Vihreän Langan logoVihreän Langan logo

Maansa myyneet

Hylättyjä rakenteita.
Hautausmaa. Joka puolella Naurua ruostuu fosfaatin käsittelyyn ja lastaukseen käytettyjä rakennuksia ja koneita.

Hautausmaa. Joka puolella Naurua ruostuu fosfaatin käsittelyyn ja lastaukseen käytettyjä rakennuksia ja koneita.

25.4.2008 0.00

Maria Mustranta

Fosfaatti teki Naurusta yhden maailman rikkaimmista valtioista – ja yhden maailman traagisimmista esimerkeistä siitä, mitä tapahtuu, kun luonnonvarat kulutetaan loppuun.

”Haluaisitko asua trooppisella saarella, jossa jokainen mies, nainen ja lapsi ansaitsee keskimäärin 6 500 dollaria vuodessa?” aloitti Farade-lehti artikkelinsa 1977.

”Maassa, johon tuodaan ulkomaalaisia tekemään työt? Jossa kaikki terveyspalvelut ovat ilmaisia? Jossa ei makseta tuloveroja? Jossa sata prosenttia väestöstä osaa lukea? Jossa ihmiset ovat ystävällisiä, huumorintajuisia ja auttavaisia?”

Sellainen paratiisi on Faraden mukaan olemassa. Se on Naurun tasavalta.

Naurua kutsuttiin aiemmin Pleasant Islandiksi, miellyttäväksi saareksi.

Sen vaurauden lähde oli linnunkakka, jota naurulaiset myivät lannoitteeksi. Tuhansien vuosien ajan linnut pudottivat jätöksensä saarelle, ja sen seurauksena Nauru-saarella oli 42 miljoonaa tonnia korkealaatuista fosfaattia.

”Fosfaattivarannot kattavat noin 85 prosenttia saaresta ja maan omistavat naurulaiset ostavat

autoja, stereoita, moottoripyöriä, jeeppejä, moottoriveneitä, pesukoneita, kaikkia uusimpia elektronisia laitteita”, Farade hehkutti.


Keskiviikkoaamuna kymmeneltä Naurun ympäristöministeriössä on hiljaista. Saaren ainoan kiitoradan vieressä sijaitsevassa ministeriössä on käytävällinen huoneita ja naapureina pikkuvaltion koko muu hallinto: ministerit, virkamiehet, poliisit ja presidentti vieri vieressä parikerroksisissa puurakennuksissa kuin keskisuuressa suomalaisessa rivitaloyhtiössä.

Ministeriössä istuu vasta vain muutama ihminen, koska aamuisin saaren kiertävä bussivuoro on myöhässä. Tai ehkä bussi ei dieselpulan takia kulje ollenkaan.

Toisaalta monia töitä ei voisikaan tehdä, koska sähköt ovat poikki. Saaren eri osat saavat kukin virtaa joitain tunteja kerrallaan. Yleensä sähkönjakelu ei noudata mitään aikataulua, mutta hallituksen tiloihin sähkö pyritään kytkemään työpäivän ajaksi.

Naurulla on säännöstelty sähköä jo niin monta vuotta, ettei kukaan muista, koska järjestely alkoi. Ehkä viisi tai kuusi vuotta sitten.

Kun sähköt ovat poikki, ei voi myöskään soittaa. Puhelinlinjat ovat tosin usein muutenkin poikki, eikä kännykkäverkko ole toiminut vuosiin.

Tämäkö on se Faraden kuvailema maa, joka joskus oli maailman rikkaimpia? Mitä tapahtui luonnonrikkauksille, autoille ja stereoille?

Vähän kymmenen jälkeen ministeriön työntekijä Tremain Dick, 35, saapuu. Bussi on sittenkin tullut.

Dick kertoo, mitä tapahtui hänen perheensä fosfaatille, autoille ja stereoille.


42 kilometriä päiväntasaajasta etelään sijaitseva Nauru koostuu yhdestä pyöreästä 21 neliökilometrin kokoisesta saaresta, jonka keskellä kohoaa ylänkö. Palmujen ja banianviikunoiden tuuhea vihreys peittää jyrkänteitä, jotka reunustavat muutaman sadan metrin levyistä rantakaistaletta. Suurin osa noin 9 500 naurulaisesta asuu tällä alavalla, koko saaren kiertävällä rantavyöhykkeellä.

Ylängön fosfaattirikkaudet löydettiin vuonna 1900, ja pian sen jälkeen saarta hallitsevat saksalaiset aloittivat niiden kaivamisen. Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä kaivostoiminnan otti haltuunsa Australian, Uuden-Seelannin ja Britannian omistama yhtiö. Naurulaiset pääsivät käsiksi fosfaattiin 1968, kun maa itsenäistyi Australian hallinnasta.

Kaikki maa on Naurulla yksityisomistuksessa, ja maanomistajille maksettiin korvauksia heidän alueeltaan kaivetusta fosfaatista. Siirtomaavallan aikana maanomistajat saivat vain murto-osan raaka-aineen todellisesta arvosta, mutta itsenäistymisen jälkeen korvaukset nousivat reippaasti.

Lähes kaikilla naurulaisilla tai heidän sukulaisillaan on maata. Koska omistajat usein jakoivat rahaa jälkikasvulleen, lähes kaikki naurulaiset hyötyivät fosfaattirikkauksista. Tässä Nauru poikkesi monista muista kehitysmaista, joissa luonnonvaroista saadut tulot ovat päätyneet hyödyttämään vain eliittiä.

Myös Dickin vanhemmat omistavat maata.

”Ostakaa sellaista, mistä pidätte, mutta olkaa järkeviä”, oli vanhempien neuvo Dickille, hänen veljelleen ja kolmelle sisarelleen, kun he alkoivat jakaa rahaa jälkipolvelle 1991.

Dick piti autoista.

”Kaksi Land Roveria, iso ja pieni; yksi Dodge, kolme pienempää autoa”, Dick luettelee hankintojaan. Runsaan kymmenen vuoden aikana hän vaihtoi autoa seitsemän kertaa. Niillä hän ajoi saarta kiertävää 22 kilometrin mittaista pääväylää. Muita teitä Naurulla ei juuri ole.

Monet autoista Dick myi eteenpäin huomattavasti todellista arvoa pienemmällä hinnalla, kun joku kertoi haluavansa ostaa. Silloin summalla ei tuntunut olevan suurta väliä, rahaahan tuli koko ajan lisää. Mekaanikkona työskentelevän Dickin palkka oli silloista keskitasoa, noin 600 euroa kuussa.

Osan rahoista Dick hävisi lyömällä vetoa hevosista, kuten monet muutkin naurulaiset.

Dick ei enää muista, saiko hän vanhemmiltaan rahaa kahden tai kolmen vuoden välein, mutta hänen mieleensä on jäänyt, miten suuria päiviä ne olivat. Silloin hän meni ensimmäiseksi saaren ainoaan tavarataloon.

”Ostin kaikkea mahdollista: ruokaa, huonekaluja, vaatteita.”

Myös vanhemmilta saadut summat olivat suuria.

”Joskus 15 000, joskus 17 000 dollaria”, Dick muistelee.

Naurulla ei ole omaa rahaa, vaan saarella käytetään Australian dollareita.

Kaikkiaan Dick sai vanhemmiltaan noin 60 000 euroa vuoteen 2003 mennessä.


Jokaisella täysi-ikäisellä naurulaisella on rikkauksista omat tarinansa, mutta niissä kaikissa on yksi yhteinen piirre: äkillisen vaurastumisen huuma.

”Ihmiset tulivat hulluiksi”, moni naurulainen sanoo nyt.

Naurulaisten tarinoissa vanhoina hyvinä aikoina kannettiin rahaa kasseilla ulos pankista ja heiteltiin pankkivirkailijoita seteleillä. Poliisipäällikkö osti Lamborghinin mutta huomasi, että on liian lihava mahtuakseen sisään. Tärkeissä juhlissa, kuten häissä ja syntymäpäivillä, seitsemänsataa vierasta söi valtavista noutopöydistä.

Charter-koneet lennättivät naurulaisia viikonloppulomille Australiaan, missä ostettiin tavaroita sumeilematta mukaan niin paljon kuin ehdittiin. Se, mikä ei mahtunut koneeseen, tuli myöhemmin laivalla perässä. Tai Australiasta tultiin takaisin vasta, kun dollarit loppuvat.

Kun tavalliset naurulaiset ostivat autoja ja stereoita, heidän johtajansa ostivat hotelleja, panimoja, laivoja ja lentokoneita. Yhdeksi naurulaisten uuden vaurauden symboliksi muodostui 1977 Melbourneen rakennettu 52-kerroksinen Nauru House, joka tuolloin oli kaupungin korkein pilvenpiirtäjä. Melbournelaiset antoivat rakennukselle nimen Linnunpaskatalo.

Osa rahoista sijoitettiin.

”Jotkut ymmärtävät, että nykyisellä tahdilla fosfaatti loppuu vuoteen 2000 mennessä. Mitä he sitten tekevät? He säästävät 4,5 dollaria jokaisesta kuudesta dollarista, jonka he fosfaattitonnista saavat ja sijoittavat ne pitkäaikaisiin rahastoihin, jotka tarjoavat heille elannon, kun fosfaatti loppuu. Rahastojen arvon uskotaan kohoavan lähelle 750 miljoonaa 25 vuoden päästä”, Farade-lehti kirjoitti 1977.


Kaivostoiminta oli huipussaan 1973–74, jolloin Nauru myi 2,4 miljoonaa tonnia fosfaattia. Sen jälkeen maa vapautui pakosta myydä raaka-ainetta alihintaan Australialle ja sen fosfaattiviennin arvo hyppäsi 44 miljoonaan euroon.

Sen jälkeen tuotanto alkoi vähitellen laskea, kunnes 1990-luvulla Naurulta vietiin fosfaattia enää noin puoli miljoonaa tonnia vuodessa. Maailmanmarkkinahinnan laskettua tulot vähenivät vielä suhteellisesti enemmän.

Samaan aikaan Naurun hallitus havahtui siihen, että päättäjien holtiton rahankäyttö ja epäonnistuneet investoinnit olivat ajaneet maan talouden tiukoille. Valtio päätti ottaa lainaa pitääkseen kansan tyytyväisenä. Lainoja ei kuitenkaan pystytty maksamaan takaisin ja vakuutena ollutta omaisuutta menetettiin.

Nauru House sai mennä kolme vuotta sitten.


Tavallisten naurulaisten elämässä talousvaikeudet alkoivat näkyä 1990-luvun lopulla, kun valtio ja sen omistama kaivosyhtiö, joiden palveluksessa suurin osa naurulaisista työskenteli, eivät enää kyenneet maksamaan palkkoja ajallaan. Maanomistajien rahasto lakkasi maksamasta rojalteja kokonaan 2001. Senkin pääoma oli menetetty lainojen vakuutena.

Kolme vuotta sitten kaikki valtion palveluksessa työskentelevät naurulaiset – hallituksen mukaan myös ministerit ja presidentti – alkoivat saada palkastaan käteisenä 140 dollaria, eli noin 85 euroa, kahdesti kuussa. Se on vähän maassa, johon lähes kaikki joudutaan tuomaan ulkomailta. Kaivosyhtiön työntekijät saavat käteen vain sata dollaria kuussa.

Loppuosa palkasta maksetaan kaikille sekkinä. Sekkejä ei kuitenkaan voi lunastaa, koska Naurun pankki on ollut vuosikausia niin varaton, ettei sieltä ole voinut nostaa rahaa.

Huonoimmassa asemassa ovat ne, joilla ei ole töitä. Valtio ja kaivosyhtiö ovat kymmenessä vuodessa irtisanoneet satoja työntekijöitä, ja ne työllistävät enää noin puolet naurulaisista.

Muut ovat enimmäkseen työttömiä, koska yksityisiä yrityksiä on vähän. Sadat kaivoksella työskennelleet kiribatilaiset ja tuvalulaiset ovat palanneet kotimaihinsa.

1990-luvulta alkaen Naurun hallitukset ovat ponnistelleet löytääkseen maalle uusia tulonlähteitä. Yksi oli yritys muuttaa maa veroparatiisiksi, mikä johti pian syytöksiin, joiden mukaan Naurulla pestiin miljoonia dollareita venäläisen mafian rahoja. Kolme vuotta sitten kansainvälinen painostus sai Naurun sulkemaan pankkikeskuksensa.


Toisesta omintakeisesta yrityksestä paikata maan taloutta kuultiin myös Suomessa. Elokuussa 2001 norjalaisalus Tampa pelasti merellä ajelehtineesta laivasta yli neljäsataa Afganistanista lähtenyttä pakolaista. Uusi-Seelanti otti vastaan osan heistä, mutta Australia esti aluksen pääsyn maahan. Lopulta pakolaiset sijoitettiin Naurulle, mistä hyvästä maa sai Australialta 18 miljoonan euron apupaketin.

Tampan matkustajien ohella tuhatta muuta turvapaikanhakijaa on säilytetty Australian Naurulle perustamassa keskuksessa. Heistä suurin osa on päässyt asettumaan Australiaan. Kritiikkiä herättänyt pakolaiskeskus suljettiin lopulta viime maaliskuussa.

Kivenheiton päässä ympäristöministeriöstä on Naurun matkailutoimisto. Parinkymmenen neliön huoneessa on pari työpöytää tietokoneineen ja vanhoja julisteita. Toimistossa työskentelevä Felicity Canon, 28, penkoo pitkään laatikoita ennen kuin hän löytää yhden esitteen.

”Eräs ulkomaalainen sanoi minulle kerran, että Nauru on ’tämä oli ennen’ -maa, koska hänen mielestään aloitin joka toisen lauseen tämä oli ennen...” Canon sanoo.

Matkailutoimiston kaksikerroksista taloa voi pitää jonkinlaisena Naurun keskuksena. Rakennuksessa on toimistoja, pankki, posti, kauppa ja internetkahvila.

”Toisessa päässä taloa oli iso elokuvateatteri, mutta se suljettiin monta vuotta sitten. Tuolla myytiin joskus Rolexeja”, Canon kertoo ja osoittaa vastapäistä valtion omistamaa kauppaa, jonka puolityhjillä hyllyillä lojuu kellankirjavia rivejä australialaisia Golden & Black -halpatuotteita.

Tien toisella puolella on entinen kaivosyhtiön työntekijöiden juhlatila, jossa Canonin häitä vietettiin aikoinaan viidensadan vieraan voimin. Nyt mormonit ovat ottaneet hallin haltuunsa.


Naurulla on aina käyty kirkossa, mutta nyt kirkkoihin virtaa ihmisiä rukoilemaan ja antamaan todistuksia uskonnollisesta heräämisestä.

”Voi todella nähdä, että ihmiset etsivät vastauksia”, Canon sanoo.

Päätietä reunustavat kipeästi remontin tarpeessa olevat kodit. Talot ovat pieniä, sillä harva naurulainen käytti fosfaattirahoja hulppeiden asuntojen rakentamiseen. Pihoilla ja tyhjillä tonteilla ruostuu käytöstä poistettuja autoja.

Moni talo on tyhjillään. Aiemmin kaikki tiesivät, ketkä naurulaiset asuivat maan ulkopuolella, koska heitä oli niin vähän. Nyt laskuissa on vaikeampi pysyä, sillä niin moni on lähtenyt.

Arkea leimaavat yritykset raapia lisää rahaa tai ruokaa jostakin. Naiset myyvät tienvarressa kalaa kylmälaukuista, kanat juoksentelevat talojen nurmikoilla ja kotipihoilla pyöritetään naurulaisten rakastamia bingoiltoja, vaikka se ei ole oikeastaan luvallista. Monet järjestöt, kuten YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO, ovat hallituksen kanssa auttaneet ihmisiä perustamaan pieniä viljelmiä talojensa pihoille, jotta he voisivat kasvattaa osan ruuasta itse.

Suurempiin viljelmiin ei ole mahdollisuuksia, koska kaivos jätti yli 85 prosenttia maasta elinkelvottomaksi. Saaren ylängöllä levittyy silminkantamattomiin vain pusikkoa ja useiden metrien korkuisia mustia korallipilareita, joiden välistä fosfaattipitoinen maa on kaivettu pois.


Dickin elämä viiden lapsen ja vaimon kanssa on nyt hiljaista. Työpäivän jälkeen Dick siivoaa, kuopsuttelee hallituksen omistaman talonsa puutarhassa, lukee ja puuhailee vanhojen rahojen kanssa.

Kokoelma oli joskus suuri, mutta Dickin oli pakko myydä suurin osa rahoista pari vuotta sitten saadakseen käteistä.

Hän ajaa vuoden 2001 kaksiovista Hyundaita. Se on ainoa merkittävä asia, joka hänellä on fosfaattirahoista jäljellä.

Jokainen päivä on taistelua toimeentulon kanssa. Joskus pojat kalastavat ja Dick käy pyytämässä lintuja. Dickin äidiltään saamalla maalla asuva perhe maksaa vuokraa 12 euroa kuussa.

Periaatteessa Dick on yhä varakas. Kuten useimmilla muilla naurulaisilla hänelläkin on mukavasti rahaa pankkitilillä. Dickillä sitä on noin 30 000 euroa, josta osa on jäänne fosfaattirahoista, osa on sekeillä maksettuja palkkoja.

Mutta tuo tili on Naurun tyhjässä pankissa.

Ulkomaisten tahojen ohella Naurun hallitus lainasi rahaa myös omasta pankista kykenemättä maksamaan lainoja takaisin. Tavallisten naurulaisten ei uskota näkevän niitä arviolta 12 miljoonaa euroa, jotka tyhjennettiin heidän tileiltään.

Dick ajattelee tuhlattuja dollareita usein.

”Täällä yleinen puheenaihe on se, mitä ihmiset tekisivät, jos kaivosyhtiö maksaisi korvauksia.”

Mitä Dick sitten tekisi?

”Matkustaisin heti Australiaan ja sijoittaisin rahat.”

Niin Dickin äiti ja siskot aikoinaan tekivät, vaikka Dick ei sitä silloin tiennyt. Heidän ei tarvitse nyt taistella toimeentulon kanssa.

Dickin äidin ja siskojen kaltaisia on Naurulla kuitenkin vähän. Harva naurulainen ymmärsi mitään sijoittamisesta silloin, kun rahaa vielä oli. Moni ei edes tiennyt, mitä sana osake tarkoittaa.


Vierailijaa hämmästyttää, kuinka tyyninä naurulaiset seisovat maansa raunioilla. Maassa on vuosien kuluessa toki osoitettu mieltä ja vaihdettu hallitus pahimmillaan kuusi kertaa vuodessa. Mutta arjessa epätoivoa ei näytetä, jos sitä ylipäätään on.

Monet tuntuvat ajattelevan, ettei ole järkeä katsella taaksepäin. Ainakin elämästä osattiin nauttia silloin, kun rahaa riitti. Felicity Canon näkee vaikeuksissa hyviäkin puolia. Ne ovat takoneet järkeä naurulaisten päähän ja saaneet heidät ottamaan vastuuta toimeentulostaan.

”En voi ostaa jokaiselle viidelle lapselleni jouluna suklaapatukkaa, mutta voin ehkä jakaa pari palaa jokaiselle ja tiedän, että he arvostavat sitä. Ennen pidimme rahaa itsestäänselvyytenä. Sain yhtenä jouluna tädiltäni lahjaksi moottoripyörän, mutta kolaroin sen humalassa käyttökelvottomaksi viikkoa myöhemmin. Ja mitä tätini teki? Hän osti heti uuden.”

Niitäkin oli, joilla oli aluksi vaikeuksia sopeutua tilanteeseen.

”Jotkut menivät kauppaan hiljaisina aikoina, jotta muut eivät näkisi heitä ostamassa Golden & Black -tavaroita. Mutta nyt kun tilanne on ollut tällainen monta vuotta, ihmiset eivät enää välitä”, Canon sanoo.

Jotkut ovat ryhtyneet varastamaan.

Canonin mukaan elämä on kaikesta huolimatta onnellista. Perheet ovat suuria, koska usea sukupolvi asuu yhdessä. Siksi taloudessa on yleensä ainakin yksi, joka käy töissä.

Vaikka yhteisön pienuus on syy moniin Naurun ongelmiin, se luo myös turvallisuutta. Kun lähes kaikki naurulaiset tuntevat toisensa, toisten ongelmilta on vaikeampaa sulkea silmiä.

”Minulla on kuukausien sähkölaskut rästissä. Kun miehet tulevat katkaisemaan meiltä virran, lupaan maksaa seuraavalla viikolla, eivätkä he henno olla suostumatta, koska he ovat tuttuja. Sen jälkeen tiedän meidän saavan olla rauhassa taas muutaman kuukauden, koska heilläkin on rahat lopussa, eivätkä he pysty ajelemaan jatkuvasti ihmisten luo”, Canon sanoo.


Mutta mitä Naurun hallitus nyt aikoo? Veroparatiisihaaveista on luovuttu, pakolaiskeskuksen tuomat rahat ja työpaikat on menetetty, ja kaivos vetelee viimeisiään. Ei kai Nauru aio loputtomiin kitkuttaa eteenpäin ulkomaisen avun varassa kuten nyt?

Ei, ei aio. Naurulla rakennetaan nyt toiveikkaina uutta taloudellista nousua – fosfaatille.

Korallipilareiden alla on varovaisten arvioiden mukaan vielä 20 miljoonaa tonnia fosfaattia, jonka kaivaminen vaatii pilareiden murskaamista. Kaivostermeillä sitä voisi kutsua jälkilouhinnaksi. Vaikka fosfaatin hinta on laskenut, tutkimusten mukaan tuotanto on silti kannattavaa.

Kaivoksen uskotaan tuovan työtä ja tuloja naurulaisille vielä muutaman vuosikymmenen. Ensimmäiset jälkilouhinnalla tuotetut fosfaattitonnit rouhittiin Naurun maaperästä maaliskuussa.

raaka-aineet 





Haluatko lukea lisää Lankaa? Tilaa nyt uusi viikoittainen uutiskirje täältä.