesti. Haluan, että laulut tulisivat mahdollisimman aitoina ja että tulisi jonkinlainen kontakti yleisön kanssa: ne kuuntelisivat ja mä lähettäisin ääniaalloilla tunteita.”

Suurin osa parikymmenhenkisestä yleisöstä seisoo vakavana rivistönä mahdollisimman kaukana lavasta. Aivan laulajan edessä nuori pariskunta etsii toisistaan yhä suurempaa kosketuspintaa, kun Wagner siirtyy karuun valssiinsa No death.

”My baby has a swollen face,

long stiff limbs,

them eyes are black pits,

of the place where I’ve been,

her hair is long,

still smells like mud,

she answered to my kiss,

with a rotten tongue.

No death can tear us apart.”

Englannin konsonantit saavat usein vieraalla kielellä laulavat suomalaiset kuulostamaan teennäiseltä, mutta Wagner ääntää ne herkullisen autenttisesti.

Ääni kuulostaa muutenkin siltä, kuin se tulisi jostain vuosikymmenten takaa Yhdysvaltojen syvästä etelästä. Ehkä se johtuu aavistuksesta vibratoa, joka saa osan sanoista soimaan aivan erityisellä tavalla.

Tai sitten miksauksesta, joka pistää äänen ja kitaran hienoiselle särölle, kun äänenvoimakkuus nousee.

Mutta välispiikkien aikana Wagner muuttuu nopeasti takaisin tapaamakseni kumpparitytöksi – nuoreksi espoolaiseksi, joka kertoo reippaan raikkaalla äänellä juuri sen mitä pitää tarpeellisena eikä yhtään enempää.

”Tämä viimeinen kappale on uusi ja sen nimi on ainakin tällä hetkellä Death.”




Viite