Vihreän Langan logoVihreän Langan logo

Ympäristötunteet: Missä ovat suru ja raivo?

Juha Taskinen

Verkkoon kuollut kuutti
Kuuluisa kuva. Kuutti hukkui Pihlajavedellä ja kuvaaja Juha Taskinen siirsi sen kuvausta varten kirkkaampaan veteen Punkaharjun kupeelle.Juha Taskinen

Kuuluisa kuva. Kuutti hukkui Pihlajavedellä ja kuvaaja Juha Taskinen siirsi sen kuvausta varten kirkkaampaan veteen Punkaharjun kupeelle.

21.6.2018 10.43

Panu Pihkala

Uutiset kertovat lähestyvästä katastrofista, mutta meitä ei näytä surettavan tai pelottavan. Ympäristötunteet voi kanavoida myös muutosvoimaksi.

Me kaikki olemme nähneet uutiset: likaiset muovilautat meressä, sademetsien hakkuuaukeat ja äärisään aiheuttaman kärsimyksen. Eikö tällaisten asioiden pitäisi herättää hyvin vahvoja tunteita? Suuttumusta ja surua?

Miksi tunteet eivät näy missään? Eikö ihmisillä ole niitä?

Tutkimus osoittaa, että ihmiset eivät ole kokonaan menettäneet kykyään tuntea. Ihmiset ovat vain oppineet – voisin kirjoittaa me ihmiset, sillä itsekin teen niin usein – eri tavoilla turruttamaan itsensä. Olemme oppineet ohittamaan, välttelemään ja torjumaan.

Torjunnalla on tarkoituksena. Ei pidä väheksyä taitoa, jolla ihmismieli onnistuu säilyttämään itsensä edes jollakin lailla toimintakykyisenä. Mutta kipu ja ongelmat eivät katoa väistelemällä. Joskus ne tulevat vastaan. Lisäksi niiden määrä kasvaa sitä mukaa kun ekosysteemit vaurioituvat.

On välttämätöntä, että löydämme yhdessä parempia tapoja käsitellä maailman tilan aiheuttamaa tuskaa. Siihen liittyvät erilaiset vaikeat tunteet ovat voimavara, jos onnistumme kanavoimaan ne kestävästi.


Ympäristötuhot ja niiden uhka herättävät niin vaikeita tunteita, että yksilön mieli kokee suurta tarvetta välttää niitä.

On tunteita, jotka koetaan ikäviksi ja epämiellyttäviksi, kuten suru ja syyllisyys. Lisäksi on tunteita, jotka ovat sietämättömiä. Emme halua pelätä. Avuttomuuden tunne kauhistuttaa. Riittämättömyys ja voimattomuus tuntuvat niin kammottavilta, että yritämme viimeiseen asti vältellä niitä. Monet pakenevat niitä autoritaaristen liikkeiden suojiin.

Kyse ei ole vain näiden tunteiden vaikeudesta. Eräät yhteiskunnalliset piirteet hankaloittavat tunteiden käsittelyä. Ne voi jakaa kolmeen eri tyyppiin: kulttuurilliset, poliittiset ja toimijuuteen liittyvät.

Jokaisessa kulttuurissa on perinteitä, jotka vaikuttavat tunteiden rooliin ja käsittelyyn. Paljon on keskusteltu esimerkiksi tiettyjen kulttuurien alttiudesta häpeän tunteiden korostumiseen. Liian mustavalkoisia tulkintoja pitää välttää, mutta myös ympäristötunteiden käsittelyn kannalta on tärkeää tarkastella sitä, mitkä tunteet ovat olleet kullekin ihmisryhmälle perinteisesti vaikeita.

Esimerkiksi: kun suomalaisilla kerran on monenlaista taipumusta kokea häpeää, niin erilaisia ympäristöhäpeän ilmentymiä kannattaisi tutkailla lisää. Monet pohjoismaalaiset kokevat syvää kelvottomuutta sen vuoksi, että he elävät yltäkylläisyydessä samalla kun heidän elintapoihinsa sidoksissa oleva ilmastonmuutos aiheuttaa kärsimystä maapallon köyhille.


Yhteiskunnalliset prosessit ja muodot, kuten teollistuminen ja markkinatalous, vaikuttavat tunteiden rooliin. Tunteiden käsittelyä ohjaavat näkyvät ja näkymättömät valtarakenteet. On tarpeen tarkastella niin sanottua tunteiden politiikkaa: sitä, millaisia yhteiskunnallisia normeja esiintyy tunteiden suhteen. Millaiset tunteet ovat sallittuja julkisessa tilassa? Mitkä tunteet määritellään yksityisasioiksi? Kuka saa päättää tällaisista linjanvedoista?

Ympäristötunteiden kannalta on olennaista havahtua niihin yhteisöllisiin ilmiöihin, joissa vaikeita tunteita pusketaan kohti yksityistä elämänpiiriä. Tunteiden jaottelu positiivisiin ja negatiivisiin tunteisiin valjastetaan usein palvelemaan tällaisia voimia.

Positiivisista tunteista tehdään hyviä tunteita ja negatiivisista tunteista tehdään pahoja tunteita, joita pitää välttää ainakin julkisessa tilassa. Iloa saa näyttää, mutta suru onkin hankalaa, suuttumuksesta puhumattakaan.

Tunteiden politiikkaan liittyy kasvava määrä kiinnostavaa kirjallisuutta. Nostan esiin muutaman olennaisen seikan ympäristötunteiden kannalta. Teollistuneissa yhteiskunnissa on laajalti menetetty kyky – jos sitä koskaan olikaan – tunteiden tarkempaan tunnistamiseen. Tunteiden läpivirtaavaa voimaa ei osata hyväksyä. Tunnetaitojen opettelu on puuttunut lähes kaikkialta, peruskoulusta yliopistoihin ja työpaikoille asti.

Viime vuosina tunnetaitoja on yritetty nostaa esiin eri puolilla yhteiskuntaa, mutta työtä riittää. Tunteiden näyttämistä arvioidaan yhä liian usein sukupuolittuneiden valtarakenteiden kautta: itkemistä kutsutaan vähättelevästi naismaiseksi ja niin edelleen.

Yhdysvaltalaisen tietokirjailijan Daniel Golemanin tunneälyn käsite on nostanut tunneteemoja esille, mutta myös siinä viitekehyksessä usein ylikorostetaan tunteiden alistamista järjelle.

Perinteisesti miehisyyteen liitetyt vahvan hallinnan ihanteet ilmenevät yhä. Käsittelen tätä lisää jäljempänä, mutta itse pidän osuvampana taitona hallinnan ja irti päästämisen yhdistelmää: eräänlaista surffausta, jossa oma suuntautuminen sovitetaan itseä suurempiin voimiin.

Ympäristötunteiden osalta näitä ilmiöitä voi tarkastella vaikkapa sen kautta, millaisia suhtautumistapoja ilmenee, kun joku uskaltautuu suremaan avohakatun vanhan metsän vuoksi. Yleinen kommentti on, että eihän sellainen ainakaan miehelle sovi! Ja eihän henkilökohtaisia tunteita pidä sekoittaa taloudellisiin ja poliittisiin asioihin, eihän?


Yksilöt elävät ympäristöasioiden suhteen erikoisessa sosiaalisessa tilanteessa, joka vaikuttaa tunteiden käsittelyyn. Erilaisten asioiden välillä ilmenee voimakasta epäsointua, dissonanssia. Se aiheuttaa tuskallista särinää ja houkuttelee yksilöitä vääristelyyn, säätelemään nuppejaan, jotta särö-särky helpottaisi.

Ongelman ydin on tämä: yhteiskunnassa viestitään samaan aikaan keskenään ristiriitaisia asioita. Yksilön pitäisi samaan aikaan vähentää ja lisätä kulutustaan. Kaikkia kutsutaan tekemään oma osansa kestävyyskysymyksissä, mutta vahvaa yhteiskunnallista ohjausta ja suunnan näyttämistä ei ole.

Yksilö joutuu absurdiin elämänkokemukseen, jossa sama asia herättää erilaisia tunteita, usein yhtä aikaa. Esimerkiksi lentäminen tarjoaa monelle ihmiselle samaan aikaan helpotusta ja kolkuttelevaa syyllisyyttä.

Seurauksena on tilanne, jossa ihmisten on vaikea kokea, että yhteisönä tai yhteiskuntana olisimme matkalla kohti suurempaa kestävyyttä. Ja koska tätä tunnetta ei ole, muodostuu yhteinen tunnemaasto enemmän tai vähemmän epämääräisestä kelvottomuuden tunteesta. Häpeän tunteet lamauttavat ja erilaisten tunteiden julkinen näyttäminen hankaloituu. Samaa lentämisesimerkkiä käyttääkseni: ihmiset miettivät, uskaltavatko he julkisesti iloita matkustamisesta. Ja lisäksi monet heistä miettivät, uskaltavatko he julkisesti osoittaa syyllisyyttä tai tuohtumusta lentämisestä.

Tuloksena on usein etäännyttämistä, yritys pitää eri elämänaluert erossa toisistaan. Ihminen yrittää muokata todellisuutta vähemmän säriseväksi, mutta pinnan alla piilee ahdistuneita tunteita. Ne purkautuvat helposti riidoiksi, jos elämäntapavalinnoista yritetään julkisesti keskustella.


Tunteet voi hahmottaa energiana. Tunteet ovat liikevoimaa, ne saavat meidät liikkeelle. Edes niiden tunteiden, joita kutsumme usein negatiivisiksi, energia ei ole negatiivista energiaa, vaan pelkkää energiaa. Olennaista on, miten vaikkapa surun tai suuttumuksen energia suuntautuu. Jos sitä yritetään padota, aiheutuu ajan myötä sisäisiä vaurioita; energia säteilee ja vuotaa.

Suuttumus on kuin energialataus, joka hakee purkautumiskeinoa, ukkosenjohdatinta. Mistä kertoo se, että sosiaalisessa mediassa esiintyy niin paljon lynkkaamista? Mistä viha ja syntipukkien tarve kumpuaa?

Tunteet ovat lähtökohtaisesti keinovalikoima, joilla vastaamme tilanteisiin. Ne muodostavat värikartan tai sävelasteikon. Jos menetämme kosketuksen johonkin tunteeseen, menetämme samalla yhden maailman ymmärtämisen tavoista. Osa tapahtumista meidän ja maailman välillä muuttuu sumeaksi.

Toinen karu vaihtoehto on, että yksittäisen tunteen ”menettämisen” sijaan päädymme turruttamaan kaikkia tunteita, koska yritämme välttää kipua. Tämä sinänsä ymmärrettävä pyrkimys toimii kuten eräät lääkkeet: häiritsevä aistimus kyllä poistuu, mutta samalla poistuu myös kyky tavalliseen iloon.

Koko värikartta himmenee, sävelmaisema muuttuu ainoastaan surulliseksi mollisävelmistöksi – tai ehkä pikemmin latteaksi hissimusiikiksi.

On tärkeää korostaa sitä, että uskallus kohdata vaikeat tunteet voi johtaa ilon vahvistumiseen. Vaikka on vaikea uskaltaa, rohkeus vie kohti täydempää elämää. Elämän värit kannattaa yrittää säilyttää. Musiikin rikkaus syntyy duurin ja mollin vaihtelusta. Eikä koskaan ole täysin myöhäistä: harmaaksi sotkeutunutta väriskaalaa voi pestä puhtaammaksi.


Tunteet sisältävät vahvan poliittisen merkityksen. Tunteet ovat oikeudenmukaisuuden käyttövoimaa. Tunteet auttavat näkemään tarkemmin.

Sosiologi Arlie Hochschildin klassinen esimerkki kertoo tummaihoisesta ghettonuoresta, joka oikeutetun vihansa kautta näkee epäoikeudenmukaisuudet tarkemmin kuin sivusta seuraava valkoihoinen keskiluokkainen aikuinen. Valkoihoinen näkee amerikkalaisen poliisiauton kritiikittömästi. Ghettonuori näkee, kuinka poliisiautossa ilmenee myös se rakenteellinen väkivalta, jota ghetossa on koettu.

Tietenkin on mahdollista, että viha muuttuu myrkylliseksi ja sumentaa, mutta lähtökohtaisesti tunteet liittyvät todellisuuden luonteen tarkempaan aistimiseen.

Tämä johtaa kysymään: Mitä sellaista on ympäristöasioissa, jonka näemme tarkemmin, jos uskallamme tuntea? Mitä sivuun painettuja asioita todellisuudesta paljastuu, jos kuuntelemme omia ja toisten syviä tunteita? Etenkin kärsivien tunteita.

Mitä värejä, mitä energiaa, mitä säveliä tulee esiin?


Viime vuonna julkaistussa Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo -kirjassani kirjoitin paljon tunteista. Halusin tarjota käsitteitä, joilla ihmiset voivat sanoittaa kokemuksiaan. Monesta tunteesta olisi tarpeen kirjoittaa lisääkin. Asiassa on myös itselleni jatkuvasti oppimista. Parhaillaan valmistelen hitaasti toista kirjaa, joka keskittyy ympäristötunteisiin.

Omia ja toisten tunnekokemuksia voi herätellä sen kautta, että sijoittaa ympäristö- tai luonto-sanan tunnesanan eteen. Esimerkiksi: ympäristöpettymys. Millaisia muotoja se saa? Tai ympäristöhämmästys? Ympäristömurhe?

Ympäristösurua piilee Suomessa valtavasti pinnan alla. Tämä on käynyt selväksi, kun olen kiertänyt puhumassa kirjastani eri puolilla maata. Ihmiset ovat kokeneet äänioikeudetonta ympäristösurua (disenfranchized grief). Heidän suruaan ei ole uskallettu tai haluttu päästää ääneen. Tämä on väistämättä poliittista.

Esimerkiksi metsäsuru on uhka vallitseville avohakkuumenetelmille. Muistokynttilän vieminen hakatun metsän luo voidaan leimata tunteiden politisoimiseksi, mutta yhtä lailla metsäsurun kieltäminen on yhteisöissä tapahtuvaa vallankäyttöä.

Miten voisimme paremmin kohdata niitä monenlaisia surun ja menetyksen tunteita, joita maailman tilaan liittyy? Metsien kohtelusta vallitsee erilaisia mielipiteitä, mutta tunneyhteyksiä voi olla enemmän kuin luulisi. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen aiheuttamia seurauksia Suomen luonnolle surevat hyvin erilaiset ihmisryhmät: maanviljelijät, ympäristöjärjestöjen työntekijät, metsästäjät ja niin edelleen. Voisiko yhteisymmärryksen kasvulle löytyä pohjaa yhteisten tunteiden tunnistamisesta?


Tutkija Alex Lockwood on ansiokkaasti korostanut sitä, että ympäristösuuttumus on itse asiassa ollut ympäristöliikkeen kannalta keskeistä. Rachel Carsonin Hiljainen kevät vuodelta 1962, ympäristöliikkeen avainteos, onnistui nimenomaan suuttumuksen julkiseksi tuomisessa.

Erilaiset ihmiset löysivät toisensa yhteisen tunnemaaston kautta. Sen sijaan, että he olisivat vain joutuneet ”syömään vihansa”, he päätyivät kirjan ja siitä syntyneen keskustelun kautta kanavoimaan oikeamielisen suuttumuksensa yhteiskunnalliseksi muutosvoimaksi.

Mikä voisi olla vastaava ilmiö nykyaikana? Millaiset ihmisten arjen tunteet kaipaisivat yhteistä sanoitusta, jotta ne voisivat jalostua entistä vahvemman muutosliikkeen käyttötuleksi? Lockwood ehdottaa, että ympäristösurusta löytyy vastauksia, kunhan lopputuloksena ei ole pelkkä katkera elegisyys.

Hän näkee Amy Seidlin teoksen Early Spring: An Ecologist and Her Children Wake to a Warming World vuodelta 2009 Carsonin perinteen tärkeänä jatkajana. Tunteisiin ei jäädä vain rypemään, vaan niiden kokeminen kanavoidaan julkiseksi toiminnaksi. Tässä olemme ja näin tunnemme; mitä teemme yhdessä, jotta voimme sopeutua ja muokata maailmaa siinä määrin kun pystymme?

Olen kirjoittanut tätä esseetä ja lukenut Seidlin kirjaa samaan aikaan kun Suomi on paistatellut hyvin epätavallisessa toukokuisessa helteessä. Lasten kanssa rannalla olen jakanut vahvasti Seidlin tunteen siitä, kuinka pohjolan ihmiselle epätavallisen lämmin sää on nykyään syvästi ristiriitainen kokemus. Samaan aikaan lämmön ilo ja ilmastonmuutoksen suru. Rantaleikkien helpotus ja tulevaan kasvukauteen liittyvät pelot.

Mutta kuten Seidl löysi naapureistaan monia, jotka tekevät jo nyt työtä siirtymän helpottamiseksi, samalla tavalla minäkin nykyään tiedän, että myös Suomessa on paljon sekä tuntevia että tekeviä ihmisiä. Meidän kannattaa vain uskaltaa jakaa myös tunnemaailmaamme rohkeammin.

Tunteet ovat voima.



Haluatko lukea lisää Lankaa? Tilaa nyt uusi viikoittainen uutiskirje täältä.