Vihreän Langan logoVihreän Langan logo

Peter Pan

Mikael Ahlfors / Keksi

Ilkka Koivisto.
Köyhän miehen Attenborough. Ilkka Koivisto kirjoittaa syksyllä ilmestyvässä kirjassaan sorsista, puluista ja muista tutuista eläimistä.Mikael Ahlfors / Keksi

Köyhän miehen Attenborough. Ilkka Koivisto kirjoittaa syksyllä ilmestyvässä kirjassaan sorsista, puluista ja muista tutuista eläimistä.

3.6.2011 10.18

Jenni Leukumaavaara

Eläinguru Ilkka Koivisto on pian 80-vuotias lapsi. Tosin tämän lapsen näkemys tulevaisuudesta on keskivertoa synkempi.

Keltainen, rinteeseen rakennettu puutalo nököttää levollisena keskellä vantaalaista maalaismaisemaa. Eteisessä vastassa on Ilmari Tapiovaaran pitkäselkäinen Mademoiselle-klassikkotuoli.

Toinen klassikko kävelee höpötellen kohti keittiötä. Mies, joka pakoili hullua metsoa Maikkarin loppukevennyksessä, teki kymmenen vuotta Aamuluonto-ohjelmaa, vastaili Radio Suomen Luontoillassa rauhallisella äänellään ja johti Korkeasaaren eläintarhaa 30 vuotta.

Ilkka Koivisto on kaikkien tuntema leppoisa eläinguru, melkeinpä kansallisomaisuutta. Mutta hän on myös kärsimätön Peter Pan, joka omien sanojensa mukaan on niin lapsellinen, ettei vielä 79-vuotiaana ole päässyt edes murrosikään asti. Koivisto innostuu asioista pikkupojan terhakkuudella ja lähestyy kaikkea kysymällä miksi. Aikuisten maailma ja tulevaisuus näyttävät synkiltä.

Rovasti-isän ja opettajaäidin poika eli ensimmäiset seitsemän vuotta Voikkaalla, sieltä perhe muutti Ikaalisiin. Jo lapsena luonto kiinnosti, ja äiti onneksi antoi hoitaa siipirikkoja lintuja kotipihalla.

Parikymppisenä Koivisto pääsi opiskelemaan biologiaa Helsingin yliopistoon. Taitava piirtäjä harkitsi myös arkkitehdin uraa ja sai opiskelupaikankin muttei ikinä ehtinyt aloittaa opintoja.

Koiviston työ on ollut vaihtelevaista ja vienyt perhettäkin. 1960-luvulla Koivistot asuivat puolet vuodesta Lammilla Evon kansallispuistossa, missä Koivisto toimi riistapäällikkönä. Korkeasaaren eläintarhan johtajuuden myötä perhe muutti Korkeasaareen, keltaiseen huvikumpuun. Siellä asui myös esimerkiksi pesukarhu, saukko, tiikerinpentu, useampikin susi ja jokunen matelija. Tahvo-pesukarhun aikaan oli akvaariokin, mutta eräänä aamuna kalat olivat kadonneet Tahvon mahaan.

Tämä nykyinen koti Vantaalla on kuitenkin rakkain. Keittiön ikkunasta siintää avara näkymä. Peltoa, puustoa, muutama rakennus.

”Tämä on ensimmäinen paikka, johon olen kotiutunut. En täältä enää koskaan minnekään lähde.”

Lähteminen on ollut verissä, siitä kertovat myös lukuisat Afrikka-aiheiset kankaat ja esineet. Koivisto on vetänyt Afrikan-matkoja 1970-luvulta alkaen, joskaan enää hän ei usko jaksavansa pitkiä lentoja.

Koivisto on tekijämiehiä. Korkeasaaren pomonakin hänen oli vaikea komentaa ja katsoa vierestä.

”Sain vähän moitteitakin, kun kerrankin olin viikon pois toimistolta.”

Sen viikon Koivisto vietti muuraushommissa, kun eläintarhaa uusittiin tekokallioin ja kiipeilypuin.

Palaverit saavat miehen parahtamaan.

”Tuntien ja tuntien kokouksia! Olisi puuduttavan ikävää elämää olla kansanedustaja. Ainoa lohtu kokouksissa minulle on tämä piirtämisharrastus.”

Kokouspaperien kulmiin piirtyy luontoaiheita tai karikatyyreja kokoustajista.

Kärsimättömyytensä takia Koivisto ei ikinä päätynyt politiikkaan. Pyydetty on, etenkin vihreisiin.

”Olin silloin siinä palaverissakin, kun ruvettiin tätä vihreää liikettä perustamaan. Eero Paloheimon luona oli Pena Linkola, Kari Rydman ja monia muita.”

Koiviston osalta homma tyssäsi Linkolaan.

”Linkola teki ainakin 10–15-sivuisen ohjelman, joka kaikkien olisi pitänyt hyväksyä. Katsoin, että se on niin utopistinen, ettei se toimi ainakaan näin.”

Koivisto kaipaisi niin vihreiltä kuin muiltakin puolueilta, että nämä kertoisivat ne tavat, joilla tavoitteisiinsa pyrkivät.

Jos pinna olisi ollut pidempi, poliitikkona Koivisto olisi luontoasioiden lisäksi ajanut soininvaaralaisittain kuusituntista työpäivää tai nelipäiväistä työviikkoa. Myös siestaa hän kannattaa.

”Eihän työpäivän lyhentämisessä olisi Suomessa mitään taloudellista ongelmaa, kun monilla aloilla on työttömyyttä.”

79-vuotiaan perspektiivistä monet työtkin vaikuttavat, no, melko tyhjänpäiväisiltä.

”Suurin osa ihmisistähän tekee sellaista työtä – niin kuin minäkin olen tehnyt – ettei siitä olisi mitään vahinkoa vaikkei sitä tehtäisikään”, Koivisto naurahtaa.

Niin. Siihen nähden moni myös stressaa vallan ylettömästi.

Koivisto pyrkii jo pois turhista miettimisistä, muttei oikein onnistu siinä. Ja vaikka Linkolan visiointi sai Koiviston jäämään sivuun vihreistä, kyllä hänessäkin pikkuruinen Linkola asuu.

”Jos tämä kasvu ei pysähdy, ei siitä voi seurata kuin mahdoton tilanne. Globaalissa kaaoksessa aggressiivisuus kasvaa vielä paljon enemmän kuin mitä se nyt on. Se on totaalista sotaa luonnonresursseista, ja ihmiskunnan asevarasto on ihan mieletön.”

Aina kun Koivisto oikein alkaa miettiä, hän nappaa viereisen keittiötuolin, nojaa siihen kyynärpäitään ja rapsuttelee harmaita hiuksiaan.

”Meillä kehittyneissä maissa kaupunkiasuminen tapahtuu aika paljon kehitysmaiden kustannuksella. Jos joutuisimme itse kasvattamaan esimerkiksi kuitumme – pellava ja villahan onnistuisivat Suomessa – se tulisi heti paljon kalliimmaksi. Nythän tässä on se onneton sauma, että öljy on vielä niin halpaa, että lento- ja merirahti kannattaa.”

Ja nyt siihen synkkään tulevaisuuteen.

”Valoisinta on, etten ole näkemässä suurempia hankaluuksia. Mutta kyllä minä usein hyvin konkreettisesti mietin lapsenlapsiani, millainen heidän maailmansa on. Nää mun lapsenlapset on vielä niin hemmetin kivoja otuksia!”

Koiviston kanssa ajautuu helposti keskustelukierteisiin, joissa ei enää lainkaan muista, mitä oli alun perin kysymässä. Koivisto sanookin pitävänsä omasta äänestään. Puheenaiheet saattavat myös vaihtua äkkiväärästi.

”Jos ajatellaan hiukankaan pidemmälle, mikä tietysti politiikassa ei ole kovinkaan tyypillistä -- Aha, siinä lensi sepelkyyhky! Se on tämän vuoden uutuus, rakentaa pesää tuohon meidän kuuseen. -- Juu niin, kun siis tulevaisuudessa alkaa tulla pulaa polttoaineista, kun mitään järkeviä suunnitelmia ei näytä olevan uusiutuvan energian kanssa, on tällä maankolkalla elävän populaation pyrittävä kohti omavaraistaloutta.”

Polttoaineen ja veden hupenemista silmällä pitäen asevelvollisuus pitää Koiviston mielestä muuttaa myös naisille pakolliseksi. Palveluksessa pitäisi perehtyä etenkin ruokakasvien tuottamiseen.

”Suuri osa nuorista ei tiedä, miten tuotetaan vaikkapa niinkin simppeliä juttua kuin perunaa.”

Koiviston lastenlapsilla, joista nuorinkin on jo lukiossa, on ainakin jokin käsitys perunan anatomiasta, koska syksyisin he tulevat avuksi sadonkorjuuseen. Omasta maasta nousevat esimerkiksi perunat ja sipulit.

Perunoiden ja lintujen lisäksi Koivisto käyttää aikaansa yhä myös kirjoittamiseen. Syksyllä häneltä ilmestyy jälleen uusi kirja eläinten viestinnästä. Siinä Koivisto keskittyy puluihin, pullasorsiin ja muihin arjen sankareihin.

”En ole mikään David Attenborough, joka tutkii niin kummallisia eläimiä, ettei niihin kukaan koskaan pääse itse käsiksi.”

Miksi eläinten viestinnän pitäisi kiinnostaa meitä?

”Luonnontuntemus ja luonnonsuojelu ovat mielestäni tällä hetkellä tärkein osa kulttuuria, joskaan sitä ei sellaiseksi tunnusteta. Ihmisten kulttuuriset aikaansaannokset ovat kakkosluokkaa.”

Ja taas nousee kärsimättömyys pintaan.

”Nyt mä lopetan tämän maailmanparantamisen! Puhutaan mukavampia.”

Ja mennään ulos, siellä on Ilkka Koiviston Mikä-mikä-maa. Sisällä hän on vähän väärissä nahoissa.

Pihamaalla kuuluu jos jonkinlaista sirkuttelua. Koivisto vaihtaa patterin kuulolaitteeseen. Helsingin liikenneruuhkat tuntuvat olevan jossain toisella planeetalla. Pihan puissa roikkuu kymmenkunta linnunpönttöä, ja uusia on rakenteilla ulkona olevalla työpöydällä.

Keskellä takapihaa nököttää koivu, jota myöten kasvaa clematis alpina eli alppikärhö, sinikukkainen köynnöskasvi. Kärhöistä Koivisto tykkää. Etupihalla on harvinaisempi tapaus, siperiankärhö.

On yllättävää, ettei Koivistolla ole kotieläimiä. Hän sanoo, ettei oikeastaan ole eläinrakas siinä mielessä kuin se yleensä ymmärretään. Hän mieluummin katsoo ja tarkkailee eläimiä, samaan tapaan kuin kuvataidetta. Eikä se pinna kuulemma riitä koulutushommiin.

Koiviston kolmella lapsella sen sijaan on lähes aina ollut eläimiä, etenkin koiria.

Jos on Koivisto kärsimätön, on hän myös empaattinen. Puhuessaan hän usein asettuu muiden asemaan: linnun, kissan, amerikkalaisen sotilaan, urheilijan. Suomen jääkiekko-otteluita hän ei katsonut, koska häviämisestä olisi tullut surullinen olo.

Mutta entä sitten pandat ja muut häkitetyt eläimet? Miltä niistä mahtaa tuntua?

”Se on tietysti filosofinen kysymys, onko eläintarhojen pidettävä huolta uhanalaisista eläimistä ja säilytettävä laji hengissä. Kysymys on tietysti siitä, onko eläimillä sittenkään, vuosien ja vuosikymmenien päästä, mitään todellisia mahdollisuuksia luonnossa. Siinä sitä ollaan pikkasen huuli pyöreänä”, Koivisto miettii.

Ja vastaa:

”Kyllä esimerkiksi pandaa toistaiseksi kannattaa yrittää pitää hengissä. En oikein näe sitäkään ratkaisua oikeana, että ’ans kattoo ny, miten käy’.”

Koivisto nostaa esimerkiksi saimaannorpan, jonka suojelututkimusta oli 1960-luvulla aloittamassa.

”Voidaanhan me todeta, että ei tehdä mitään, annetaan kalastajien tappaa loputkin. Meiltä odotetaan sivistystä. Ne jotka eivät siitä piittaa, heittävät pois tärkeimmän kulttuurin alueen. Voiko heitä sanoa sivistyneiksi?”

Ilkka Koivisto, 79 v.

  • Biologi, filosofian tohtori, kirjailija ja kuvittaja. Korkeasaaren johtaja 1968–1995. Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen puheenjohtaja 1991–1993 ja 1994–1998.
  • Asuu Vantaalla, kotoisin Ikaalisista.
  • Puoliso, kolme lasta ja viisi lastenlasta.
  • Vuosina 1981–1992 Koivisto oli jäsenenä ensimmäisessä Suomen lintutieteellisen yhdistyksen nimistötoimikunnassa, joka laati kaikille maailman linnuille suomenkieliset nimet.
  • Sai vuonna 1972 tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon kirjasta Puusta pudonnut, jonka aiheena on evoluutio.
  • Harrastaa ristikoita ja pianonsoittoa.
  • Vastailee lukijoiden luontokysymyksiin Suomen Luonnossa.



Haluatko lukea lisää Lankaa? Tilaa nyt uusi viikoittainen uutiskirje täältä.