Yhdysvaltain etsikkoaika

23.3.2012 10.09

Lasse Leipola

”Helikopteri Abbottabadin yläpuolella yhdeltä yöllä on harvinainen asia.”

Samalla kun nämä it-konsultti Sohaib Atharin historialliset sanat toukokuun 2. päivänä 2011 lähetettiin Twitteriin, presidentti Barack Obama varmisti sen, että hänellä on vaalitaistelussa yksi ylivertainen meriitti, jonka arvoa yksikään republikaani ei voisi kiistää. Muutamaa tuntia myöhemmin tiedotusvälineissä alkoi levitä uutinen terroristijohtaja Osama bin Ladenin kuolemasta.

Presidentti Obama luonnehti erikoisjoukkojen suorittamaa iskua kaikkein merkittävimmäksi saavutukseksi terrorismin vastaisessa sodassa. Samalla se oli eräänlainen päätös lähes kymmenen vuotta jatkuneelle operaatiolle, jolla haettiin hyvitystä syyskuun 11. päivän terrori-iskuille.

Osaman kuoleman jälkeen Yhdysvaltojen ulkopolitiikka on käännekohdassa: amerikkalaiset pohtivat, millainen on maan asema ja tehtävä tulevaisuudessa. Seuraavat neljä vuotta – Obaman toinen tai uuden republikaanipresidentin ensimmäinen kausi – ovat ratkaisevan tärkeitä muun muassa Venäjälle, arabimaille ja muille demokratian ja autoritarismin välillä horjuville kansakunnille. Niiden tulevaisuuden suunta riippuu myös siitä, minkä roolin Yhdysvallat maailmassa ottaa.

Vaikka Yhdysvaltain ulkopolitiikka onkin murroksessa, presidentinvaalitaistossa se on jäänyt taka-alalle. Huoli kotimaan talouden tilasta, polttoaineen hinnasta ja omasta työpaikasta ovat tavalliselle amerikkalaiselle huomattavasti tärkeämpiä kysymyksiä. Siksi myös republikaanit keskittävät energiansa Obaman syyttämiseen näistä asioista.

Sotilaalliset operaatiot ovat monille republikaaneille hyvän ulkopolitiikan mittari, joten silloin kun ulkopolitiikka on noussut vaalikeskusteluissa esiin, puolueen ehdokkaat ovat Mitt Romneyn johdolla keskittyneet arvostelemaan Obaman pehmeyttä esimerkiksi Iranin suhteen. Väitetyn pehmeyden voi toki tulkita myös siten, että Obaman hallinto on ollut sovittelevampi ja yhteistyökykyisempi.

Esimerkiksi George W. Bushin hallinto käytti veto-oikeutta YK:n turvallisuusneuvostossa kymmenen kertaa kahdeksassa vuodessa. Obama on käyttänyt sitä vain kerran kolmen vuoden aikana. Myös yhteistyötä on tehty paljon: Obama ei lähtenyt sotaretkelle yksin vaan vaati Britanniaa ja Ranskaa osallistumaan Libyan vastaisiin toimiin.

Romney on väittänyt Obaman pitävän Yhdysvaltoja hiipuvana supervaltana.

Obama vastasi syytökseen kansakunnan tilaa käsitelleessä puheessaan tammikuussa.

”Tokiosta Berliiniin ja Kapkaupungista Rioon mielipiteet Amerikasta ovat positiivisemmat kuin vuosiin. Kyllä, maailma muuttuu. Ei, emme voi kontrolloida kaikkea. Mutta Amerikka on yhä korvaamaton valtio kansainvälisissä suhteissa”, Obama sanoi.

Sama maailmankuva näkyy myös Obaman hallinnon tammikuussa julkistamassa Sustaining U.S. Global Leadership -linjapaperissa. Siinä kaavaillaan Yhdysvaltain armeijalle aktiivista ja maailmanlaajuista roolia aggressioiden pysäyttäjänä ja tasapainon ylläpitäjänä.

Republikaanien kritiikki liittyykin enemmän vaalitaisteluun kuin siihen, että he olisivat jyrkästi eri mieltä nykyhallinnon kanssa.

Tästä pinnan alla piilevästä yhteisymmärryksestä kertoo myös se, kuinka innostuneesti Obaman esikunnassa on – itse presidenttiä myöten – otettu vastaan Romneyn ulkopoliittisen neuvonantajan, Robert Kaganin tuore kirja The World America Made. Kirja väittää, että Yhdysvaltain roolin hiipuminen on myytti: keskustelussa vaikutusvallan vähenemisessä on lähinnä kyse reaktiosta vuoden 2008 finanssikriisiin eikä aidosta geopoliittisesta siirtymästä.

Kirja on kuin puolustuspuhe Obaman puheessaan esittämälle väitteelle Yhdysvaltojen korvaamattomuudesta, sillä Kagan pitää Yhdysvaltojen valta-asemaa lähes takuuna suurvaltojen väliselle rauhalle.

Kagan varoittaa tuudittautumasta uskoon, että suurvaltojen välisten sotien aika olisi pysyvästi ohi. Hän rinnastaa nykyhetken sadan vuoden takaiseen tilanteeseen. Silloinkin oli koettu ennennäkemättömän pitkä rauhan jakso, jonka vuoksi suursotaa pidettiin ajatuksenakin mahdottomana.

”Jälleen kerran yleinen mielipide pitää suurvaltojen välistä konfliktia ’kirjaimellisesti mahdottomana’. Jopa argumentit ovat samoja: taloudellinen riippuvuus muista, globalisaatio, maa-alueiden hallinnan merkityksettömyys, demokratian levinneisyys, sodan aiheuttaman tuhon järjetön määrä sekä usko siihen, että kansakunnat ja ihmiset ovat ’sosiaalistuneet’ suosimaan rauhaa sodan sijasta, arvostamaan elämää ja tuntemaan empatiaa.”

Hänen mukaansa on ihan totta, että demokratia ja vapaa kauppa ovat tärkeitä tekijöitä suurvaltojen välisen rauhan ylläpitämiseksi. Virhe on sen sijaan uskoa, että ne riittäisivät tai pitäisivät itse itseään yllä.

Kaganin mukaan demokratian nykyinen suosio perustuu erityisesti siihen, että maailman johtava valtio on demokratia. Moninapaisessa maailmassa, jossa valta-asemaa olisivat jakamassa myös Kiinan ja Venäjän kaltaiset – vähemmän demokraattiset maat, tilanne olisi toinen.

On Yhdysvaltojen vaikutusvalta hiipumassa tai ei, demokratioiden määrä on kääntynyt pitkän kasvun jälkeen laskuun. Tutkimuslaitos Freedom Housen mukaan demokratiahuippu saavutettiin 2005, jolloin 123 maailman 192 maasta oli demokratioita. Viime vuoteen mennessä tuosta 64 prosentin osuudesta on laskeuduttu jo 60 prosenttiin.

Kagan muistuttaa, että Yhdysvaltojen nykyinen valta-asema voi vääristää kuvaa Kiinan ja Venäjän ulkopolitiikasta: se, että molemmat nyt vaikuttavat maltillisilta, ei takaa tulevaisuudessa mitään. Hänen mukaansa Kiina ja muut maat suhtautuisivat ympäristöönsä aivan toisella tavalla, jos Yhdysvaltain vaikutus poistettaisiin yhtälöstä.

Yhdysvaltojen valta-aseman hiipuminen johtaisi Kaganin mukaan alueellisten suurvaltojen, kuten Kiinan, Intian, Brasilian ja Venäjän, suhteellisen painoarvon nousuun ja jopa sotilaalliseen vaikutusvallan uusjakoon.

”Yleisesti uskotaan, että Amerikan valta-asema korvautuu jonkinlaisella moninapaisella harmonialla, mutta ei ole juurikaan syytä uskoa, että 2000-luvun moninapaisuus toisi sen enempää rauhaa ja vakautta kuin menneisyydessäkään”, Kagan kirjoittaa.

Hän ei kuitenkaan usko monien kokemaan hiipumiseen.

”Vaikutusvallan käyttö on ollut aina tuskaista, mikä voi selittää sen, että jokaisella vuosikymmenellä toisesta maailmansodasta lähtien amerikkalaiset ovat olleet huolissaan valtansa hiipumisesta ja hermoilleet muiden maiden noususta heidän kustannuksellaan.”

Muiden suurvaltojen nousu ei Kagania huoleta vaan hän päinvastoin näkee niiden jopa pönkittävän amerikkalaisen maailmankuvan valta-asemaa. Hän muistuttaa, että Kiinaa lukuunottamatta useimmat niistä ovat Yhdysvaltojen tärkeitä kumppaneita tai liittolaisia. Kiinalta tällaiset kumppanit puuttuvat.

Vaikka Yhdysvaltojen joukot vedettiin Irakista ja pian myös Afganistanista, maa ei aio jättää muuta maailmaa oman onnensa nojaan tai – toisesta näkökulmasta – rauhaan. Ellei äärilibertaristi Ron Paul tee uskomatonta loppukiriä, Yhdysvaltojen johdossa on ainakin vuoteen 2017 saakka presidentti, joka kannattaa globaalisti näkyvää ja aktiivista ulkopolitiikkaa.

Tuskin Sohaib Atharkaan aavisti, miten hyvin hän kiteytti tulevaisuuteen liittyvää epävarmuutta Twitterissä jo Osama bin Ladenin kuolinyönä: ”Valtava ikkunoita ravisteleva räjähdys täällä Abbottabad Canttissa. Toivon, ettei se aloita mitään ikävää :-S”

Tweet