Vihreän Langan logoVihreän Langan logo
Blogi

Nato vai oma apu?

23.1.2019

Sakari Kouti

Käyttäjän Sakari Kouti kuva
Sakari Kouti on Vihreiden yrittäjien puheenjohtaja.

Vietimme viikon Brysselissä europarlamentissa Heidi Hautalan vieraana, ja yhden mielenkiintoisen aamupäivän Naton uudessa päämajassa.

Tapasimme Suomen Nato-edustustosta puolustusasiainneuvos Tiina Tarvaisen sekä everstiluutnantti Kimmo Alesmaan. Paikalla oli 13 valtakunnallisten vihreiden yhdistysten edustajaa, muun muassa neljä kansanedustajaehdokasta.

Naton tehtävät liittyvät turvallisuuteen, ja voisi väittää, että nykyään myös ilmastonmuutoksen torjunta on osa turvallisuutta. Isäntäväkemme näki kuitenkin Naton roolin ennen kaikkea sotilaallisena. Muun turvallisuuden edistämisen he jättävät toisille toimijoille.

Natossa on 29 jäsenmaata. Suomi on ollut Naton kumppani vuodesta 1994. Vuonna 2014 meidän kutsuttiin mukaan ”laajennettujen mahdollisuuksien kumppanuusyhteistyöhön”, ja nykyään teemme Naton kanssa tiivistä yhteistyötä. Se ei sido Suomea yhteiseen puolustukseen, mutta ei myöskään tuo sotilaallisia turvatakuita.

Tiiviissä yhteistyössä on Suomelle selkeitä etuja. Kun Nato esimerkiksi harjoittelee Suomen lähialueilla, mihin Venäjä reagoi, meillä on tästä valmiiksi tieto. Jos Suomi olisi erillään, eikä tietoa olisi, sen pitäisi pahimmillaan turhaan nostaa valmiuttaan.


Moni mieltää Naton sotilasliitoksi, mutta se on myös poliittinen liitto. Säännöllisten ulko- tai puolustusministerikokousten lisäksi noin kahden vuoden välein järjestettävä huippukokous pidetään päämiestasolla.

Kumppanimaat, kuten Suomi ja Ruotsi, kutsutaan aika ajoin mukaan kokouksiin. Esimerkiksi presidentti Sauli Niinistö osallistui viime heinäkuussa Brysselissä järjestetyn huippukokouksen päämiesillalliselle.

Nato ei halua olla kylmän sodan aikainen rakennelma, vaan Euroopan puolustaja. Sen isoimpia periaatteita on ennaltaehkäisy tai pelote, hienommin ilmaistuna deterenssi.
Jäsenmaat tekevät päätökset konsensuksella, siis Suomenkaan ei jäsenenä tarvitsisi suostua muiden päätöksiin. Yksikin jäsenmaa voisi päätöksenteossa estää, että hyökkäyksen kohteeksi joutuneen avuksi mentäisiin.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen Nato keskittyi parikymmentä vuotta kriisinhallintaan kaukana oman alueensa ulkopuolella. Kun Venäjä valtasi Krimin vuonna 2014, Natossa siirrettiin painopiste takaisin jäsenmaiden valmiuteen ja oman alueen puolustukseen.

Ukrainan kriisin myötä Nato on jäädyttänyt käytännön yhteistyön Venäjän kanssa ja alkanut noudattaa kahden raiteen politiikkaa sen suhteen: pelotteen ja puolustuksen vahvistaminen sekä poliittinen dialogi Venäjän kanssa. Jälkimmäinen on tapahtunut Nato-Venäjä-neuvostossa vuodesta 2016 lähtien.

Eräs torjuttava skenaario on Venäjän hyökkäys Baltiaan ja Puolaan. Ensiturvaksi Natolla on monikansallinen pataljoona sekä kaikissa Baltian maissa että Puolassa.


Natossa haetaan
jatkuvasti tasapainoa Venäjän mahdollisen uhkan ja eteläisten naapureiden aiheuttaman epävakauden välillä. Uusia rintamia ovat hybridivaikuttaminen sekä kybermaailma, ja nousemassa ovat avaruus ja arktinen alue.

Antoisan vierailun päätyttyä jäin pohtimaan Suomen suhdetta Natoon ja tulevaisuutta.

Venäjä painostaa Suomea olemaan liittymättä. Heinäkuussa puolustusministeri Sergei Shoigu sanoi, että Suomen ja Ruotsin mahdollinen Nato-jäsenyys pakottaisi Venäjän vastatoimiin.

Uhkailu myös tehoaa, koska se on osaltaan pidäkkeenä liittymisellemme. Lisäpontta ehkä antaa se, että kun Naton huhtikuun 2008 huippukokouksessa käsiteltiin Georgian ja Ukrainan Nato-jäsenyyttä, niin elokuussa 2008 Venäjä sitten hyökkäsi Georgiaan ja 2014 Ukrainaan.

Gustav Hägglund kirjoittaa tuoreessa kirjassaan Kenraalin iltahuuto, että ”kansalaismielipide kääntyy sinä päivänä Nato-jäsenyyden kannalle, kun maan vastuullinen poliittinen ja sotilasjohto sanoo tilanteen nyt olevan sellainen, että meidän pitää kipin kapin liittyä Natoon” ja että ”Suomi näet liittyy Natoon, jos sille ryppyillään liiaksi.” Ja vielä: ”Liittyä ehditään, jos tarve vaatii, sillä hyökkäysuhka Suomeen ei tule kuin salama kirkkaalta taivaalta.”

Kukapa minä olen kiistämään puolustusvoimain entisen komentajan sanoja, mutta yritän silti. Suomen liittyminen vaatisi sekä poliittisen päätöksen Suomessa että konsensuspäätöksen Natossa. Tämän jälkeen päätös pitäisi vielä vahvistaa jokaisen jäsenmaan parlamentissa.

Näihin menisi vähintään vuosi ja tulos kaikkea muuta kuin varma. Pelkään, että palovakuutusta on hankala ottaa 29 muulta maalta sitten, kun nurkka jo palaa.

Tässä tapauksessa Nato-optio olisikin vain harhaa. Kuitenkin Venäjän täytyy ottaa huomioon, että optio saattaa olla. Suomen Nato-suhteessa vallitsee siis kauhun tasapaino. Venäjä ei halua Suomea vihollisleiriinsä eikä Suomikaan sinne halua.


Pekka Haavisto muistutti vuosi sitten vihreiden puheenjohtajapäivillä, että Suomen liittymisprosessi ei tapahtuisi tyhjiössä. Suostumuksen haku muilta jäsenmailta ja oma kansanäänestys olisivat alttiita valeuutisille ja muulle ulkoiselle vaikuttamiselle. Niinpä Haavisto ei kansanäänestystä kannata. Itse olen samaa mieltä.

Kansanäänestyksessä on myös ongelma, että äänestäjällä pitäisi olla kaikki tieto käytettävissään. Monista turvallisuusasioista tätä tietoa ei heille voida antaa.

Suomi on muokannut puolustusvoimansa erittäin Nato-yhteensopiviksi. Meillä on kuitenkin yleinen asevelvollisuus, kun Nato-maissa on ”pienet” ammattiarmeijat.

Jälkimmäiset soveltuvat kriisinhallintaan ja terrorismintorjuntaan. Ne on helppo lähettää toiseen Nato-maahan hyökkäystä torjumaan. Haavisto kysyi vuosi sitten, että lähtisivätkö Suomen reserviläiset apuun esimerkiksi Kreikkaan.

Yleinen asevelvollisuus on pitänyt Suomen puolustuksen melko uskottavana samaan aikaan, kun moni Euroopan maa on ajanut omaansa alas Yhdysvaltain turvaan luottaen. Tähän näyttää tulleen Trump-särö. Luultavasti Naton turvatakuut ovat edelleen vahvat, vaikka Trump korostaakin Yhdysvaltain etujen olevan aina ensisijaisia.


Suomelle vaikea tilanne olisi, jos Ruotsi hakisi Nato-jäsenyyttä, ja Suomi jäisi yksin ulkopuolelle. Tällöin Suomi joutuisi yksin luomaan uskottavan puolustuksen, mikä luultavasti vaatisi Suomen puolustusbudjettiin tasokorotusta.

Tohtori Jukka Tarkka on esittänyt, että jos Itämeren alueella syntyy sotilaallinen konflikti, sotilaallisesti liittoutumattomat Suomi ja Ruotsi ovat samassa liemessä Nato-maiden kanssa, mutta ilman liittosuhteen selkänojaa.

Haavisto ja Hägglund kannattavat EU:n puolustusyhteistyön kehittämistä, mihin on helppo yhtyä. Nato ja Euroopan turvallisuus eivät olisi niin paljoa Yhdysvaltojen varassa, ja kysymys Suomen Nato-jäsenyydestä voisi hiljalleen muuttua helpoksi.

Joko jäsenyys olisi turha, kun EU-puolustus sen korvaisi. Tai sitten Eurooppa-Nato olisi niin luonteva paikka Suomelle, että liittyminen tapahtuisi sulavasti ilman, että Venäjä tai Suomen anti-Amerikka-piirit hätkähtäisivät.

On myös kolmas kehityspolku. Merivoimien satavuotisjuhlassa heinäkuussa Turun linnassa merivoimien komentaja Veijo Taipalus kertoi vitsin: Trump ja Putin joutuvat vuoden 2118 Helsinkiin. He silmäilevät kioskin ikkunaa, kun Putin purskahtaa nauruun: ”tämän lööpin mukaan USA on asumiskelvoton”. Kaksikko jatkaa matkaansa ja toisen kioskin kohdalla on Trumpin vuoro räjähtää nauruun: ”tuon lööpin mukaan Suomella on vakavia rajakahakoita Kiinan kanssa.”

Nykytilannetta kannattaa jatkaa ja vahvistaa. Kehitetään niin omaa puolustusvalmiutta ja -tahtoa, tiivistä yhteyttä ja yhteensopivuutta Naton kanssa, kuin valmiutta kriisinhallintaan. Vaikka jäseniä oltaisiinkin, niin tämä lista ei juuri muuttuisi.

Väheksymättä suurvallan turvatakuita, oma apu, paras apu. Tämä vastannee Suomen pragmaattista suhtautumista moneen muuhunkin asiaan niin kotimaassa kuin kansainvälisesti.




Haluatko lukea lisää Lankaa? Tilaa nyt uusi viikoittainen uutiskirje täältä.

Vihreä Lanka 3/2019

Lue

Vihreä Lanka

3/19


Sisällysluettelo
Anna palautetta


Twitter

Graafisia maailmanselityksiä -teksti
Hiilen monta hintaa (Lasse Leipola / Iiro Törmä)

Kuva: Pekka Sauri