Urheilua ja politiikkaa ei voi erottaa – ja raha määrää usein askelmerkit

4.10.2019 15.55

Lasse Leipola

Perttu Jussila tiesi hävinneensä, vaikka H-hetki oli vasta edessä. Kahden vuoden kampanjan kohokohdasta oli tullut pannukakku.

Maailman keilailuliitolle oltiin valitsemassa uutta puheenjohtajaa. Ehdokkaita oli kaksi: istuva puheenjohtaja, Kuwaitin hallitsijasukuun kuuluva sheikki Talal Mohammad Al Sabah, sekä Jussila, 28-vuotias vihreä vaikuttaja ja entinen ammattikeilaaja Tampereelta.

Jussila oli saapunut Las Vegasiin muutama päivä ennen konferenssia, jossa valinta tehtiin. Paikan päällä hänelle oli nopeasti selvinnyt, mitä kokouksessa oli tapahtumassa.

Euroopan liiton äänet oli aiemmin luvattu Jussilalle, mutta rintama oli revennyt. Kokoukseen oli myös saapunut poikkeuksellisen paljon pienien liittojen edustajia.

”Sheikillä on käytännössä rajattomat resurssit. Kyse oli oikeastaan vain siitä, kuinka paljon hän tuota pestiä haluaa. Ja kun näin kuinka paljon paikalle oli saapunut maita äänestämään, tajusin, että aika paljon hän haluaa. Monet näistä liitoista ovat niin köyhiä, ettei niillä olisi varaa tulla ilman tukea.”

Hetkeä ennen tuloksen julkistamista Jussila arvioi takanaan istuneelle delegaatille, että kansallisten lajiliitojen äänet jakautuvat noin 80–20 sheikin eduksi. Sitten äänestystulos tuli julki: sheikki Talal 78 ääntä, Perttu Jussila 22 ääntä.

Numerot olivat selvät. Se kertoi siitä, että kyse oli paitsi urheilusta myös politiikasta ja rahasta. Urheilusuoritus voi olla urheilua, mutta heti kun kello pysähtyy tai pilli soi, mukaan tulee raha ja politiikka.

Perttu Jussila on entinen ammattikeilaaja. Hän voitti urallaan SM-kultaa sekä EM- ja MM-joukkuekultaa. Viime syksynä hänet valittiin toiselle kaudelle Suomen keilailuliiton puheenjohtajaksi.

28-vuotiaana hän on poikkeuksellisen nuori suomalaiseksi urheilupomoksi. Toisin kuin monet muut poliittisesti aktiiviset urheiluvaikuttajat, hän ei ole kokoomuslainen vaan vihreä – puoluehallituksen jäsen ja Pirkanmaan vihreiden puheenjohtaja.

Siinä mielessä Jussila ei ole poikkeuksellinen, että häntä kiinnostaa vaikuttaminen sekä puoluepolitiikassa että urheilumaailmassa. Tunnetuimmat esimerkit lienevät jääkiekkopuolella profiloituneet Hjallis Harkimo ja Kalervo Kummola. Molemmat olivat kokoomuspoliitikkoja, Harkimo tosin karkasi omaan Liike nyt -ryhmäänsä.

Alun perin Kummolan politiikkaan houkuttelema mutta lopulta vihreät valinnut Jussila sanoo, ettei hän lähtenyt politiikkaan edistämään urheilun asemaa, vaan vaikuttamaan koko yhteiskuntaan.

Ovi pyörii myös politiikasta urheilun suuntaan: muun muassa ministereinä ja puolueidensa puheenjohtajina tunnetut Esko Aho (kesk.) ja Sauli Niinistö (kok.) alustivat presidentinvaalikampanjoitaan toimimalla suurten lajiliittojen – Aho Hiihtoliiton ja Niinistö Palloliiton – puheenjohtajina.

Pari vuotta sitten Palloliiton johtoon pyrki Ville Niinistö (vihr.). Tuolloin valinta osui kuitenkin liikemiestaustaiseen Ari Lahteen äänin 52–43. Lahti oli jalkapalloväelle tuttu pääsarjassa pelaavan Kuopion Palloseuran puheenjohtajana ja pääomistajana.

Jussilan kokemuksen perusteella urheilupäättäjiksi hakeutuvat voi jakaa kahteen ryhmään. Ensimmäiseen kuuluvat aidosti lajista ja sen kehittämisestä kiinnostuneet. Tällaisia voivat olla entiset urheilijat, jotka haluavat korjata urallaan havaitsemiaan ongelmia.

Sitten ovat ne, jotka haluavat valtaa ja olla esillä.

”Joka väittää, ettei tällaista ole, valehtelee. Sitä on kaikissa lajiliitoissa – ei ehkä puheenjohtajatasolla, mutta hallituksissa ja valtuustoissa”, Perttu Jussila sanoo.

Liikunnan ja kansanterveyden edistämissäätiössä urheiluvaikuttamista tutkiva Kati Lehtonen suhtautuu Jussilaa suopeammin urheilumaailmaan hakeutuviin poliitikkoihin. Kyse ei ole pelkästä pyrkyryydestä vaan myös siitä, että lajiliitoissa voidaan hyödyntää yhteiskunnallisten vaikuttajien suhteita ja vaikutusvaltaa.

”Järjestöissä ajatellaan, että yrityselämästä tulevat henkilöt voivat tuoda rahaa ja että poliitikoilla on hyvät suhteet keskeisiin yhteiskunnallisiin vaikuttajiin.”

Urheilupolitiikassa on kyse paitsi yhteiskunnallisesta vaikutusvallasta myös käytännön taidoista, arvioi entinen vihreä kansanedustaja ja ministeri Tuija Brax. Brax on pelannut nuoruudessaan koripalloa. Sittemmin hän on tehnyt uraa urheiluliitoissa, muun muassa Koripalloliitossa ja urheilun kattojärjestö SLU:ssa.

”Urheiluliitoissa on usein voimakkaita intohimoja ja sisäistä kilpailua, minkä vuoksi niihin haetaan kokeneita ulkopuolisia johtajia, jotka koetaan luotettaviksi. Itse olen saanut tällaisia toimeksiantoja yksittäisiin kokouksiin, kun on tiedetty, että esillä on erityisen paljon jännitteitä.”

Suomessa urheilupäättäjät eivät saa suuria palkkioita. Työkin on enemmän lajin kuin poliittisen ideologian edistämistä. Mikä saa poliitikon lähtemään urheilupäättäjäksi?

Yksinkertainen vastaus on mahdollisuus profiloitua asiassa, johon useimmat suhtautuvat myönteisesti. Urheilu on mukava, yhteiskunnallisesti melko harmiton asia, jossa poliitikko voi näyttää kiinnostusta järjestötoimintaan ja päästä paistattelemaan huippu-urheilijoiden menestyksessä.

”Urheilujärjestön johtajana pääsee julkisuuteen paljon paremmin kuin esimerkiksi jonkin kulttuurijärjestön kautta”, sanoo tutkija Lehtonen.

Braxin mukaan olisi falskia väittää, ettei urheilulii­toissa toimimisesta olisi samanlaista hyötyä kuin mistä tahansa muusta näkyvyydestä tai verkostoitumisesta. Poliitikko saa uusia yhteistyökumppaneita.

”Jos hoitaa homman hyvin, ne ovat ihmisiä, jotka puhuvat sinusta hyvin.”

Perustelemaan ja kampanjoimaan tottunut poliitikko voi olla lajiliitolle hyödyksi lajin edistämisessä, asian myynnissä päättäjille. Braxin mukaan myös aitoa paloa tarvitaan, jotta eduskuntaviikon jälkeen jaksaa vielä pohtia vaikkapa naisten palloilulajien arvostusta.

Kaikki eivät ota poliitikkoja avosylin vastaan. Välillä laji-ihmisten ärtymys läikähtää julkisuuteen. Esimerkiksi Iltalehti kertoi kesällä 2011 jääkiekkovalmentaja Raimo Summasen kritisoineen poliittisesti aktiivisia urheilupäättäjiä:

”Emme voi antaa urheilua ihmisille hyppypaikoiksi isoihin poliittisiin virkoihin. Minua pelottaa, että nämä ihmiset yrittävät puhua asiantuntevasti urheilusta, vaikka eivät välttämättä tiedä siitä mitään, ja vaikka heidän pitäisi samanaikaisesti käyttää aikaansa isojen yhteiskunnallisten asioiden hoitamiseen”, Summanen oli sanonut huippu-urheilun muutosryhmän kokouksessa.

Suomalainen poliitikko haluaa ehkä edistää itselleen tärkeää lajia ja löytää uusia yhteistyökumppaneita. Mutta mikä saa Kuwaitin hallitsijasukuun kuuluvan upporikkaan sheikin käyttämään aikaa ja rahaa keilailuliiton puheenjohtajaksi pääsemiseen?

Sheikki Talal haastoi vuonna 2015 istuvan puheenjohtajan, yhdysvaltalaisen Kevin Dornbergerin. Puheenjohtajuutta ei ratkaistu äänestämällä, vaan rahalla.

Dornberger vetäytyi ehdokkuudesta, muttei tyhjän päälle. Hänestä tuli liiton toimitusjohtaja. Pari vuotta myöhemmin Dornberger myönsi 11thframe-keilailusivuston haastattelussa, että hänen toimitusjohtajan palkkansa maksaa Talal eikä maailman keilailuliitto. Kun Dornbergerille luvattiin työ sheikin leivistä, Talalin tie puheenjohtajaksi oli auki.

Sheikin kiinnostus keilailuliiton johtotehtäviin on enemmän tai vähemmän mysteeri. Se kenties liittyy jollain tapaa Kuwaitin sisäisiin valtasuhteisiin.

Perttu Jussilan mukaan sheikki Talal ei ole missään vaiheessa näyttänyt olevan kiinnostunut lajin kehittämisestä:

”Esimerkiksi ennen äänestystä puheenjohtajaehdokkaille annettiin kolme minuuttia aikaa esitellä omaa visiotaan lajin tulevaisuudesta. Istuva puheenjohtaja tyytyi kiittämään paikallaolijoita eikä muuta. Se kesti ehkä 20 sekuntia.”

Kuwaitin hallinnon suhde kansainväliseen urheilumaailmaan on ollut vaikea. Maa on viimeisen kymmenen vuoden aikana suljettu kahdesti olympiaurheilun ulkopuolelle, koska kansainvälinen olympiakomitea on katsonut, että maan hallinnolla on ollut liian vahva ote urheilujärjestöistä.

Jälkimmäinen hyllytys päättyi elokuussa. Myös jalkapalloliitto Fifa on hyllyttänyt Kuwaitin useampaan otteeseen samasta syystä.

Jussilan päätös lähteä haastamaan sheikki Talal syntyi kaksi vuotta sitten, kun Jussila osallistui ensimmäistä kertaa Suomen keilailuliiton puheenjohtajana maailman keilailuliiton kongressiin. Jussilan mukaan kongressi oli teatteria, jossa ei käyty kunnon debattia, vaan tyydyttiin vahvistamaan aiemmin kabineteissa sovitut päätökset.

”Kongressin jälkeen keskustelimme tilanteesta muiden maiden liittojen puheenjohtajien kanssa. Monet pohtivat, onko muutos enää edes mahdollinen. Siitä heräsi ajatus, ettei minulla ole oikeastaan mitään hävittävää, jos lähden yrittämään.”

Kuten Jussila huomasi, muutos ei synny helpolla. Eikä keilailuliiton johto ole mitenkään poikkeuksellisen tahrainen.

Eurooppalainen jalkapallopomo, entinen huippujalkapalloilija Michel Platini oli vajonnut syvälle Kansainvälisen jalkapalloliitto Fifan auditorion eturivin penkkiin joulukuun toisena päivänä vuonna 2010. Platini hieroi hermostuneen näköisenä leukaansa, kun Zürichin kaupunginnotaari käveli lavan halki ja vei kirjekuoren Fifan presidentti Sepp Blatterille.

”Kertaanko vielä ehdokkaat?” Blatter kysyi ja vastausta odottamatta alkoi luetella:

”Australia, Japani, Korea, Qatar, Yhdysvallat.”

Hetkeä myöhemmin Qatarin delegaatio hyppäsi pystyyn juhlimaan voittoa. Heidän vieressään Yhdysvaltain entinen presidentti, kisoja maalleen tavoitellut Bill Clinton hillitsi itsensä kokeneen poliitikon taidolla. Hän tyytyi kuiskaamaan jotakin USA:n jalkapalloliittoa johtaneelle Sunil Gulatille, joka peitteli pettymystään huonommin.

Jo ehdokasjoukon perusteella oli selvää, ettei vuoden 2022 MM-kisoja tultaisi pelaamaan perinteisessä jalkapallomaassa. Muut ehdokkaat olivat sentään aiemmin päässeet omin avuin kisoihin. Qatarin maajoukkue ei sen sijaan valintahetkellä mahtunut edes maailman sadan parhaan joukkoon. Qatarin ohut urheilukulttuuri näkyi juuri päättyneiden yleisurheilun MM-kisojen tyhjissä katsomoissa.

Päätösprosessissa on epäilty korruptiota, ja tutkinta on yhä kesken. Epäselvyydet ovat kiteytyneet erityisesti Platiniin, joka oli tuolloin Euroopan jalkapalloliitto Uefan johdossa. Tutkinnasta vuotaneiden tietojen mukaan vain reilu viikko ennen valintakokousta Platini söi lounasta Ranskan silloisen presidentin Nicolas Sarkozyn ja Qatarin valtiojohdon kanssa.

Kulmakarvoja on nostattanut muun muassa se, että kisapaikkavalinnan jälkeen, vuonna 2011, Qatarin valtion lentoyhtiö tilasi ranskalaiselta Airbusilta 50 matkustajakonetta. Samana vuonna Qatarin valtion urheiluinvestoinneista vastaava QSI osti pariisilaisen jalkapalloseuran Paris Saint Germainin. Platinin poika palkattiin vuonna 2012 QSI:n omistaman urheiluvälineyhtiön johtoon.

Perttu Jussila muistuttaa, että kaikista paljastuneista ongelmistaan huolimatta Fifalla on maailman keilailuliittoon verrattuna yksi merkittävä vahvuus.

”Jalkapallo on niin suuri laji, että media toimii vallan vahtikoirana. Keilailun hallinnosta ei kirjoiteta juuri lainkaan.”

Urheilun ja politiikan yhteyksistä on alettu käyttämään termiä sportswashing, jonka voisi kääntää sporttipesuksi. Siinä missä valkopesulla on perinteisesti tarkoitettu virheiden tai epäkohtien peittelyä ja viherpesulla katteettomia ympäristölupauksia, sporttipesulla tarkoitetaan urheilun käyttämistä oman maineen kiillottamiseksi. Siinä ei välttämättä ole mitään rikollista tai erityisen hämärää.

Tavallaan kyse on samasta asiasta kuin sponsoroinnissa: omaa brändiä vahvistetaan liittämällä se urheiluun, joka herättää enimmäkseen positiivisia mielikuvia. Esimerkiksi Pyhäjoelle ydinvoimalaa suunnittelevaa Fennovoima sponsoroi lähialueella useita pieniä urheilu- ja harrastusseuroja – sekä näyttävämmin Hiihtoliittoa, jonka U18 Fennovoima -ryhmään on koottu Suomen lupaavimmat nuoret hiihtäjät.

Sporttipesusta puhutaan yleensä valtiotasolla. Esimerkiksi Venäjällä oli mahdilisuus kohentaa kansainvälistä mainettaan Sotšin olympialaisilla 2014 ja jalkapallon MM-kisoilla 2018. Maine on kärsinyt ihmisoikeusongelmista, Krimin valloituksesta ja Yhdysvaltojen vaaleihin sekaantumisesta.

Kansainvälisten urheilun suurtapahtumien epäpoliittisuuden korostaminen sopii erinomaisesti isäntämaille, jotka haluavat kiillottaa omaa kilpeään ilman vaaraa kiusallisista poliittisista kysymyksistä. Viime heinäkuussa venäläinen punk­bändi Pussy Riot onnistui hetkellisesti raottamaan epäpoliittisuuden verhoa, kun jäsenet ryntäsivät nurmelle kesken MM-finaaliottelun Moskovassa.

Toinenkin malliesimerkki sporttipesusta liittyy jalkapalloon. Qatarin valtion omistama ranskalainen jalkapallojoukkue Paris Saint Germain ja Abu Dhabin valtiojohtoon kuuluvan sheikki Mansourin omistama englantilaisjoukkue Manchester City ovat reilussa vuosikymmenessä nousseet jalkapalloseurojen eliittiin.

Molemmat ovat myös joutuneet eurooppalaisen jalkapallon kattojärjestö Uefan syyniin, koska seurojen on katsottu rikkovan reilun rahoituksen sääntöjä pumppaamalla seuroihinsa niin paljon rahaa, että kilpailu vääristyy. Kyse ei ole siis voitontavoittelusta. Varakkaat omistajat ovat valmiita käyttämään paljon rahaa rakentaakseen joukkuetta. Kun joukkue menestyy, omistajan imago kohenee.

Rahan kaataminen urheiluseuroihin näyttää toimivan. Brittitutkija Matthew Hedges tuomittiin Arabiemiraateissa vakoilusta viime marraskuussa. Brittilehti Guardianin mukaan oikeudenkäynti kesti vain viisi minuuttia eikä Hedgesillä ollut asianajajaa.

Arabiemiraattien oikeusistuin sai yllättävän tukijan: Manchester Cityn kannattajat innostuivat sosiaalisessa mediassa puolustamaan suosikkiseuransa omistajan kotimaata. Vaikka tapauksella ei ollut mitään tekemistä jalkapallon kanssa, pieni mutta äänekäs joukko englantilaisia jalkapallokannattajia oli valmiina julkisuussotaan vieraan valtion puolesta omaa maanmiestään vastaan.

Siinä missä fanit voivat olla äänekkäitä, urheilijoiden on usein vaikea saada suutaan auki.

Viime syksynä, samoihin aikoihin, kun saudiarabialaisen toimittajan Jamal Khashoggin katoaminen oli noussut otsikoihin, tennistähdet Novak Djokovic ja Rafael Nadal ilmoittivat pelaavansa rahakkaan näytösottelun Saudi-Arabiassa. Kun selvisi, että Khashoggi oli tapettu Saudi-Arabian lähetystössä Istanbulissa, julkisuudessa vaadittiin ottelun perumista. Tilanne ratkesi, kun Nadal ilmoitti, että ottelu peruntuu nilkan loukkaantumisen vuoksi.

Harvinainen esimerkki urheilijan moraalisesta selkärangasta saatiin alkuvuodesta 2019, kun HJK-hyökkääjä Riku Riski ilmoitti, ettei hän lähde jalkapallomaajoukkueen leirille Qatariin. Riski vetosi arvoihin ja eettisiin syihin, minkä tulkittiin tarkoittavan muun muassa vuoden 2022 MM-kisapaikkojen rakentamiseen liittyvään pakkotyöhön ja muihin ihmisoikeusongelmiin.

Suomen historian paras jalkapalloilija Jari Litmanen puolestaan kehui syyskuun lopussa Qatarin MM-kisojen järjestelyjä. Kun asiasta syntyi kohu, Litmanen korosti, ettei halunnut ottaa politiikkaan mitään kantaa.

Vaikka urheilijat siirtyvät politiikkaan ja poliitikot urheiluun, on Suomessa tapana korostaa urheilun epäpoliittisuutta. Se voi johtua siitä, että viime vuosisadalla koko suomalainen urheilukenttä oli tiukasti poliittisten jakolinjojen repimä.

Kahtiajako sai alkunsa vuoden 1918 sisällissodan jälkimainingeissa, kun Suomalaisen urheilun kattojärjestö SVUL erotti toiminnastaan liian punaisina pidetyt seurat. Ne perustivat Työväen Urheiluliitto TUL:n. Tämä jakolinja säilyi 1990-luvulle saakka, jolloin urheilujärjestöt koottiin SLU:n alle.

Tuija Brax muistaa lapsuudestaan jaon ”tullilaisiin” ja ”svullilaisiin”.

”Oli epäreilua ja lapsia sortavaa, että lapsien piti juosta, hyppiä tai tanssia aikuisten pillin mukaan poliittisen suunnan puolesta. Sellaista ei onneksi enää ole. Siitä on nostettava hattua kaikille osapuolille.”

Tutkija Kati Lehtonen arvelee, että epäpoliittisuutta selittää myös se, että suuri osa urheilusta tapahtuu järjestöissä, jotka ovat riippuvaisia julkisesta tuesta. Hänen mukaansa on väärin kuvitella, että urheilu olisi politiikasta vapaa saareke.

”Urheilu tapahtuu yksittäisessä pelitilanteessa. Se ei ole poliittista, mutta jo se tapahtuma siinä ympärillä vaatii politiikkaa. Ei meillä olisi urheilua, jos meillä ei olisi politiikkaa. On absurdi ajatus, että ne pitäisi jotenkin pitää erillään.”

Entinen urheiluministeri Paavo Arhinmäki kirjoitti aiheesta Anakonda-verkkojulkaisussa kaksi vuotta sitten.

”Parempi olisi, että suomalainen urheilu oli avoimesti poliittista, kuin yritettäisiin esittää, että urheilu on Suomessa epäpoliittista.”

Urheilun epäpoliittisuuden falskius paljastuu, kun asiaa yritetään perustella. Jääkiekkovaikuttaja ja toimittaja Petteri Sihvonen antoi tästä esimerkin syksyllä 2017 esittäessään, ettei amerikkalaisurheilijoiden pitäisi ottaa poliittista kantaa.

”Urheilu on koko maailman eräs viimeisiä saarekkeita, joka kutsuu puoleensa kaikkia ihmisiä sukupuoleen, rotuun, ikään, kieleen, ulkonäköön jne. katsomatta.”, Sihvonen kirjoitti MTV:n sivuilla julkaistussa kolumnissa.

Sukupuoli kuitenkin ratkaisee monessa lajissa sen, ovatko maailman parhaat urheilijat miljonäärejä vai eivät. Rodullinen tasa-arvo saattaa toteutua jossain määrin kentillä ja katsomoissa, mutta valmentajat – liittojen suuremmista pomoista puhumattakaan – ovat enimmäkseen valkoisia, enimmäkseen miehiä ja enimmäkseen elämän ehtoopuolella.
Ja seksuaalivähemmistöistä, joita Sihvonen ei edes mainitse, on pitkään vaiettu lajissa kuin lajissa.

Las Vegasissa pidettiin keilailuliiton kokouksen alla MM-kisat, joissa Perttu Jussila puhui kymmenien pelaajien ja valmentajien kanssa. Selvisi, että urheilujohtajista suurin osa oli unohtanut päähenkilöt, urheilijat. Monet lajiliittojen edustajat eivät olleet keskustelleet keilaajien kanssa lainkaan.

”Jos me urheilujohtajat katoaisimme yhtäkkiä, urheileminen jatkuisi. Mutta ilman urheilijoita meillä ei olisi mitään virkaa”, Jussila sanoo.

Jussila aikoo jatkaa kamppailuaan kansainvälisessä keilailuliitossa, vaikka hävityn äänestyksen tulos suorastaan hieroo kasvoihin urheiludemokratian epätasa-arvoa. Jokaisella maalla oli kokouksessa yksi ääni, riippumatta siitä, kuinka monta keilaajaa sen lajiliitto edustaa. Jussila hävisi äänet 78–22. Hän arvioi, että häntä tukeneiden liittojen jäsenmäärä noin 1,4 miljoonaa ja loppujen vain noin 50 000.

”Surettaa, että ne maat, joihin nykymeno vaikuttaa eniten, joutuivat pettymään. En pettynyt niinkään itse
tulokseen vaan siihen, kuinka selkärangattomia ihmiset ovat.”

Millaista olisi vihreä urheilu?

Vihreät ei ole perinteisesti profiloitunut urheilupuolueena, mutta europarlamentaarikko Ville Niinistön mukaan vihreät voisivat olla aktiivisesti uudistamassa urheilujohtamista.

”Organisaatiot ovat konservatiivisempia kuin urheilun harrastamisen kenttä. Puoluepolitiikkaa sinne ei kannata viedä, mutta vihreitä arvoja voi edistää ja helpottaa esimerkiksi nuorisotyön, koulujen ja urheiluseurojen yhteistyötä.”

Hänen mukaansa urheilumaailmaan voisi hyvin soveltaa vihreiden viestiä poliitikan ja demokratian uudistamisesta: avoimuutta, osallistumisen mahdollisuuksien parantamista, vähemmistöjen huomioimista ja nuorten tukemista.

”Urheilulla on todella suuri vaikutus siihen, millaisessa Suomessa nuoret kasvavat”, Niinistö sanoo.

Entinen vihreä ministeri ja urheiluvaikuttaja Tuija Brax on tyytyväinen siihen, että vihreissä on vähitellen alettu ymmärtää ja arvostaa urheilua ja liikuntaa. Hän muistelee, että kun hän oli 1990-luvun loppupuolella vihreiden puheenjohtaja, häntä kehotettiin vähentämään urheilumetaforien käyttöä. Aiemmin suhtautuminen oli ollut vielä penseämpää.

”Kun 1980-luvulla tulin johonkin vihreiden kokoukseen siten, että koripallokengät roikkuivat kassin ulkopuolella, se herätti joissain ihmisissä sellaista ei kovinkaan peiteltyä inhoa. Siitä on onneksi päästy jo pitkälle.”

Tweet