Tämän sivuston päivittäminen on lopetettu 20.12.2019
Sammeli Heikkinen
25.6.2019 11.48
Tietokirjailija Juha Kauppinen vie Vihreän Langan pellolle, koska haluaa kaikkien ymmärtävän, että luonnon köyhtyminen on muutakin kuin harvinaisten lajien sukupuuttoa.
Metsä hupeni silmissä. Aukko kasvoi minuutti minuutilta. Monitoimimetsäkone, eli moto, kaatoi ja pätki ohuita mäntyjä yksitellen. Joskus viime vuosisadan puolivälissä alkunsa saaneet ja eläkkeellä olevan ihmisen ikään ehtineet puut kaatuivat tasaiseen tahtiin – ehkä yksi minuutissa.
Seisoin kasvavan aukon laidalla Kuhmossa Kainuussa. Oli toukokuu ja mäntyjen aika muuttua metsästä euroiksi. Kyseessä oli valtion metsä. Yhteinen kansallinen omaisuutemme muuttui silmieni edessä puusta rahaksi. Metsähallituksen kautta kaadetuista puista saadut rahat päätyvät lopulta valtion kassaan.
Vierailuni hakkuuaukiolla oli osa niin sanotun metsäakatemian ohjelmaa. Se on Suomen metsäyhdistyksen järjestämä kurssi, jolla kerrotaan metsätaloudesta viranhaltijoille, toimittajille ja järjestöihmisille. Muutaman päivän mittaiseen ohjelmaan kuuluu vierailuja esimerkiksi luonnonsuojelualueelle, sahalle ja biojalostamoon.
Tämä metsäkohde oli tärkein. Metsäkone tanssi mekaanista balettiaan metsän ja talouden rajapinnassa – yhdellä puolella on luonto, toisella raha. Samanlaista tanssia käydään jatkuvasti ympäri Suomen. Tämä parinkymmenen hehtaarin avohakkuu oli vain kymmenestuhannesosa Suomen vuotuisista hakkuista. Vuosittain avohakattava pinta-ala on noin kaksi kertaa suurempi kuin Helsingin kaupunki merialueineen.
Avohakkuuaukiolla Metsähallituksen edustajat kertoivat meille, että myös luonnon hyvinvointi huomioidaan, kun metsää avohakataan tällä tavalla. Se, että Metsähallituksen hakkuissa tehdään enemmän suojelutoimia kuin laki vaatii, voi olla totta.
On myös totta, että ne ovat laastari avohaavassa. Muutama säästetyn puun ryhmä tai viidestä metristä pätkäisty lahopuu ei muuta sitä, että se mitä ympärilläni näkyi, ei enää näyttänyt luonnolta vaan tyhjennetyltä joutomaalta.
Vaikka luontoarvot huomioidaan Kuhmon avohakkuiden lisäksi monessa muussakin paikassa, luonto on vuosi vuodelta ja arviointi arvioinnilta yhä ahtaammalla. Parhaimmillaankin luonnon köyhtyminen hidastuu tai pysähtyy.
Suurin osa monimuotoisuudesta katoaa paljon vähäeleisemmin kuin mäntymetsä moton kitaan. Meistä melkein jokainen on nähnyt joskus pienen palan luontoa katoavan.
Toinen aukio,
toisella puolella Suomea. Pieni joki halkoo kaunista maalaismaisemaa
Hankkaalla Salon itäpuolella. Luonnon monimuotoisuudesta tietokirjan
kirjoittanut Juha Kauppinen pitää näkemästään.
”Kaikki luontoihmiset eivät pidä tällaisesta ihmisen muokkaamasta maisemasta, mutta omasta mielestäni se on kaunis. Tällainen maisema elättää sellaista lajistoa, jota ei ole muualla. Näiden maisemien köyhtyminen 1950- ja 1960-luvuilla on yksi eniten luontoa köyhdyttänyt kehityskulku.”
Kauppinen, joka on koulutukseltaan biologi, käyttää termiä pienipiirteisyys. Se tarkoittaa, että maisemassa on muutakin kuin peltoa ja metsä sen reunoilla. Tällä paikalla on esimerkiksi jätetty pienen joen reunaan useamman metrin levyinen kaistale niittyä ja pensaikkoa, joka pitää yllä yksitoikkoista peltoa moninaisempaa lajistoa kuten kukkia pölyttäjille ja pensaiden suojaa linnunpesille.
Usein purojen tai pienten joenhaarojen vesi laitetaan salaojaputkeen. Putki voidaan peittää ja pellolle saadaan enemmän pinta-alaa.
”Tämä joki saattaa olla vähän liian suuri siihen”, Kauppinen pohtii.
Olemme pellolla, koska yritämme tavoittaa peltosirkkua. Lintuhavaintojen jakamiseen tarkoitetun Birdlifen Tiira-verkkopalvelun perusteella se on havaittu täällä edellisenä päivänä.
Kun saavuimme, Kauppinen pani merkille lammaslaitumen ja monen pihan aitauksessa seisoskelevat hevoset. Ulkona laiduntavat eläimet houkuttelevat hyönteisiä ja hyönteiset lintuja. Aiemmin maaseudulla oli enemmän niittyjä ja karjalaitumia, joilla kasvoi kymmenittäin eri kasveja.
”Se piti yllä älyttömän runsasta kasvilajistoa, joka puolestaan ruokki suurta joukkoa erilaisia hyönteisiä, joista monet olivat erikoistuneet hyödyntämään jotain tiettyä kasvia. Peltosirkun laulu on kaiku sellaisesta maailmasta.”
Kauppiselle tämä olisi vasta toinen kerta 2000-luvulla, kun hän kohtaa peltosirkun.
”Edellinen kerta oli viime vuonna. Sitä edellinen oli varmaan vuonna 1998, mutta silloin peltosirkku oli vielä niin yleinen, ettei jokaisesta havainnosta jäänyt selvää muistoa. Vähän kuin joku keltasirkku nykyisin.”
Muutama vuosikymmen sitten peltosirkkuja oli Suomessa lähes miljoona paria. Nyt laji luokitellaan äärimmäisen uhanalaiseksi. Suomeen arvioidaan saapuvan kesäisin vain noin 5 000 paria.
Kauppisen lapsuudessa laji tuli tutuksi kotikaupunki Hämeenlinnan ympäristössä. Nyt meidän on pitänyt ajaa Hämeestä yli sadan kilometrin päähän Uudenmaan ja Varsinais-Suomen rajalle eikä havainnosta ole mitään takuuta. Se, mikä oli vajaa sukupolvi sitten arkista, löytyy nyt vain vaivalla ja modernilla teknologialla.
Lapsesta asti lintuja
seurannut Kauppinen kuuntelee tarkasti ja luettelee, mitä kuulee:
keltasirkku, lehtokerttu, kirjosieppo, pajulintu, vihervarpunen. Itse
kuulen linnunlaulua. Kun yritän oikein keskittyä ja kuunnella, kaunis
sirkutus alkaa puuroutua kakofoniaksi, joka tuo mieleen lähinnä modeemin
purskeäänen.
”Vaatii vuosien harjoittelua, että oppii erottamaan lajeja kuorosta”, Kauppinen lohduttaa.
Sepelkyyhkyn ääni on sen verran erilainen ja kaupunkilaisellekin tuttu, että sen sentään tunnistan jo ennen kuin Kauppinen vahvistaa havaintoni.
Peltosirkkua emme kuule. Tosin edellispäivän havaintokin on pellon toiselta laidalta. Suunnistamme vähitellen sitä kohti, mutta seuraavallakaan kohdalla ei tärppää.
”Niittykirvinen. Sillä on nokka niin täynnä ruokaa, ettei meinaa saada laulettua”, Kauppinen sanoo kiikarit silmillään.
Nykymuotoinen käsitys lajien monimuotoisuudesta sai alkunsa 1800-luvun loppupuolella, kun Charles Darwin julkaisi kirjansa Lajien synty.
Siinä kuvattiin kasvi- ja eläinlajien evoluutiota – sitä miten lajit
muuttuvat ja eriytyvät toisistaan olosuhteiden seurauksena.
Vastustuksesta huolimatta seurauksena oli yksi tieteen historian suurimmista vallankumouksista. Darwinin teorioille tuhahtelivat monet vakiintuneet tutkijat ja vaikka hänen puolustajissaankin oli kirkonmiehiä, kirkollinen vastustus oli niin vahvaa, että Englannin kirkko katsoi vuonna 2008 tarpeelliseksi pyytää anteeksi Darwinin mollaamista.
Samanlaista vallankumousta tarvittaisiin nytkin ja mieluummin nopeammalla aikataululla.
”Kaikki mallit osoittavat, että asteittaiset muutokset eivät enää riitä saattamaan ihmiskuntaa kestävän kehityksen polulle. Tämä on erittäin huolestuttava viesti”, ekologian professori ja Suomen luontopaneelin puheenjohtaja Janne Kotiaho sanoi toukokuussa, kun kansainvälistä raporttia luonnon köyhtymisestä esiteltiin Helsingissä.
Aivan kuten Darwinilla, myös nykytutkijoilla on näyttöä siitä, että tieteellinen tutkimus ja vallitseva totuus ovat peruuttamattomassa ristiriidassa keskenään.
Nyt kehityksen jarru ei ole kirkko, vaan kulutuskeskeinen yhteiskunta. Se tuottaa ihmiselle loputtoman määrän uusia tarpeita ja loputtoman määrän uusia tuotteita näiden tarpeiden tyydyttämiseen. Tällainen luonnonvarojen hyödyntäminen jättää luonnon ahtaalle.
Kauppisen Monimuotoisuus-kirja ilmestyi monella tavalla juuri oikealla hetkellä. Luonnon monimuotoisuus on noussut viime aikoina esiin monessa yhteydessä.
Joulukuussa julkaistiin arvio luontotyyppien eli erilaisten elinympäristöjen uhanalaisuudesta. Se jäi vähäiselle huomiolle, mutta maaliskuussa julkaistu Punainen kirja ja sen viesti Suomen luonnon köyhtymisestä ja muun muassa hömötiaisen uhanalaistumisesta noteerattiin jo laajemmin.
Kolmas muistutus luonnon vaarantumisesta tuli toukokuussa. Silloin kansainvälinen luontopaneeli julkaisi selvityksen, jonka mukaan jopa miljoona eläin- ja kasvilajia on vaarassa kuolla sukupuuttoon lähivuosikymmeninä.
Se, että Kauppisen kirja julkaistiin samana keväänä näiden raporttien kanssa, oli sattuma. Hän oli ehtinyt kirjoittaa kirjaa jo pitkään, kun aihe nousi otsikoihin loppuvuodesta 2017. Silloin heräsi huoli siitä, että kaikki se, minkä eteen Kauppinen on tehnyt töitä, ehditään käsitellä lehdissä ennen kuin kirja valmistuu.
”Se oli sellaista uutismiehen kärsimättömyyttä, mutta ne jäivät yksittäisiksi jutuiksi ja synteesi jäi puuttumaan. Kaverit myös lohduttivat, että juuri näin sen pitääkin mennä. Jos kukaan ei ole kertonut asiasta vielä mitään, kirja on liian iso hyppy ja jää huomiotta.”
Darwinin kirjan tunnetuin
ja kenties huonoiten ymmärretty teoria koskee sopivimman selvitymistä:
ajatusta siitä, että luonnossa vahvimmat yksilöt selviävät ja heikoimmat
kuihtuvat pois. Tätä on tulkittu yksinkertaistaen niin, että myös
lajeissa vain vahvimmat pärjäävät.
Kirjassaan Kauppinen haluaa tuoda lisää tasoja keskusteluun luonnosta. Hän nostaa esiin heikot lajit, jotka ovat kaikesta huolimatta pärjänneet luonnon kilpailussa ja selvinneet löytämällä oman pienen ekologisen kolonsa.
Kauppinen käyttää esimerkkinä kissankäpälää ja idänkeulankärkeä. Jos ne istuttaa kasvimaahan hyvään multaan, ne häviävät vahvoille ja yleisille kasveille kuten maitohorsmalle tai mesiangervolle.
”Yleisen, väärän, mielikuvan mukaan luonnossa vahvin voittaa. Mutta kissankäpälä ja idänkeulankärki eivät ole hävinneet maailmasta, vaikka ne ovat heikkoja kilpailijoita. Ne ovat löytäneet elinympäristönsä paahteisilta hiekkamailta, joissa idänkeulankärki voi kasvaa suoraan kuuman hiekan seasta.”
Juuri näistä heikoista selviytyjistä biodiversiteetin heikkenemisessä on usein kyse. Ne ovat lajeja, jotka ovat löytäneet itselleen oman ahtaan elinympäristön. Nyt metsätalous, rakentaminen, ilmastonmuutos ja monet muut ihmisen toimet kaventavat näitä koloja entisestään.
Kauppisen kirja kuvaa
Suomen luonnon synnyn ja orastavan tuhon. Tarina alkaa 12 000 vuoden
takaa, kun se paikka, jossa Suomi sijaitsee, alkoi vähitellen paljastua
jääpeitteen alta. Suomen luonto sai silloin alkunsa, kenties kivikossa
kasvaneesta jäkälästä.
Tämä pelto, jonka laidoilta yritämme tavoittaa peltosirkun, oli silloin vielä valtavan, koko Itämeren alueen kattaneen järven pohjaa. Myöhemmin yhteys Atlanttiin aukesi, järvi muuttui mereksi ja sen pinta laski. Jään alta vapautunut maa kohosi vähitellen ja muodosti Suomelle kartoista tutun rantaviivan.
Nyt tuhansia vuosia myöhemmin Hankkaan peltoja halkovat tiet. Niitä ei ole tehty lintubongareiden tarpeita ajatellen, mutta saavutamme lopulta karttapisteen, johon edellispäivän havainto on merkitty.
Astumme ulos autosta ja alamme kuunnella. Aurinkoiset läikät vaeltavat rauhallisesti vihreän pellon pintaa pitkin.
”Tuolla! Tuosta suunnasta kuuluu laulua. Siellä se on. Ranskalaisten herkku”, Kauppinen osoittaa pellon keskellä olevan ladon ja sitä ympäröivien koivujen suuntaan.
Ranskalaiset ovat osasyy peltosirkun ahdinkoon. Sen muuttoreitti kulkee Lounais-Ranskan läpi. Siellä sirkkua uhkaavat paikallisten verkot.
”Pimeässä pidetyt tai silmät puhkomalla sokaistut peltosirkut hukutetaan viinitisleeseen, armanjakkiin, joka samalla marinoi linnut. Sitten ne kypsennetään ja syödään kokonaisena nokkaa ja jossain tapauksissa jalkoja lukuun ottamatta. Perinteeseen kuuluu peittää syöjän pää liinalla, jotta aromit eivät karkaa”, Kauppinen kuvailee kirjassaan.
Peltosirkun häviämiselle löytyy muitakin syitä. Talvehtimisalueella Afrikassa sen elinympäristöjä raivataan maataloudelle ja rakentamiselle. Suomessa taas tällaisia peltoja, joilla on pesimiseen sopivia pensassaarekkeita, on aiempaa vähemmän. Poikasiakin syntyy vähemmän, mihin on todennäköisesti ainakin jossain määrin syynä hyönteismyrkkyjen aiheuttama ravintopula.
Lopulta kuulen peltosirkun laulun itsekin. Kauppinen soittaa kännykästään peltosirkulle sen lajitoverin laulua.
Pian oikean linnun laulu alkaakin kuulua vähän lähempää ja hieman toisesta suunnasta. Kauppinen antaa minulle kiikarit, joilla löydän linnun sähkölinjalta istumasta: pienen linnun tumma siluetti erottuu selvästi.
Kauppinen arvelee, että kännykän sirkulla on vähän eri murre kuin tällä pellolla asuvalla, koska sitä ei kiinnosta tulla lähemmäs tutkimaan.
”Puolitoista viikkoa sitten olisi ehkä ollut vielä tosi kyseessä, mutta nyt sillä saattaa olla jo naaras hautomassa. Tämä äijä vaan tappaa aikaa laulamalla ja ruokaa etsimällä.”
Kauppinen on hetken hiljaa ja jatkaa sitten.
”Tai kun näitä on vain 5 000 lintua koko Suomessa, voi olla, ettei se ole löytänyt kumppania. Sen laulu on niin tuttu lapsuudesta, että on häiritsevää ajatella kuinka paljon se on vähentynyt.”
Peltosirkku jatkaa lauluaan, vaikka taivas vähitellen synkkenee.
”Olisi kiva elää rikkaan lajiympäristön keskellä, koska sellainen kestää paremmin erilaisia mullistuksia kuten ilmaston lämpenemistä. Vaikea sanoa, olemmeko me tuhon omia. Biologina tilanne ei tunnu hyvältä.”
Kauppinen pelkää, että ilmastonmuutoksen myötä tuholaiset lisääntyvät eikä köyhtyvä luonto riitä pitämään tasapainoa yllä. Silloin ainoaksi vaihtoehdoksi jää hyönteismyrkkyjen entistä runsaampi käyttö.
”Sen jälkeen täällä eivät enää selviä sellaiset kasvit, jotka tarvitsevat pölyttäjiä. Sitten pitää vaan toivoa, etteivät ne tuholaiset tule vastustuskykyisiksi myrkyille. Toinen vaihtoehto olisi hankkia henkivakuutus sillä, että tehdään maalaismaisemista rikkaampia. Se on keino välttää se myrkkyjen maailma.”
Luonto on monelle suomalaiselle sama asia kuin metsä. Myös Kauppinen on huomannut, että puhe luonnon monimuotoisuudesta kääntyy usein metsiin.
”On paljon vaikeampaa ymmärtää, että tällainen peltomaisema on lähes yhtä tärkeä.”
Metsien korostunut rooli monimuotoisuuskeskustelussa on myös perusteltu. Noin kolmannes Suomen uhanlaisista lajeista tai noin puolet kaikista lajeista elää metsissä. Useamman kuin joka toisen uhanalaisen lajin uhanlaisuuden taustalla on vähintään osittain metsien talouskäyttö, erityisesti vanhojen metsien väheneminen.
Toinen syy sille, että metsistä puhutaan niin paljon on se, että niiden käytöstä päättäminen on tulikuumaksi politisoitunut kysymys. Vihreiden ja keskustan hakkuunäkemyksien sovittaminen tiedettiin yhdeksi toukokuun hallitusneuvotteluiden vaikeimmista kysymyksistä. Vastakkain olivat metsätalouden työpaikat ja ympäristö.
Ristiriita ei kuitenkaan ole väistämätön. Juuri sellaiset yksipuoliset, yhdestä samanikäisestä puulajista koostuvat metsät, jollaisen avohakkuuta Kuhmossa seurasin, ovat alttiimpia esimerkiksi tuholaisvahingoille kuin monimuotoiset metsät, joissa on runsaampi lajisto. Kun kaikki puut ovat samanikäisiä ja samaa lajia, ne ovat täydellinen kattaus paikalle osuvalle sopivalle tuholaislajille. Luonnonmetsissä on enemmän tuholaisten luontaisia vihollisia.
”Myös metsäteollisuudessa on ihmisiä, jotka ajattelevat, että monimuotoisuutta on lisättävä, jotta ollaan valmiita kohtaamaan esimerkiksi ilmaston lämpenemisen haasteet”, Kauppinen sanoo.
Mutta jos keskitytään
pelkästään talousmetsiin ja niiden ulkopuolelle rajoitettuihin
suojelualueisiin, kokonaiskuva vääristyy. Siksi Kauppinen puhuu
tavallisuuden katoamisesta. Siinä ei ole kyse luonnonsuojelualueista ja
sukupuutoista, vaan arkisista luontohavainnoista ja siitä, että yleiset
lajit katoavat paikallisesti.
Kauppinen käyttää esimerkkinä kotipaikkakuntansa Hämeenlinnan erästä koivikkoa. Se pienenee jatkuvasti, kun siitä lohkotaan tontteja kerrostalojen rakentamiselle.
”Sellaisessakin kaupunkimetsässä voi olla nelinumeroinen määrä lajeja, kun huomioidaan myös maaperä. Kun metsä lopulta häviää kokonaan, jokaiselta lajilta häviää yksi populaatio tai esiintymä. Tuollaisella yksittäisellä metsällä ei ole sinänsä merkitystä. Mutta kaikki populaatiot ovat yksittäisiä. Kun niitä häviää, tulee lopulta nolla vastaan.”
Siis sen lisäksi, että luonto on köyhempää, sitä on myös vähemmän. Kyse ei ole joistain lajeista joissain paikoissa, vaan kaikista lajeista kaikissa paikoissa.
Lajit ovat aina yhteydessä tai vuorovaikutuksessa toisiin lajeihin. Kun elinympäristöt heikkenevät ja vähenevät, lopulta jäljellä ovat Kauppisen sanoin ”enää rotat ja torakat”.
Ihminen on eläinlaji siinä missä muutkin. Se, että luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen koskee lopulta myös ihmistä, on vaikeasti ymmärrettävä asia.
”Jos luontoa tuhotaan, meille käy väistämättä huonosti. En osaa sanoa, mitä kautta se tulee meillä ensimmäisenä vastaan, mutta olen sataprosenttisen varma, että se tulee vastaan – myös Suomessa.”
Kauppinen kertoo, että
hän kokee ympäristöahdistusta ensimmäistä kertaa elämässään. Se on
paljon sanottu, kun kyseessä ei ole luontoherätyksen kokenut
lukiolainen, vaan koko ikänsä luontoa seurannut, ja siitä 20 vuotta muun
muassa Suomeen Luontoon kirjoittanut biologi.
”Ymmärrän tietyt asiat. Kirjan kautta haluaisin siirtää sen ymmärryksen ihmisille.”
Kauppinen sanoo, että hänen pitäisi kirjoittaa enemmän toivosta, koska muutos on vielä mahdollinen.
”Lajit eivät ole vielä kadonneet. Me emme vielä ole myrkkyjen maailmassa, josta monimuotoisuus on leikattu pois. Mutta olemme menossa sinne, jos tätä kehitystä ei katkaista.”
Tweet