Vihreän Langan logoVihreän Langan logo

Väsynyt reissaaja

Natalia Baer

Esa Salminen.
tarkkailijan katse. Esa Salminen sijoittaa tarinansa tuttuihin maisemiin, mutta ei halua leimautua Suomen viralliseksi Afrikka-kirjailijaksi.Natalia Baer

tarkkailijan katse. Esa Salminen sijoittaa tarinansa tuttuihin maisemiin, mutta ei halua leimautua Suomen viralliseksi Afrikka-kirjailijaksi.

13.8.2010 14.55

Anu-Elina Lehti

Kehitysyhteistyöntekijä Esa Salminen asui kolme vuotta Sambiassa ja kaksi Mosambikissa. Hän ei halua edes harkita paluuta Afrikkaan, paitsi kirjoissaan.

“Ai tällaisenako sinä Sambian koit?” entinen esimies totesi närkästyneenä luettuaan alaisensa Esa Salmisen, 34, kaksi vuotta sitten ilmestyneen esikoisromaanin Köyhyyden ammattilainen.

Salminen työskenteli 2000-luvun alussa kolme vuotta kehitysyhteistyön palvelukeskus Kepan yhteystoimitsijana Sambiassa seuraamassa suomalaisten rahoittamia kansalaisjärjestöhankkeita.

Salmisen esikoiskirja kuvasi suomalaisen kehitysyhteistyöntekijän arkea Afrikassa roisimmin kuin oli totuttu.

Kirjassa kolmekymppinen päähenkilö Petteri saa hallusinaatioita malarialääkkeestä, ryyppää säännöllisesti ekspattien pröystäilevissä juhlissa ja harrastaa seksiä paikallisen prostituoidun kanssa. Ja pelkää sen jälkeen saaneensa hiv-tartunnan.

Köyhyyden ammattilainen perustui turhautuneen Salmisen blogiteksteihin ja oli pitkälti omaelämäkerrallinen tilitys nimiä myöten. Kirjan näkemys kehitysyhteistyöstä oli paikoitellen hyvin kyyninen.

“On turhaa viisastelua puhua kehitysyhteistyöstä, sillä apua tämä on. Rahan vastalahjaksi vaaditaan raportteja, välillä Suomesta käydään seurantamatkalla. Raportit ja tilintarkastukset ovat aina myöhässä, sillä niiden valmistelu aloitetaan viime tingassa. Kumppanuudesta ja keskinäisestä tuntemisesta suomalaisten ja sambialaisten välillä – saati kunnioittamisesta – ei usein ole tietoakaan. Ainoa kerta kun etelän järjestö ottaa Suomeen yhteyttä on silloin kun rahat ovat myöhässä.“

Kirjassa kuvataan sitä, miten kehitysmaiden hyvää tarkoittavat toimet eivät aina ole vaikutuksiltaan sitä, miltä näyttävät.

Esimerkiksi UFF-järjestö tuo Afrikkaan halpoja, käytettyjä vaatteita auttaen monia, mutta samalla tällainen ryysydumppaus tuhoaa kehitysmaiden oman vaateteollisuuden.

 

Nyt Helsingin Mustikkamaan rantakallioilla istuu muuttunut mies, jonka mielestä kehitysyhteistyö on parantunut huimasti historiansa aikana.

”Ja paranee edelleen”, arvelee Esa Salminen.

Häneltä löytyy jo hiukan ymmärrystä myös kehitysyhteistyön valtasuhteiden ongelmille. Ne ovat ikuisia.

”Aito yhteistyö on vaikeaa, jos toinen vain on niin pirun paljon rikkaampi.”

Salminen siristelee silmiään paahtavan auringon valossa. Hänen mustassa olkalaukussaan on ensi kuussa ilmestyvän fiktioromaanin Leposija Kilimakitossa käsikirjoitus. Se on täynnä vihoviimeisiä korjausmerkintöjä.

Lokit kirkuvat ja helsinkiläinen maisema on kuin matkailunedistämiskeskuksen postikortista, mutta Salminen vie lukijansa jälleen toiselle mantereelle, nykypäivän Mosambikiin.

Toisin kuin esikoiskirja, Leposija Kilimakitossa on puhtaasti kaunokirjallinen teos. Siinä ei esiinny ainuttakaan henkilöä, joka olisi edes etäisesti jonkun alter ego.

Ja Salminen on kehittynyt huimasti sekä kirjoittajana että draaman rakentajana.

Uusi kirja on seesteinen – jopa runollinen – kuvaus kolmesta miehestä, jotka kuuluivat nuoruudessaan vapautusliike Frelimoon, mutta ajautuivat keski-iässä eri teille. Daniel suojelee metsiä ja pyörittää hotellia, kenraali Capinde on vuosien saatossa korruptoitunut ja lääkäri Zé keskittyy lihan iloihin ja uraansa.

”Kirjani eivät tarjoile totuutta Afrikasta, ne ovat vain minun kokemuksiani ja ajatuksiani.”

Hän purnaa kapeaa Afrikka-kirjailijan leimaa vastaan. Yhtä hyvin hän voisi kirjoittaa Helsingistä tai scifiä.

Salminen sijoittaa teoksensa Afrikkaan, koska on asunut suuren osan aikuisikäänsä Suomen ulkopuolella.

Esa Salmisen isoisä Armas Salminen oli kehitysyhteistyön pioneeri, joka työskenteli 1960- ja 1970-luvuilla Egyptissä ja Irakissa pystyttämässä tehtaita. Hän lähetti retkiltään pojanpojalleen Esalle satuja.

Myös Salmisen isä työskenteli muutamia vuosia Intiassa. Nyt hän myy KoneCranesilla nostureita Lähi-itään ja Intiaan.

Lukioikäinen Salminen asui juristiäitinsä kanssa Lahdessa ja suunnitteli suorittavansa varusmiespalveluksen Parolannummella ja pyrkivänsä sen jälkeen Teknilliseen korkeakouluun.

Vaihto-oppilasvuosi Venezuelassa pani Salmisen arvot uusiksi. Salminen kiinnostui ihmisoikeuskysymyksistä ja alkuperäiskansojen tilanteesta, koska hänen hippihenkinen ja liberaali isäntäperheensä oli joutunut pakenemaan Argentiinan sotilasdiktatuuria 1970-luvulla.

Salminen hakeutui Helsingissä yliopistoon opiskelemaan sosiaali- ja kulttuuriantropologiaa. Nykyisin maailmanpolitiikan professorina toimivan Teivo Teivaisen luennoilla Salmisesta sukeutui aktivisti, joka järjesti ihmisoikeustempauksia.

Kun Argentiinan presidentti Carlos Menem saapui toukokuussa 1998 Suomeen edistämään maansa kauppasuhteita, Salminen tuhosi Teivaisen ja muutaman muun yliopistoihmisen kanssa tunnelman nostamalla julkiseen keskusteluun Argentiinan ihmisoikeusloukkaukset, kuten vuonna 1977 kadonneen Hanna Hietalan tapauksen.

Argentiina eli vuosina 1976–1983 sotilasvallan alla, ja kymmeniä tuhansia ihmisiä katosi. Presidenttikaudellaan Carlos Menem herätti pahennusta armahtamalla sotilasjunttaa johtaneen Jorge Rafael Videlan.

Nyt tuo armahdus on peruttu, ja viime kuussa Argentiinassa käynnistettiin vihdoin uusi oikeudenkäynti diktaattoria vastaan.

Argentiinan tapahtumat saivat nuoren Esa Salmisen valitsemaan Parolannummen sijasta siviilipalveluksen, jonka hän suoritti kehitysyhteistyön palvelukeskus Kepassa. Sillä tiellä hän on tavallaan edelleen.

Kolmea Sambian vuotta Kepan leivissä seurasi pienen tauon jälkeen muutama vuosi Mosambikissa järjestön kehityspoliittisena tiedottajana, ja nyt hän on Kepan tiedottaja Suomessa.

Ajatus Afrikkaan paluusta ei tunnu Salmisesta enää yhtään järkevältä. Viisi vuotta pään hakkaamista seinään on yhdelle ihmiselle tarpeeksi.

”Työ oli hankalaa. Olo tuntui riittämättömältä: en useinkaan ymmärtänyt, mitä lisäarvoa minusta oli.”

Toisaalta hän uskoo lähettäneensa Suomeen arvokkaita selvityksiä ja artikkeleita. Ja saaneensa sinnikkyydellä jotakin aikaan Mosambikissa.

Salmiselle kaikkein pahinta Afrikassa oli yksinäisyys. Ulkomaalaiset ystävät tulivat ja menivät, eikä heihin lopulta jaksanut enää tutustua. Irrallista ja ulkopuolista oloa korostivat sähkön, veden ja netin reistailu.

”Nyt ajatus siitä, että lähtisin yksin takaisin, tuntuu kauhean väsyttävältä”, hän sanoo ja korjaa valuneiden silmälasiensa asentoa.

”Kokeilen nyt tätä Suomessa asumista.”

Afrikan yksinäisyys oli varmasti selvä ero Salmisen aktiiviseen ja sosiaaliseen yhteiskunnalliseen elämään kotimaassa. Ennen Afrikan vuosiaan hän oli esimerkiksi mukana perustamassa liberaaleja arvoja ajavaa Järkiporvarit-ryhmää.

Sen oli tarkoitus olla vastaveto Järkivihreille, jonka ydinvoimamyönteiset porvarit perustivat silloista eduskunnan ydinvoimaäänestystä lobatakseen.

Järkiporvarit ajoivat seksuaalista tasa-arvoa, asevelvollisuuden lakkauttamista, aktiivista kehitysyhteistyötä ja maltillista huumausainepolitiikkaa.

Tai niin oli tarkoitus. Ylioppilastalolla Helsingissä elokuussa 2001 pidetystä Järkiporvarien perustamiskokouksesta tuli farssi. Kokoomusnuoret saapuivat paikalle suurin joukoin ja valtasivat uuden kansalaisjärjestön.

Sen säännöt muutettiin – asevelvollisuuden lakkauttamisen sijasta Järkiporvarit julisti, että ”asevelvollisuus on yksilön perusoikeus”.

Keski-ikää lähestyvä Esa Salminen on vuosien varrella muuttanut ajatuksiaan ainakin muutamasta asiasta.

Kun Salminen kirjoitti Sambiassa vuonna 2004 Köyhyyden ammattilaisen ensimmäistä versiota – eli Köyhistä, kuten hän itse sitä kutsuu – Suomessa muutettiin kehitysavun maksujärjestelmää.

Kehitysavussa otettiin käyttöön budjettituki jo olemassa olevan sektorituen rinnalle. Budjettituessa kehitysapueurot kanavoidaan suoraan kohdemaalle, jonka hallitus päättää, mihin ne suunnataan.

Sektorituki tarkoittaa karkeasti sitä, että kehitysapurahat korvamerkitään tiettyihin tarkoituksiin jo Suomessa.

Aluksi Salminen suhtautui epäluuloisesti budjettitukeen: se antaa valtaa kehitysmaan korruptoituneille hallituksille.

”Nykyään kannatan budjettitukea lämpimästi – siellä, mihin se sopii. Lisää valtaa etelään!”

Kaikki afrikkalaiset maat eivät kärsi samassa mitassa korruptiosta, ja se pitää ottaa maksutapaa valitessa huomioon.

”Teoreettisena mallina budjettituki on kaunis: annetaan sambialaisten vaaleilla valittujen johtajien johtaa. Käytännössä ongelmia on ollut, mutta niin kaikessa avussa on aina ollut.”

Salmisen Afrikka on muutakin kuin korruptiota ja köyhyyttä. Hänestä monet Afrikan maat ovat sopeutuneet aidosti monikulttuurisuuteen. Esimerkiksi Mosambik oli kansanvälinen maa jo 2000 vuotta sitten, kun kiinalaiset ja arabit kävivät siellä kauppaa.

Viiden Afrikan vuotensa aikana Salminen ei kokenut juurikaan rasismia. Häntä ei kohdeltu ikävällä tavalla ulkopuolisena, vaikka kulttuurisia kömmähdyksiä sattui.

”Sellaista aitoa suvaitsevaisuutta ja kansainvälisyyttä me urpot voisimme afrikkalaisilta oppia.”

Esa Salminen, 34 v.

  • Kirjailija, antropologi, Kehitysyhteistyön palvelukeskus Kepan tiedottaja.
  • Julkaisee ensi kuussa Mosambikiin sijoittuvan romaanin Leposija Kilimakitossa.
  • Kritisoi vuonna 2008 julkaistussa esikoisromaanissaan Köyhyyden ammattilainen kovin sanoin kehitysyhteistyötä.
  • Asuu yksin Helsingin Alppiharjussa.
  • Harrastaa ITF taekwondoa ja Rytmi-baarissa notkumista.
  • Lempikirja Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa.
  • Pitää ovelasti kirjoitetuista juonielokuvista, kuten Memento, Magnolia ja Eternal Sunshine of the Spotless Mind.
  • Työskenteli opiskeluaikoinaan karaokejuontajana, vaikka ei osaa laulaa, eikä pidä karaokesta.
  • On parantumaton romantikko, joka ihastuu ja räytyy helposti. Pitää yhä yhteyttä ensimmäiseen suureen rakkauteensa, joka asuu Kreikassa.



Haluatko lukea lisää Lankaa? Tilaa nyt uusi viikoittainen uutiskirje täältä.

Vihreä Lanka 3/2019

Lue

Vihreä Lanka

3/19


Sisällysluettelo
Anna palautetta


Twitter

Graafisia maailmanselityksiä -teksti
Hiilen monta hintaa (Lasse Leipola / Iiro Törmä)

Kuva: Pekka Sauri