Vihreän Langan logoVihreän Langan logo

Iiro Törmä

Iiro Törmä

Suomi on lukossa – Miksi teeskentelemme, ettei tunteilla ole politiikassa ja elämässä väliä?

4.1.2019 15.58

Jenni Leukumaavaara

Tuijotan punaista muovista kärpäslätkän raatoa. Olen hakannut lätkän palasiksi vasten keittiömme seinää. Olen kukkuroillani vihaa ja turhautumista, enkä osaa käsitellä sitä.

Vasta nyt, 36-vuotiaana, olen alkanut ymmärtää omaa aggressiotani. Olen keski-iän kynnyksellä oivaltanut, että tunteet ovat yhteiskunnan moottori. Kieltäydyn enää uskomasta yleistä oletusta, että päätökset tehdään rationaalisesti, ilman tunteita. Ja ettei ”vaikeita” tunteita saisi näyttää.

Olen ollut uupunut ja minulla on ollut keskivaikea masennus. Olen huojunut syömishäiriön rajoilla ja vihannut kehoa­ni. Nyt olen diagnoositon, mutta en mitenkään valmis ihmisenä.
Tämä ei ole niitä tarinoita, joissa sankari muistelee masennustaan. Alttius säilyy.

Siitä olen varma, että käsittelemättömät tunteet ovat olleet osasyy synkkiin pyörteisiini. En ole osannut, koska ei ole opetettu.


Vaikka kerron yksityisiltä tuntuvia asioita, en ole erityinen. Joka viides suomalainen sairastuu masennukseen elämänsä aikana. Yli puolella heistä se uusii. Viime vuonna masennuslääkkeitä osti yli 460 000 suomalaista ja työkyvyttömyyseläkkeelle mielialahäiriöiden vuoksi jäi 11 ihmistä joka päivä.

Arviolta seitsemän prosenttia suomalaisnaisista sairastaa syömishäiriön ennen 30. ikävuottaan. Ahmimisoireet ovat yleisiä, sillä esimerkiksi naisopiskelijoista jopa 20–40 prosenttia voi kärsiä ajoittaisista ahmimisoireista. Tunteita yritetään syödä tai oksentaa. Ja kuinka paljon onkaan heitä, jotka kipuilevat epämääräistä ahdistusta.

Tämä on kova maa.


Tunteet ovat myös valtaa ja vallankäyttöä. Niillä luodaan sosiaalista kontrollia ja ilmaistaan hyväksyttävyyden rajat.

Tunne on politiikankin käyttövoimaa, koska tieto tarvitsee tunnetta kasvaakseen muutokseksi. Tunteita voidaan käyttää esimerkiksi ilmastonmuutoksen pysäyttämisessä. Niillä voidaan manipuloida vihaamaan ja pelkäämään toisia. Spin doctorit nuuskivat nyt nenät kipeinä kansan tuntoja, jotta vaalikampanjat osuisivat tunteisiin.

Samaan aikaan eduskunnassa kilpailevat pokerinaamat. Eläväiset ihmiset muuttuvat ilmeettömiksi paasaajiksi siirtyessään politiikkavaihteelle. Pointtina tuntuu olevan, että sanoja kyllä käytetään tunteiden muokkaamiseksi, mutta tunteita itsessään ei sanoiteta, eikä niitä ole suotavaa näyttää.

Politiikan toimittajana olen usein psykologisesti absurdeissa tilanteissa. Kun ulkoministeri Timo Soini toimi aborttikantoineen vastoin Suomen virallista kantaa ja hänen luottamuksestaan äänestettiin, eduskunnan kuppila oli sakeana tunteista. Salissa siniset puoluetoverit halasivat Soinia.

Kuppilassa esimerkiksi sairaana paikalle tullut vihreiden kansanedustaja Emma Kari oli vihainen paitsi hallituksen toimista, myös siitä että täysistuntosalin äänestysnapit eivät toimineet ja Karin epäluottamus näkyi poissaoloilmoituksena.

Juha Sipilä ja Petteri Orpo toistivat papukaijamaisesti, että nyt ei äänestetty abortista tai naisten oikeuksista vaan Soinin ja hallituksen luottamuksesta. Rivien välistä kuului neuvo, että älkääpäs nyt tunteilko, kun nämä ovat tällaisia rationaalisia asioita.

Politiikassa vastapuoli esitetään mieluusti irrationaalisena, tunteiden ohjaamana. Kritiikin esittäjä itse on tietysti rationaalinen ja pragmaattinen. Politiikka perustuu arvoihin, ideologioihin ja niiden eroihin, mutta usein ideologia ajatellaan ja esitetään niin, että muut ovat ideologisia ja me olemme rationaalisia.

Kun poliitikko puhuu, puhuuko ihminen vai kone?

”No kyllähän se niin on, että he itsekin dehumanisoivat itseään. On tosi kiusallista seurata kun vastataan vain sitä samaa toistamalla. Toisaalta ymmärrän poliitikkoja, se on suojautumiskeino”, vapaa empatiatutkija Sami Keto sanoo.

Politiikan tunteettomuutta tai tunteellisuutta voi lähestyä monesta näkökulmasta. Joidenkin näkemysten mukaan tunteet ovat läpäisseet politiikan läpikotaisin. 

Osa poliittista historiaa ovat Jyrki Kataisen kyyneleet vuosikymmen sitten. Ilkka Kanervan erottaminen ulkoministerin tehtävistä oli jo itsessään merkittävä tapaus, mutta kyynelehtivä puoluejohtaja teki siitä vielä dramaattisemman tapauksen.

”Liikuttumalla Katainen puhui nykyjulkisuutta läpäisevää tunnekieltä: tunteiden esittäminen on muuttunut heikkoudesta osaksi kulttuurista, sosiaalista ja poliittista pääomaa. Myöhäiskapitalistisessa kulttuurissa yksilöstä, ihmisestä käyminen edellyttää yhä selkeämmin kulttuurisesti hyväksyttyjen tunnenormien taitavaa täyttämistä”, tutkija Anu Koivunen kirjoittaa Kuinka meitä kutsutaan? -kirjan artikkelissaan Kataisen kyynelistä ja sivustakatsovasta vallasta.

On totta, että kansanedustajat esittävät välillä tunteita ja käyttävät esimerkiksi tiedotteissaan tai blogeissaan tunnekieltä. Mutta olennaista on pohtia kulttuurisesti hyväksyttyjä tunnenormeja. Millä tavalla ja mitä tunteita saa näyttää?

Siinä missä Kataisen kyyneliä pidettiin rohkeuden merkkinä, naispuheenjohtajalla tulkinta olisi todennäköisesti ollut toinen. Kun sote-uudistuksen kanssa rämpineestä sote-valiokunnasta alkoi viime syksynä ja keväänä kuulua tietoja itkemisistä ja riidoista, niistä tuli nopeasti vitsi.

Ovatko kansanedustajat automaattisesti naurettavia tai tunteillaan manipuloivia, jos he ovat inhimillisiä? Jos he itkevät? Onko niin, että muruakaan edustajan teflonpinnasta ei saa lohkeilla, mikään ei saa tuntua? Mitä se kertoo meistä ja poliittisesta kulttuuristamme?


Vihreiden entinen kansanedustaja Rosa Meriläinen sanoo, että poliitikkojen pitäisi kyetä ymmärtämään ihmisten tunteita. Meriläisen mukaan poliitikot ovat onnistuneet tässä huonosti.

”Ne jotka yrittivät, alkoivat itse tunteilla. Eihän ihmisiä kiinnosta se, että tunteeko poliitikko. Se ei ole tässä tavoite vaan poliitikko, joka ymmärtää tunteita. Se että on tunnetila päällä voi pikemminkin haitata.”

Minua kiinnostaa myös se tunteileva poliitikko, koska en usko, että tunteensa patoava poliitikko on hyvä työssään.

Meriläisen mielestä poliitikon suurin riski on kyynistyminen.

”Kun paskaa tulee niskaan koko ajan, se pistää osan poliitikoista kyynistymään. Se on suojareaktio ja inhimillinen defenssi, että torjutaan se koko ahdistuneiden tunteiden kirjo ja kovetetaan itsensä. Siksikin mielestäni on hyvä, että osa eduskunnasta vaihtuu aina vaaleissa”, Meriläinen sanoo.

Meriläinen oli eduskunnassa yhden kauden, mutta kuntapolitiikassa yli kymmenen vuotta. 

Hän jäi pois Tampereen kaupunginvaltuustosta kun huomasi, ettei jaksa osallistua keskusteluihin, koska ne alkoivat tuntua turhilta. Kun Meriläinen huomasi osallistuvansa poliitikkojen pilkalliseen puheeseen hän totesi, että nyt on aika nostaa kytkintä.


Tämä on ahdistavaa! Tekee mieli rikkoa toinenkin kärpäslätkä. Miksi olemme tällaisia?

Päätän kysyä apua terapeutti Heli Pruukilta, joka on yhdessä kollegansa Terhi Ketola-Huttusen kanssa kirjoittanut kirjan naisen aggressiosta.

Ennen Pruukin tapaamista tartun vanhoihin päiväkirjoihini, jotta ymmärtäisin paremmin itseäni ja tätä pelottavalta tuntuvaa tunnevyöryä. Löydän yksitoista päiväkirjaa 2000-luvun alusta tähän vuoteen, koko aikuisikäni ajalta. Melkoinen määrä avautumista.

Päiväkirjoista piirtyy esiin ihminen, joka kyllä tuntee, mutta ei osaa eikä uskalla sitä ilmaista. Ihminen, joka kääntää ikäviksi koetut tunteet sisäänpäin ja kuvittelee kaikkien muiden osaavan ja pärjäävän.

Jos olen avautunut ihmisille, olen jälkeenpäin morkkistellut sitä päiväkirjassa ja pelännyt, että heikkouden ja negatiivisten tunteiden näyttäminen johtaa siihen, että läheiset ihmiset kaikkoavat.

Säälin itseäni ja sitten sätin itseäni itsesäälistä. Pitää olla reipas. Ei saa tuntua pahalta, eikä saa olla vihainen. Elämässäni toistuu sama kaava: kun asiat alkavat mennä vinksalleen, alan erakoitua, syödä liikaa ja nukkua.

”En halua lukkiutua, mutta osaan sen niin perkeleen liian hyvin!” (18.6. 2003, kesä Reykjavikissa)


Huomaan pyöritelleeni samoja teemoja vuodesta ja päiväkirjasta toiseen. Elokuussa 2004 olen pohtinut:

”Ongelman ydin on kai se, että olen epäonnistuneen privaatti- ja tunne-elämän myötä saanut tunteeni lukkoon. Olen siis ollut aika lähellä totuutta sanoessani olevani tunnevammainen ankka. Tajusin itsekin, etten ole moneen vuoteen räyhännyt kenellekään! Eihän se ihan luontaista ole, jos aiemmin on kuitenkin ollut melko temperamenttinen luonne.”

Olin lapsena vahvatahtoinen ja kasvoin ajatukseen, että olen vaikea. Se vaikea lapsi.

Olen piirtänyt päiväkirjan sivulle kaksi tikku-ukkoa, joista toinen on järkevä Jenni ja toinen pilkkaava Jenni. Pilkkaavan Jennin sisällä on ”purkkiin säilötyt tunteet, jotka pyrkivät esiin. Ne pitäisi päästää esiin – kun uskaltaisi!

Heli Pruuki nyökkäilee kuunnellessaan tarinaani pienessä ja simppelissä työhuoneessaan kirkkohallituksen tiloissa Etelärannassa, viidennessä kerroksessa. Pari- ja perheterapeutti Pruuki työskentelee kirkkohallituksella perheneuvonnan asiantuntijana, mutta tänään emme puhua Jumalasta.

Olen tyypillinen välttelevän kiintymyssuhdekasvatuksen ja sotatrauman tuotos.

”Meillä on kansakuntana ollut sellaisia vaiheita, ettei ole ollut sijaa tunteille. On ollut pakko vain kestää ja tehdä, jotta jäädään henkiin. Tämä kestämisen kulttuuri jatkuu yhä, ja ihmiset jäävät yksin sen pahan olonsa kanssa.”

Pruuki sanoo itsekin harjoittelevansa sen sanoittamista, mitä hänen sisällään tapahtuu.

”Tässä on se hyvä puoli, että kun asiasta tulee tietoiseksi, sitä voi alkaa harjoitella milloin vain, vaikka seiskakymppisenä. Siis harjoittelemaan suorempaa välittämiskulttuuria ihmissuhteissa.”

Välttelevä kiintymyssuhde tarkoittaa, ettei pystytä oikein läheiseen ihmissuhteeseen. Syvät tunnesanat tuntuvat vierailta. Pruukin mukaan meillä ei ole ollut kykyä ilmaista vihaa, haavoittuvuuteen liittyviä tunteita tai loukkaantumista muun kuin suuttumuksen kautta. Sama kyvyttömyys pätee rakkauteen.

”Mielestäni nämä liittyvät ihan suoraan yhteen. Me olemme pulassa vihan ja aggression kanssa. Ja rakkauden kanssa. Tosi monet lapset ovat kasvaneet äitien ja isien kanssa, jotka eivät ole koskaan sanoneet, että rakastan sinua.”

Sotien jälkeen niin aikuiset kuin lapsetkin jäivät yksin hätänsä kanssa. Kiukun ja uhman ilmauksista saattoi tulla piiskaa, häpäisyä tai eristämistä. Perintö on siirtynyt. Me ahkeruudesta palkitut suoritamme nyt elämäämme sinnillä, jos ei muuten jaksa. Suomessa kannetaan sotatraumaa kolmannessa ja neljännessä polvessa.

Kun vihreiden puoluetoimistolla vihreiden puoluesihteeri Lasse Miettinen kertoi lokakuussa Touko Aallon luopuvan vihreiden puheenjohtajuudesta, hän sanoi:

”Kunnioitamme syvästi Toukon rohkeutta tuoda esiin kipeä asia. Tässä maassa ihan liian moni on ollut tilanteessa, jossa on purrut hammasta ja yrittänyt jaksaa, kunnes on ollut liian myöhäistä.”

Heinäkuussa istun terapeutin harmaalla sohvalla ryhdikkäänä kuin vettynyt villasukka. Olen odottanut tänne pääsyä, koska kaikenlaista vitutusta ja hämmennystä on ollut, mutta nyt en osaakaan olla. Mutisen epämääräisiä vastauksia.

Yleensä olen hyvä analysoimaan ja sanallistamaan pääni liikkeitä ja puhumaan vaikeistakin asioista, kunhan ne pysyvät tunteellisesti etäällä.

Terapeutti kehottaa nousemaan seisomaan ja ravistelemaan vartaloa. Minusta tuntuu samalta kuin juhlien yhteishenkeä nostattavissa leikeissä: kunpa maa nielisi ja pelastaisi tältä nöyryytykseltä.

Terapeutti alkaa puhista ja heilua. Seuraan väkinäisesti. Sitten terapeutti kehottaa laittamaan kätemme vastakkain ja työntämään, puskemaan. Samalla huhkimme kuin synnytyssalissa. Minua naurattaa ja ärsyttää. Heitän hiuksia naaman eteen, koska tämä tuntuu niin nololta.

Huudetaanko vähän? terapeutti kysyy. Herranjumala, miten kauheaa, ajattelen.

Jo tässä vaiheessa kehosta alkaa purkautua jotain tuntematonta ja kontrolloimatonta. Suun avaaminen ja äänen päästäminen pelottaa. Mitä sieltä tulee? Mitä jos sieltä tulee jotain kamalaa, jota ei saa enää ikinä takaisin sisään?

Ynähtelen, ölisen, kurkussa tuntuu pala. Ääni kasvaa, alan huutaa ja karjua. Kiroilen. Pusken käsiäni vasten terapeutin käsiä.

”Puske, puske! Hyvä, just noin!” terapeutti huutaa.

Karjumisen jälkeen minua naurattaa ja itkettää. Keho tuntuu hervottomalta ja ainakin viisi kiloa kevyemmältä.

Olen tutustunut tunteisiini terapeutin kanssa kuluneen vuoden, mutta vasta nyt teen sitä myös kehollani enkä vain päälläni. Tajuan, että aika ison osan ajastani elän noin neljän kilon möhkäleessä, jota hiukset peittävät. Loppuosa kehosta on pakollinen jatke, joka mahdollistaa möhkäleen liikuttamisen paikasta toiseen.

Tietysti kaikki tunteet tuntuvat kehossa. Suuttuessa sydän hakkaa, onni hyrisee rinnassa, suru tuo palan kurkkuun. On hyvin tavallista, että suuttumus, joka jää ihmisen sisälle, siirtyy kehossa pääkivuksi.

”Pääkivut ja hampaiden narskutus saattavat olla toistuvia kipua aiheuttavia tiloja, mutta niiden äärelle ei osata pysähtyä kysymään, mikä tunne tai olotila siirtyy kehoon”, Pruuki ja Ketola-Huttunen kirjoittavat kirjassaan.

Ympäristötukija Panu Pihkala kirjoitti kesällä Vihreässä Langassa, että tunteet ovat keinovalikoima, joilla vastaamme eri tilanteisiin. Saatamme päätyä turruttamaan kaikkia tunteita, koska yritämme välttää kipua.

”Tämä sinänsä ymmärrettävä pyrkimys toimii kuten eräät lääkkeet: häiritsevä aistimus kyllä poistuu, mutta samalla poistuu myös kyky tavalliseen iloon. Koko värikartta himmenee, sävelmaisema muuttuu ainoastaan surulliseksi mollisävelmistöksi – tai ehkä pikemmin latteaksi hissimusiikiksi”, Pihkala kirjoittaa.


Olen tunteista niin tohkeissani, että puhun niistä tutuille ja tuntemattomille. Ihmiset saavat nopeasti kiinni ajatuksesta ja, niin, tunteesta.

Eräs AA-kerhossa käyvä tuttuni sanoo usein miettineensä, että kaikilla ihmisillä pitäisi olla paikka, jossa kerrotaan viikon vitutukset ja ilonaiheet ja puretaan pelkoja. Kun aluksi aivan järkyttävän pelottavilta ja hallitsemattomilta tuntuvia asioita sanoo ääneen, ja tulee kuulluksi, ne suhteutuvat ja asettuvat uomiinsa.

Tunne ei ole koskaan sairas tai huono, Pruuki sanoo. Eikä tunne ole sama asia kuin toiminta, josta ihmisellä on vastuu. Moni tunkee tunteen piiloon, koska pelkää sen seurauksia, vaikka juuri tunteen kohtaamalla seuraukset vähenisivät.

Omien tunteiden tunnistaminen ja tabujen purkaminen ovat tärkeimmät polut muutokseen.

”Tabujen purkaminen on tosi tärkeää. Ihmisenä nyt on tämmöistä. Joskus on vaikeaa. Töissä joskus itkettää. Välillä vaan ottaa päähän. En ole hankala akka, vaikka joskus vaadin jotain”, sanoo Pruuki.

Huomaan myös erikoisen yksityiskohdan: siinä vaiheessa, kun elämä on tavalla tai toisella valunut ulos yhteiskunnan rakentamasta kapeasta ihannemuotista, tunteiden merkitys ymmärretään. Näin on alkoholismin kanssa elävillä ja syrjäytymisvaarassa olevilla. Miksi vasta siinä vaiheessa?

Onneksi nykyään tehdään jo toisin. Kuusivuotias kummityttöni on valovuosia minua edellä tunteidensa käsittelyssä. Opetussuunnitelmassa on jo tunnetaitojen ja ekososiaalisen sivistyksen oppimista.


Tutkija Sara Ahmedin mielestä tunteet eivät ole vain yksityisiä, vaan yhteiskunnallisia ja yhteisiä. Ne eivät ole sisällämme vaan välillämme, ja ne luovat sosiaalisia käytäntöjä.

Tunteiden kulttuuripolitiikka -kirjassaan Ahmed kirjoittaa, että esimerkiksi tunteettomuus ja kovuus eivät ole tunteen poissaoloa. Ne pitävät vain sisällään toisenlaisia, ”rationaalisiksi” nimettyjä, tunteita.

Samalla tavalla oikeistolainen uusliberaali ajatusmalli ja ideologia esitetään rationaalisina, vasemmistolainen tai muulla tavoin valtavirrasta poikkeava tunteellisena ideologiana.

Ahmed näkee tunteet ihmisten välillä olevina ilmiöinä, jotka joko tuovat ihmisiä yhteen tai erottavat heitä toisistaan.

Tutkija Sami Keto huomauttaa, että valistuksen ajan mentaliteetti perustuu nimenomaan ihmisen järjen ylivertaisuuteen. Elämme myös niin individualistisessa kulttuurissa, että ajatus tunteiden yhteisöllisyydestä voi tuntua oudolta.

”Tunteet nähdään helposti myös vähän alikehittyneinä. Poliitikot tai tutkijatkin saattavat ajatella olevansa niiden yläpuolella”, Keto sanoo.

Syömishäiriöt ja masennukset ovat inhimillisiä tragedioita, mutta myös yhteiskunnallisesti traagisia ja kalliita. Tunteet kanavoituvat eri tavoin, mutta on tärkeää ymmärtää, että ne joka tapauksessa kanavoituvat.

Politiikassa elämme hurjia aikoja. Poliitikkojen lepsuus ilmastonmuutoksen torjumisessa ahdistaa ja pelottaa. Moni pelkää kevään eurovaaleja, koska laitaoikeiston nousu on konkreettinen ja todennäköinen uhka.

Populismi ja rasismi ovat tiivistettyä tunnetta, joka verhotaan rationaalisuuteen. Tulemme näkemään valkoisia nationalisteja, jotka tuntevat olevansa kansainvälisten sopimusten ja tasa-arvovaatimusten uhreja.

Me too -liikehdinnässä hätkähdytti se, että tunteet tulivat esiin, eikä niitä pyydetty anteeksi. Pelkoa ja uhkaa kokeneet artikuloivat tunteensa selkeästi ja nöyristelemättä. Se oli ja on oman rajan piirtämistä myönteisen aggression avulla.


Rosa Meriläisen mielestä suomalaiset poliitikot ovat käpertyneitä kotimaanpolitiikkaan eivätkä ajattele, että suomalaisella politiikalla on yhteys kansainväliseen politiikkaan. He esimerkiksi unohtavat, millaista sisäistä huolta ja pelkoa presidentti Donald Trump aiheuttaa monelle suomalaiselle.

Siksi retorisetkin viittaukset Trumpiin, joka on maailman mahtavin mies, syventävät pelkoa ja epäluuloa vallanpitäjiä kohtaan. Meriläinen huomauttaa, että työttömyyteenkin liittyy kollektiivista pelkoa. Kun kohdistetaan raippatoimia työttömiin, moni pelkää oman työpaikkansa puolesta.

”Pelko on tosi tyypillinen yhteiskunnallinen tunne. Se hirveän harvoin tuottaa mitään hyvää politiikkaan. Sitä ei voi eikä saa unohtaa. Se ei auta, että negatiiviset tunteet yritetään järkeillä ja selittää pois”, Meriläinen sanoo.

Empatiatutkija Sami Keto toivoisi politiikkaan ja mediaan vähemmän kyynisyyttä. Poliittisen kulttuurin ajatteluun liittyy pelin pelaaminen, jossa pitää olla ovelampi kuin toiset.

”Se on vähän sellaista House of Cardsia. Pienemmissä kunnissa politiikka varmaan onkin enemmän yhteistyötä. Isommissa piireissä poliittinen taituruus ehkä nähdään pelailuna. Se voi olla tehokasta, mutta se kyynistää ihmiskuvaa sekä poliitikoista itsestään että muista.”

Keto korostaa, että kyse ei ole vain poliitikoista, vaan media ruokkii kyynistä ihmiskuvaa ahnaasti. Hänen mielestään toimittajien tunnetaidot tarvitsisivat petraamista.
Voisimme olla vähemmän kyynisiä.


Kun tämä juttu
on loppusuoralla, kuulen lääkäriltä ikäviä uutisia eräänä marraskuisena aamuna. Sen jälkeen kävelen sinivaloiseen sairaalavessaan, puhaltelen ja räpyttelen.

Kävelen ratikkaan, hoidan puolentoista tunnin haastattelun ja menen toimitukseen.

Pidättelen itkua käsi ulko-oven kahvalla, mutta jostain selkärangasta ja suojamekanismien kaivosta löytyy toimiva robotti.

Kas, näköjään istun sohvalla puhumassa niitä näitä ja naureskelemassa kollegoiden kanssa. Aina jos jään yksin, vedenkeittimen viereen tai vessaan, itku pyrkii ylös ja ulos.  Työnnän sen pakolla alas.

Päivän päätteeksi kuvaamme tätä juttua. Kuvaaja kysyy, voisimmeko saada minut itkeneen näköiseksi. Siinä kohtaa annan kyynelien tulla ja sanon, että on ollut paska päivä.

Kuvauksen jälkeen sanon myös esihenkilölleni, että nyt on näin ja en tiedä olenko huomenna työkykyinen. Ääni sortuu, silmät kostuvat. Tuntuu vaikealta ja pahalta toisen puolesta. Tällä tavalla saumoista ratkeilen.

Samaan aikaan helpottaa, koska nyt mahdollisesti kummalliselle käytökselleni on syy, jonka toisetkin tietävät. En jaksa olla reipas, eikä minun tarvitsekaan. Se auttaa yllättävän paljon oloa. Kollegat ovat ymmärtäväisiä.

Kotimatkalla ratikassa kyyneleet valuvat poskilleni. Kukaan ei tule häiritsemään.

Melkein toivon, että tulisi.

tunteet  politiikka 



Haluatko lukea lisää Lankaa? Tilaa nyt uusi viikoittainen uutiskirje täältä.