Vihreän Langan logoVihreän Langan logo

peurat
Metsäpeurat metsätalousmaisemassa Kainuussa. Luonnonvarakeskus ennustaa, että peurat häviävät Kainuusta 2040-luvulla.

Metsäpeurat metsätalousmaisemassa Kainuussa. Luonnonvarakeskus ennustaa, että peurat häviävät Kainuusta 2040-luvulla.

Väärin kuvattu luonto

8.3.2019 14.19

Antti Haataja

Kotimaisen luonnon kauneus näkyy kaikkialla Instagramista elokuviin. Samaan aikaan eläinlajien järjestelmällinen tuhoaminen ja ilmastonmuutos hävittävät suomalaisen luonnon monimuotoisuuden. Se ei näy luontovalokuvassa.

Susi ja karhu ovat Kainuun matkailuvientituotteet. Pörrölutuiset karhunpoikaset kesäyössä ovat varmaa iltapäivälehtien hittikamaa ja korpikuusten tuoksuinen tausta suomalainen mielenmaisema.

Se, että matka Kainuun kuvauskojuille käy hakkuuraiskioiden lävitse, ei kiinnosta niitä tuhansia kuvaajia, jotka vuosittain Kainuun suurpetokuvauskojuilla vierailevat. Todellisuus ei saa tykkäyksiä.

Metsäpeura, Rangifer tarandus fennicus eli Suomen peura, katoaa Kainuun korvista kovaa vauhtia. Sen elinympäristöä ovat vanhojen metsien ja soiden taigamosaiikki, mutta

Kainuun vanhat metsät on hakattu, suot ojitettu ja maa metsäautotieverkoston pirstoma. Metsäpeura kuoli sukupuuttoon Suomessa 1920-luvulla metsästyksen vuoksi. Viimeiset yksilöt tapettiin Ylä-Lapissa Enontekiön ja Kautokeinon alueilla sekä Lapin itärajalla Koilliskairassa.

Metsäpeura palasi Kainuuseen 1940-luvulla Neuvostoliitosta. Vielä 2000-luvun alussa Kainuussa oli 1700 metsäpeuraa, mutta tällä hetkellä enää noin 700.

Luonnonvarakeskuksen arvion mukaan 2040-luvulla Kainuun metsäpeurat todennäköisesti kuihtuvat jälleen sukupuuttoon. Nyt metsästämisen sijaan elinympäristön hävittämisen vuoksi.


Kainuun metsät, metsäteollisuutta varten rakennettu metsäautotieverkosto ja metsäpeura ovat esimerkki ihmisen ympäristön pirstonnasta, ja siitä seuraavasta eläinlajien näivettymisestä – kuudennesta sukupuuttoaallosta. Kainuussa tuotetussa luontokuvamateriaalissa tämä ei näy.

Kainuu esitetään kauniina kalevalaisena luontokokonaisuutena, jossa suurpedot ja peurat menestyvät runsaina vanhoissa metsissä. Valokuvat valehtelevat enemmän kuin tuhat sanaa. Suomen vanhojen metsien rippeet ovat Itä-Lapissa, kaukana Kainuusta.

Lappiin metsäpeuralla ei ole asiaa. Kuhmon pohjoisrajalla metsäpeura törmää aitaan. Sen pohjoispuolella on poronhoitoalue, joka kattaa kolmanneksen Suomen pinta-alasta.

Metsäpeura on aikanaan asuttanut koko Suomen, mutta poronhoito on tappanut sekä metsäpeuran että tunturipeuran ja suden pohjoisesta. Poronhoidon ylivalta köyhdyttää ympäristön monimuotoisuutta tuntureilla saakka.

Uhanalainen naali kärsii kettujen runsastumisesta. Susi ja ilves tappaisivat kettuja, mutta niiden olemassaoloa ei sallita poronhoitoalueella. Näitä tarinoita ei näe, sillä Suomessa ei tehdä ympäristöaiheista valokuvajournalismia.


Luonnon monimuotoisuus
on informaatiota – tietoa kaikista niistä eläin- ja kasvilajeista, jotka luonnossa elävät. Tietoa lajien geneettisistä ominaisuuksista, lajien eri yksilöistä ja näiden yksilöiden erilaisista tavoista ja tottumuksista, keskinäisistä suhteista, tehtävistä ja vuorovaikutuksesta ympäristön kanssa.

Emme tiedä, miten paljon tätä informaatiota katoaa. Tiedämme sen, että lajien elinympäristöjen pirstominen yhdessä ilmastonmuutoksen kanssa tuhoavat monimuotoisuutta valtavaa vauhtia. Tällä hetkellä eläinlajit katoavat jopa tuhat kertaa nopeammin kuin ilman ihmistä vaikuttava luonnollinen sukupuutto.

Viimeisen 40 vuoden aikana puolet maailman villieläimistä on kadonnut ja hyönteismaailmaa on kohdannut katastrofi Euroopassa. 97 prosenttia maalla elävistä selkärankaisista on tuotantoeläimiä, lemmikkejä tai ihmisiä. Villieläimiä on vain kolme prosenttia. Seisomme nopeasti hapertuvan ravintoketjun huipulla.

Ilmastonmuutos ja kuudes sukupuuttoaalto, ekosysteemiin varastoituneen informaation tuhoaminen eli monimuotoisuuden katoaminen, ovat aikamme suuret ilmiöt.

Näkyvätkö nämä ilmiöt suomalaisessa luontovalokuvassa?

Suomen luonnonvalokuvaajat ry:n Vuoden luontokuvakilpailu on näyteikkuna suomalaiseen luontovalokuvaan. Viime vuoden palkituista kuvista yhdenkään aihe ei ole ilmastonmuutos tai ihmisen maankäyttöpaine.

Palkituista nisäkässarjan kuvista puolet on otettu haaskaruokinnalla todennäköisesti Kuhmon tai Pohjois-Karjalan kaupallisilla kuvauskojuilla. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta tilanne on ollut sama viime vuodet.

Vuoden luontokuva -kilpailussa Suomen luonto näyttäytyy seesteisenä ja kuvankauniina. Kulissien takana haaskaruokinnan Itä-Kuhmoon luoma ylitiheä suurpetokanta on työntänyt metsäpeuran pois tärkeiltä vasoma-alueilta.


Instagramin perusteella luonto ja sen valokuvaaminen kiinnostaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Yhdeksän Instagramin kymmenestä seuratuimmasta suomalaisesta valokuvaajasta kuvaa luontoa. He ovat kaikki nuoria miehiä.

Heillä on jokaisella yli 75 000 seuraajaa, viidellä suosituimmalla jokaisella yli 200 000 seuraaja. Listan kaksi ensimmäistä, Konsta Punkka ja Samuel Taipale, ovat seuratumpia kuin esimerkiksi Cheek, Sanni ja Lauri Markkanen.

Muuttavatko nämä nuoret historian kulkua?

Kymmenen suosituimman Instagram-kuvaajan luontovalokuvien kavalkadi toistaa Vuoden luontokuvakilpailusta tuttua kuvastoa modernilla kuvankäsittelytvistillä.

Eläinmuotokuvat, vahvasti luonnosta innoituksensa saavat lifestylevalokuvat, joissa ihmiset viettävät iloista elämää kauniissa luontokulisseissa merkkituotteissa, ja luovaa kuvankäsittelyä hyödyntävät perinteisten maisemakuvien satumaailmajohdannaiset, ovat Instagramin valtavirtaa.

Instagramissa luonto on väline, ihmiselämän kehys.

Uutisoinnin perusteella juuri nuoret ovat erityisen huolissaan ilmastonmuutoksesta ja eläinlajien katoamisesta. Silti Instagramin kuvailmaisun perusteella nuoret eivät ole lainkaan kiinnostuneita ilmastonmuutoksesta ja eläinlajien katoamisesta.

Ristiriita on vahva, mutta Instagram-suosio määräytyy tykkäysten ja seuraajien mukaan. Kauniit kuvat myyvät.


Suomalainen luontokuvasto sekä valo- että elokuvapuolella toistaa Suomen matkailunedistämisagentuuri Visit Finlandin kiiltokuvastoa.

Karhu, susi ja ahma ojittamattomalla suolla kesäyön usvassa, tai pakkasen kuuraamien puiden ympäröimänä ovat kainuulaisen luonnon kasvot luontokuvissa. Kuusamon ja Lapin luontokuvakatalogissa loistavat Riisitunturin tykkymetsät, talviset maakotkat, kesyt porot lumimaisemissa, revontulitykitys ja luontoelämykset susimaisten huskien kera.

Järven tarina -elokuva on kuvattu niissä reilussa kourallisessa Suomen vesiä, jotka ovat vielä tarpeeksi kirkkaita vedenalaiskuvaamiseen. TV-sarjoissa, kuten Eränkävijöissä ja Arktisissa vesissä, luonto on vain tausta tuotteistetuille harrastuksille.

Ne muokkaavat sitä, miten katsomme luontoa. Maankäytön ja karjankasvatuksen jälkeen kalastus ja metsästys ovat  eniten eläimiä hävittävää ihmistoimintaa. Silti niiden kuvasto on aikamme luontokuvastoa.

Kiiltokuvamaisuus on ristiriitaista, koska luontovalokuva kantaa harteillaan dokumentaarisuuden taakkaa. Antti Leinonen voitti Vuoden luontokuvakilpailun vuonna 2015 siluettikuvalla hirvestä. Kuvassa hirvi kulki vasemmalta oikealle.

Kuvanottotilanteessa hirvi oli kulkenut oikealta vasemmalle. Kuva oli siis käännetty peilikuvaksi. Helsingin Sanomat uutisoi marraskuussa 2015: ”Vuoden luontokuvan voitti manipuloitu kuva”.

Entä jos manipulaatio tapahtuu jo, kun valitaan, mitä kohti kamera suunnataan? Jos kuvakerronnan narratiivi onkin ristiriidassa todellisuuden kanssa?


Ranskassa tehdyssä
Afrikan ikonisimpia eläimiä koskevassa tutkimuksessa havaittiin, että kauniit kuvat villieläimistä häivyttävät tiedon näiden eläinten todellisesti tilanteesta.

Puhutaan eläinten virtuaalipopulaatiosta ja todellisesta luonnossa esiintyvästä populaatiosta. Eläinten virtuaaliset populaatiot – eläimet logoissa, tuotemerkeissä ja mainonnassa – ylittävät luonnossa esiintyvien eläinten määrät.

Virtuaalisen näkyvyyden vuoksi ihmisten käsitys eläinten todellisesta sukupuuttoon kuolemisen uhasta häviää: näkyväthän ne jatkuvasti kollektiivisessa visuaalisessa katalogissa. Ihmisten käsitys vaikkapa kirahvin ja leijonan todellisesta tilanteesta vääristyy näiden eläinten suuren virtuaalipopulaation luoman harhan alle.

BBC:n suursarjat Sininen planeetta ja Jäätynyt planeetta alleviivaavat luontokuvanarratiivin kapeutta. Kauniilla kuvilla rakennetut luonnonhistorialliset kertomukset vailla kosketuspintaa todellisuuteen hallitsevat.

Joulukuussa ensi-iltaan tullut ja tammikuussa sadantuhannen katsojan rajan ylittänyt Ailo – Pienen poron seikkailu, on selvästi satu. Sen huomaamiseen ei tosin riitä edes toimittajien medialukutaito. Helsingin Sanomat kuvailee arviossaan, miten elokuvan ”täysi aitous on yllättävän vaikuttavaa” ja kehuu elokuvan antavan ”Lapin matkailumainosta syvemmän kokemuksen”.

Pohjoisessa susi, metsä- ja tunturipeura on hävitetty porotalouden etujen vuoksi. Poronhoitoalueen reilusta sadasta ahmasta on tapettu 16 kahden viime talven aikana. Kahdeksan lisää tapetaan tänä keväänä. Poro ja ihminen kuuluvat yhteen, mutta Ailossa ihmisellä ei ole roolia.

Karjalaisen arviossa tähän puututaankin: ”Ailo-elokuvan asenteet porojen ja susien suhteesta eivät käy yhtä jalkaa totuuden kanssa”. Ammattijournalisteilla on suuri vastuu.

National Geographic käsitteli 2013 Last of the Viking Whalers -jutussa Norjan viimeisiä valaanmetsästäjiä ja elinkeinon ja ammattiryhmän katoamista: ”In Norway a maverick way of life is ending.” Kolme vuotta aiemmin norsunmetsästyksestä Afrikassa kertovan Ivory Worship -jutun ingressissä kysyttiin ”Can the slaughter be stopped?”.

Suurten nisäkkäiden metsästystä eurooppalaisessa länsimaassa käsitellään kulttuurinäkökulmasta ja afrikkalaisessa kehitysmaassa luonnonsuojelun näkökulmasta. Ivory Worship -artikkelin valokuvat ottanut Brent Stirton voitti maailman arvostetuimman luontovalokuvakilpailun Wildlife of the Photographer of the Year kuvajournalistipalkinnon vuonna 2015 norsujen salametsästystä käsittelevällä kuvasarjallaan, ja 2017 koko kilpailun sarvikuonojen salametsästystä käsittelevällä kuvalla.

Länsimainen luontokuvajournalisti hakee ympäristöongelmat kameransa eteen muualta kuin hyvinvoivista länsimaista. Ja kuitenkin länsimaat – siis me – ovat  ilmastonmuutoksen ja luonnonvarojen hamuamisen takana.


Luontovalokuva ei ole aina ollut sokea ympäristönmuutokselle. Vuoden luontokuva on jaettu vuodesta 1980 lähtien. Kolme kertaa sen on voittanut ympäristöaihe. Hannu Huttu aiheellaan Tehometsätalouden jäljet (1994), Hannu Ahonen liikenteen liiskaamalla kyyemolla poikasineen (2002) ja Simo Mikkonen ilmastonmuutosaiheellaan (2008) ovat tuoneet esiin ihmisen ympäristötuhoja.

Eivätkä luontovalokuvaajat ole sokeita nytkään. Kaksi kolmesta viimeisestä Fotofinlandia-palkinnosta on myönnetty luontoaiheesta. Fotofinlandia 2014  -voittaja, kuvataiteilija Perttu Saksa, käsittelee työssään ihmistä ja tämän suhdettaan luontoon muun muassa täytettyjen, vangittujen ja tapettujen eläinten kautta. Vuoden 2018 Fotofinlandia -voittaja, ammattiluontovalokuvaaja Markus Varesvuo, tekee perinteistä luontokuvaa puhtaimmillaan eli eläinten laji- ja käyttäytymiskuvia.

Saksan palkittu työ kuvaa suhdettamme luontoon sata vuotta sitten ja Varesvuo on lintukuvaaja. Nämäkään työt eivät siten käsittele nykyistä ympäristötodellisuutta.

Luontovalokuvaus on edelleen ihmettelyn tasolla. Se on luonnollista, sillä ymmärrämme todella huonosti eläimiä, niiden elämää ja erityisesti ekosysteemin vuorovaikutusta, jossa ihmisellä on sormensa pelissä.

Eläinoikeusaktivisti Kristo Muurimaan salaa kuvatut tuotantoeläinten kärsimystä esittelevät valokuvat edustavat suomalaisen luontovalokuvan toisenlaista näkökulmaa. Hän kuvaa sitä 97 prosentin massaa, jonka maalla elävät selkärankaiset nykyisin muodostavat. Luontokuvakoulukunnan asettamaa koskemattoman luonnon vaatimusta ne eivät täytä.

Suomessa valokuvataiteilijan määritelmään liittyy kiinteästi taiteen koulutus: taidetta on se, mitä taitelija tekee. Taiteilijaksi Suomessa pääsee kouluttautumalla. Tunnettu brasilialainen valokuvaaja Sebastião Salgado on sanonut vapaasti lainaten: opiskele, että ymmärrät maailmaa. Salgado on taloustieteilijä, josta tuli ihmisen ja luonnon kuvaaja.
Mitä sanottavaa valokuvataiteilijalla voi olla, jos hänellä on koulutus taiteen tekemiseen, muttei aiheen ymmärtämiseen?

Tähän tiivistyy koko ongelma. Journalismi ei pysty välittämään ympäristön tilasta oikeanlaista kuvaa, eikä luontokuvaajille tarjottu mahdollisuutta ymmärtää ympärillämme myllertävän muutoksen kokonaisvaltaisuutta. Sekä journalisteilta että luontovalokuvaajilta puuttuu oikea koulutus monimutkaisten asioiden ymmärtämiseksi. Lisäksi Suomesta puuttuu ympäristökuvajournalismin traditio.

Jos media ei pysty luomaan luotettavaa kuvaa todellisuudesta, kansalaisten medialukutaito ei kasva riittäväksi.

Ammattiluontovalokuvaajia on Suomessa todella vähän. Niitä, jotka voivat valita narratiivinsa täysin vapaasti rahasta liikaa välittämättä, vielä vähemmän. Valtaosa maailman ja Suomen kuvatuotannosta on harrastelijoiden kuvaamaa.

Todennäköisesti sinä olet yksi luonnonvalokuvaajistamme. Käsi sydämellä: kiinnostavatko ikävät asiat sinua vapaa-ajallasi?

Ilman narratiivia valokuva on vajaa media.

luonto  luontokuvaus  ilmastonmuutos  sukupuutto 



Haluatko lukea lisää Lankaa? Tilaa nyt uusi viikoittainen uutiskirje täältä.


Myllyteatterin mainos

Vihreä Lanka 4/2019

Lue

Vihreä Lanka

4/19


Sisällysluettelo
Anna palautetta


Twitter

Graafisia maailmanselityksiä -teksti
Hiilen monta hintaa (Lasse Leipola / Iiro Törmä)

Kuva: Pekka Sauri