Vihreän Langan logoVihreän Langan logo

Media nieli persujen tarinan ilmastopaniikista

Kuvituskuva

24.6.2019 12.38

Johanna Vuorelma

Eduskuntavaaleissa perussuomalaiset voittivat sekä poliittisessa vallassa että määrittelyvallassa. Perussuomalaisten tilannekuva omaksuttiin laajasti median vaalianalyyseissa. Vaaleista kerrottiin kansainvälisiä lehtiä myöten perussuomalaisten tarinaa.

Siinä tarinassa suomalaiset puolueet olivat vaalien alla ”ilmastohysterian” vallassa. Perussuomalaiset yksin taisteli ilmastohysteriaa vastaan. Näkökulmasta riippuen perussuomalaisten roolin pystyi hahmottamaan joko järjen tai järjettömyyden äänenä, mutta tulkintaa jakolinjasta ei haastettu näkyvästi.

Asetelma oli kuin populismin käsikirjasta. Puolue onnistui maalaamaan muut puolueet yhtenäiseksi blokiksi, jolta puuttuu järjen ääni paitsi ilmastopolitiikassa myös maahanmuuttopolitiikassa. Perussuomalaiset protestoi koko muuta puoluekenttää vastaan. Perussuomalaisten järki esitettiin tavallisen kansalaisen järkenä. Tätä tulkintaa toistettiin vaalianalyysista toiseen.

Iltalehdessä puhuttiin muiden puolueiden ”ilmastopaniikista”, johtavien poliitikkojen ”tyystin kadonneesta suhteellisuudentajusta” ja ”ihmisiä syyllistävästä vaalimessusta”.

Maaseudun Tulevaisuudessa pohdittiin: ”Löytyisikö persujen ulkopuolelta joku tolkun – ja rohkea – poliitikko, joka myöntäisi, että kansalaisilla saattaa olla ihan ymmärrettäviä epäluuloja kiilusilmäisen ilmastonmuutoskiihkon suhteen?”

Ilta-Sanomien kolumnissa kerrottiin, että ”muut puolueet ovat kaikkensa tehneet Halla-ahon kannatuksen eteen, eikä kyse ole edes maahanmuutosta, vaan arkijärjen kysymyksistä. SDP:n osalta esimerkiksi ilmastopoliittinen mopo on karannut käsistä”.

Muiden puolueiden ilmastopolitiikka nostettiin näkyvästi esiin myös vaalien jälkeen, kun tulosta analysoitiin.

Esimerkiksi Maaseudun Tulevaisuuden kolumnissa arvioitiin, että ”ilmastokeskustelu sai yliampuvia ja syyllistäviä sävyjä”. Tällä kertaa ilmastopaniikista ei syytetty koko muuta puoluekenttää, vaan pelkästään ”punavihreää myllytystä”.

Tulkinta muiden puolueiden kovasta ilmastopolitiikasta oli niin laajasti jaettu, että sitä toistettiin myös kansainvälisessä lehdistössä. New York Timesissa analysoitiin, että ”muut puolueet kilpailivat keskenään tarjotakseen kunnianhimoisia ilmastotavoitteita”.

Analyysi vaalien jakolinjasta vaikuttaakin uskottavalta, jos ei tarkastele puolueiden linjauksia vaan omaksuu johdonmukaiselta kuulostavan tarinan. Moni voisi olettaa, että jokainen vastuullinen puolue sitoutuu kunnianhimoisiin ilmastokeinoihin nykyisen tutkimustiedon valossa. Näin ei kuitenkaan ollut.


Kun lehtien analyyseja
muiden puolueiden hysteriasta arvioi puolueiden ilmastopoliittisten keinojen valossa, asetelma kääntyy päälaelleen. Vaalien alla lietsottu hysteria muiden puolueiden ilmastopolitiikasta oli omiaan tukemaan perussuomalaisten vaalikampanjaa.

Todellisuudessa suurilla puolueilla ei ollut halukkuutta sitoutua kunnianhimoisiin ilmastokeinoihin vaaliohjelmissa tai ehdokkaiden vaalikonevastauksissa. Eduskuntapuolueista vain vihreät, ja jossain määrin vasemmistoliitto, erottuivat ilmastopoliittisissa keinoissa muista puolueista.

Puolueiden sitoutuminen puolentoista asteen ilmastotavoitteeseen ei ikinä konkretisoitunut vaalikeskusteluissa, kun suuret puolueet eivät esittäneet tarvittavia ilmastokeinoja tavoitteen toteuttamiseen.

Keskusta asemoitui jo kuukausia ennen vaaleja vihreitä vastaan ”realistisella vihreydellä”. Kokoomus ei halunnut olla mukana huutokaupassa, jossa ”sosialistit ja vihreät kilpailevat, milloin pääsevät kieltämään bensa- ja dieselautot”, kuten kokoomuksen ryhmyri Kalle Jokinen sanoi.

SDP:tä syytettiin epäselvistä ilmastopoliittisista lausunnoista samaan aikaan, kun suuri osa puolueen ehdokkaista ei sitoutunut vaalikonevastauksissa esitettyihin ilmastotoimiin. Puolueen puheenjohtaja Antti Rinne lupasi useaan otteeseen, ettei kenenkään lautaselta olla viemässä liharuokaa pois.

Ilmastopolitiikassa vastakkainasettelua rakennettiin niin kokoomuksessa kuin keskustassa määrätietoisesti vihreitä ja vasemmistoa vastaan. Silti perussuomalaisten määrittelemä jakolinja omaksuttiin vaalianalyyseissa. Mielikuva ”ilmastohysterian” vallassa olevista puolueista eli vahvana.


Timo Soinin
perussuomalaisia pidetään usein enemmän populistisena puolueena kuin Jussi Halla-ahon perussuomalaisia. Halla-aho ei ole kuitenkaan irrottanut perussuomalaisia populistisesta perinteestä.

Halla-aho linjasi ennen eduskuntavaaleja: ”Onko kansalainen pelkkä hallintoalamainen ja vero-orja, jolle parempi väki opettaa oikeita mielipiteitä ja arvopohjia sormi pystyssä norsunluutornistaan? Vai onko kaiken keskiössä tavallinen ihminen, hänen hyvinvointinsa, turvallisuutensa ja vapautensa? Tässä mielessä me olemme populisteja ja ylpeitä siitä.”

Perussuomalaisten populistinen tyyli näkyy edelleen siinä, että se pyrkii esittämään muut puolueet elitistisinä ja tavallisen ihmisen arjesta vieraantuneina. Väite elitismistä voi kanavoitua minkä tahansa politiikkakysymyksen kautta.

Eduskuntavaaleissa elitismi kiinnitettiin väitteeseen ”ilmastohysteriasta”. Mielikuva hysteerisistä eliittipuolueista toimi poliittisena vihollisena, jota vastaan pitää kamppailla.


Viime vuosina politiikan
julkisuutta on hallinnut huoli faktoista. Faktat eivät kuitenkaan ole merkityksellisiä ilman tulkintaa.

Eduskuntavaalit osoittivat, että politiikan tulkintatila on kapea ja monelta osin vinoutunut. Politiikan tulkintakehyksiin kiinnitettiin huomiota jo vuoden 2015 eduskuntavaaleissa, kun mediassa omaksuttiin laajasti kestävyysvajeen ja velkakellon määrittämä kehys.

Syntyi kuva, että tikittävä velkakello oli neutraali, epäideologinen tapa kuvata poliittista todellisuutta. Demokratialle otollisempi tilannekuva olisi syntynyt, jos vallitsevan kehyksen rinnalla olisi ollut useita perusteltuja tilannekuvia.

Keskustelu faktojen ja tulkinnan välisestä tasapainosta on vanhaa perua. 1800-luvun debatti faktoista historiankirjoituksessa muistuttaa monelta osin 2010-luvun huolipuhetta faktojen häviämisestä. Tuolloin jotkut uskoivat faktojen puhuvan puolestaan.

Toiset taas muistuttivat, etteivät faktat kerro mitään ilman kriittistä ja laadukasta tulkintaa. Pahimmillaan tuhannet faktat muodostavat kaoottisen kokonaisuuden, josta on mahdotonta hahmottaa olennaisia tietoja tai tehdä merkityksellisiä johtopäätöksiä. 

Siinä missä faktat on helppo tarkastaa, vallitsevan tilannekuvan kriittinen tarkastelu voi olla vaikeaa. Se omaksutaan usein itsestään selvänä analyysina nykyhetkestä. Lopulta kyse on vallasta: kenellä on valta määritellä, mistä politiikassa on kysymys.   

Kysymys politiikan määrittelyvallasta on erityisen olennainen vaalien kohdalla. Vaaleissa kamppaillaan paitsi poliittisesta vallasta myös siitä, kenen linssin läpi politiikkaa tulkitaan.


Demokratian kannalta
median vaalianalyysit herättävät monia kysymyksiä. Median esittämät skenaariot vaalien lopputuloksesta, olivat ne sitten epärealistisia ennustuksia tai tarkkaan puntaroituja arvioita, voivat vaikuttaa paitsi vaalitulokseen myös sen analyysiin.

Näin kävi Hollannin vaalien kohdalla vuonna 2017. Lehdet ennustivat oikeistopopulistista hyökyaaltoa, Hollannin ”Trump-hetkeä”. Kun vaalien tulos oli selvä, monet lehdet iloitsivat maltillisen ja suvaitsevaisen linjan voitosta. Analyysi ei kuitenkaan perustunut vaalituloksen arviointiin, vaan median luoman epärealistisen skenaarion toteutumattomuuteen.

Vaaleissa maahanmuuttovastainen vapauspuolue lisäsi paikkoja ja nousi maan toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Kyseessä ei ollut suvaitsevaisen linjan voitto – ei edes torjuntavoitto. Mutta jos vaalitulosta vertasi median esittämiin hurjiin uhkakuviin, se vaikutti huojentavalta maltillisen linjan kannattajien silmissä. Todellisuudessa vapauspuolueen valtaannousu, jota media oli dramaattisesti ennustanut, olisi vaatinut kymmenien prosenttiyksikköjen virheen kannatusmittauksissa.

Erikoistutkija Pasi Saukkonen kuvasi median uutisointia Hollannin vaaleista paniikkiteollisuuden ilmentymäksi. Saukkonen kirjoitti blogissaan vaalien jälkeen:

”Halu tarttua kauhistuttaviin skenaarioihin ja paisutella pienet ikävät asiat suuriksi ja kammottaviksi tuottaa toisinaan hyvin omituisia ilmiöitä. Niin kuin nyt: vapaamielinen lehdistö ei varmasti suurimmaksi osaksi toivonut Geert Wildersin ja hänen Vapauspuolueensa voittoa, mutta silti hänen voittonsa mahdollisuudesta otettiin kaikki ilo irti.”

Uutisoinnissa perussuomalaisten mahdollisesta vaalivoitosta eduskuntavaaleissa oli paniikkiteollisuuden piirteitä. Se ilmensi median ja populismin välistä vahvaa sidettä. Populistiset puolueet tarvitsevat median huomiota ja ovat usein taitavia valjastamaan toimittajat osaksi kampanjaansa. Medialle populistiset avaukset taas tarjoavat kiinnostavia analyysin kohteita, jotka taipuvat räväkän ja huomiota herättävän tarinan muotoon.

Myös eurovaaleja analysoitiin ennakkoon paniikkiretoriikan kautta. Media-analyysit keskittyivät oikeistopopulistien mahdolliseen voittoon, joka muuttaisi Euroopan unionin valta-asetelmia merkittävästi.

Lopulta eurovaalien tulosta kuvattiin EU-mielisten ja EU-kriittisten väliseksi kamppailuksi, jossa äärilaidat vahvistuivat. Esimerkiksi Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen arvioi, että ”EU:hun on tulossa selkeä uudehko jakolinja, jossa ovat vastakkain haastajat eli EU-kriittiset ja EU-tukijat”.

Jakolinja ei kerro mitään ilmastopolitiikasta tai linjauksista liittyen maataloustukiin tai sosiaalisiin kysymyksiin. Tarina EU:n vastustajien ja kannattajien välisestä mittelöstä tarjoaa lopulta varsin ohuen politiikka-analyysin, mutta se on otollista maaperää paniikkiteollisuuden tarpeisiin.
Ennakoinnilla EU-kriitikoiden nousemisesta niskan päälle voi herättää uhkakuvia EU:n hajoamisesta. Maataloustukiin liittyvässä poliittisessa jakolinjassa ei ole samaa tarinallisuuden potentiaalia.


Suomessa perussuomalaiset
eivät onnistuneet määrittelemään eurovaalien poliittista jakolinjaa samalla tavalla kuin eduskuntavaaleissa. Tähän on monta syytä.

Ensinnäkään eurovaalien teemat eivät edelleenkään politisoidu samalla tavalla kuin kansallisissa vaaleissa. Ensisijaisena jakolinjana pysyy vaaleista toiseen suhtautuminen unioniin: EU on joko hyvä tai huono asia. Varsinaiset politiikkasisällöt eivät nouse kunnolla agendalle ja poliittisen määrittelyn kohteeksi. 

Toisena syynä saattoi olla oikeistopopulistisen yhteistyön hankaloituminen ennen vaaleja Itävallan vapauspuolueen FPÖ:n johtajan, varaliittokansleri Heinz-Christian Strachen skandaalivideon takia. Salaa kuvatulla videolla Strache lupaa valtion urakoita venäläisenä sijoittajana esiintyvälle naiselle vastineena taloudellisesta ja poliittisesta tuesta.

Videoskandaalin takia oikeistopopulistit ympäri Eurooppaa joutuivat selittämään yhteyksiään Venäjään sekä yhteistyötään FPÖ:n kanssa. Oikeistopopulistien liputtama kansallismielisyys näyttäytyi uudessa valossa. Myös perussuomalaiset joutuivat avaamaan suhtautumistaan Venäjään.


Yleiseurooppalainen politiikan
julkisuus on edelleen kapeaa. Yksinkertaiset ja moralisoivat tarinat nousevat näkyvästi esiin. Maahanmuutosta ennakoitiin yhtä eurovaalien keskeistä teemaa, mutta se jäi EU-mielisyyttä kuvaavan jakolinjan varjoon.

Kansallisessa politiikassa perussuomalaiset käyttävät merkittävää määrittelyvaltaa maahanmuuttoon liittyvässä keskustelussa, mutta tämä ei näkynyt eurovaaleissa. Perussuomalaisten esittämän tulkinnan mukaan muut puolueet vaikenevat maahanmuuton ongelmista, kun perussuomalaiset ainoana uskaltavat nostaa ongelmat esiin.

Suomessa maahanmuutosta puhutaan jatkuvasti ja korostetun ongelmalähtöisesti, mutta silti perussuomalaisten vaikenemisteesiä toistetaan median analyyseissa. Juha Sipilän (kesk.) hallitus kiristi maahanmuuttopolitiikkaa, ja suurin osa puolueista haluaisi tiukentaa turvapaikkapolitiikkaa entisestään, mutta tulkinta maahanmuuttopolitiikan tabuista pysyy.

Perussuomalaisille on annettu vahva edustus maahanmuuttoon liittyvässä mediakeskustelussa. Puolue on onnistuneesti asemoitunut keskeiseksi asianomistajaksi maahanmuuttopolitiikan määrittelyssä.

Väite poliittisen kentän vaikenemisesta maahanmuuttoon liittyvien tabujen edessä ei ole perussuomalaisten keksintö, vaan osa oikeistopopulistien retorista työkalupakkia. Samaa retoriikkaa käytetään Euroopassa ja myös Yhdysvalloissa. Ideologisten virtausten mukana liikkuu retorisia keinoja.

Politiikan faktoista puhutaan paljon, mutta suomalaisessa politiikassa ei ole merkkejä faktojen hämärtymisestä ja yhteisen tilannekuvan katoamisesta. Monissa kysymyksissä politiikan julkisuutta päinvastoin määrittää laajasti jaettu tilannekuva. Sen ideologisuuden tunnistaminen ei onnistu faktantarkistuksella, vaan politiikan tulkintakehysten kriittisellä tarkastelulla.

Puhe politiikan faktoista voi hämärtää sen, ettei politiikka rakennu faktojen vaan niiden tulkinnan ympärille. Valtaa käyttävät poliittiset toimijat, jotka onnistuvat määrittelemään yhteiskunnallisen tilanteen kannattajapiiriään laajemmalle yleisölle ja esittämään sen realistisena kuvauksena poliittisesta todellisuudesta.

Johanna Vuorelma työskentelee tutkijatohtorina Tampereen yliopiston Tutkijakollegiumissa.

perussuomalaiset  eduskuntavaalit19  populismi  ilmastopolitiikka  mediakritiikki  media 



Haluatko lukea lisää Lankaa? Tilaa nyt uusi viikoittainen uutiskirje täältä.