Vihreän Langan logoVihreän Langan logo

Tämän sivuston päivittäminen on lopetettu 20.12.2019

Blogi

Susan, 14 v.

15.2.2008

Elina Hirvonen

Käyttäjän Elina Hirvonen kuva
Kirjoittaja on Lusakassa, Sambiassa, asuva dokumenttiohjaaja, kirjailija ja toimittaja.

Jos haluat tukea hoitokodin toimintaa, lähetä sähköpostia johtaja Carol Mc Bradylle osoitteeseen: actionforchildrenzambia@yahoo.com.
Elina Hirvonen

Susan kuoli sambialaisessa saattokodissa aikaisin lauantaiaamuna. Aidsiin liittyvä syöpä oli lyhyessä ajassa levinnyt ympäri ruumista, eikä mitään voitu tehdä.

Susanille annettiin morfiinia, mutta kipu oli silti vaikea kestää. Viimeisinä tunteina hän makasi sängyssä ja kutsui äitiä.

Välillä hän nousi istumaan ja joi pillillä omenamehua, lempijuomaansa. Se sai hänet hymyilemään vähän.


Tapasin Susanin ensimmäisen kerran muutama kuukausi sitten. Hänellä oli saparot päässä ja Nalle Puh -kirja sängyn päällä, ja hän hymyili arkaa, varovaista hymyä.

Hän oli ainoa tyttö vaikeimmassa tilanteessa olevien katulasten hoitokodissa, ja pihalla kävellessään hän puristi tiukasti hoitokotia pyörittävän amerikkalaisen naisen kättä.

Kaikki pitivät ihmeenä, että Susan oli yhä hengissä. Hoitokodin johtaja oli löytänyt hänet poliisiasemalta, missä häntä oli pidetty ilman mitään erityistä syytä. Hänellä oli syfilis ja HIV, ja pahoinpitelyt olivat turvottaneet kasvot muodottomiksi.

Poliisiasemalla hänet oli raiskattu. Se ei ollut ensimmäinen kerta.


Susan oli kotoisin Kitwestä, Sambian talouskasvua vetävältä kuparikaivosalueelta. Vanhemmat kuolivat, kun Susan oli pieni. Hän muutti asumaan sukulaispariskunnan luokse.

Pian sukulaistätikin kuoli. Isäpuoli otti 8-vuotiaan Susanin uudeksi vaimokseen. Vuoden kuluttua Susan karkasi.

Susan asui Lusakan kaduilla viisi vuotta. Rahaa sai myymällä seksiä.

Aina ei tosin saanut rahaa: kylminä öinä Lusakan viemäreissä lapset pysyttelevät lämpiminä tavalla, jota he itse kutsuvat ”kierimiseksi”. Se tarkoittaa, että tytöt ja pienemmät pojat raiskataan, monta kertaa yössä.

Paitsi ettei sitä kutsuta raiskaamiseksi, seksiksi tai väkivallaksi. Se on vain kierimistä.

Välillä ”poikaystävä” vei Susanin pois kadulta. Poikaystävä oli aikuinen mies, jolla oli iso talo. Taloon tuli miehen ystäviä, jotka maksoivat seksistä Susanin kanssa.

Jotkut maksoivat siitä, että saivat katsella Susania tekemässä asioita, joista puhuminen sai tämän itkemään.


Lapsi. Se oli ajatukseni, kun näin Susanin ensimmäistä kertaa. Saparot, pehmopupu kainalossa. Läheisyyttä etsivät kädet, katse hakemassa turvaa.

Se särki sydämen. Että kaiken jälkeen hän oli niin paljaasti, silmiinpistävästi lapsi.

Viime viikkoihin asti olin varma, että Susanin tarinassa olisi onnellinen käänne. Että pieni huone hoitokodissa, arka hymy pihalla kävellessä ei olisi loppu, vaan alku.

Että kaiken hirveän jälkeen Susan olisi matkalla kohti jotain muuta, elämää jossa saisi olla lapsi ja kasvaa aikuiseksi, elämää jossa ei koko ajan tarvitsisi pelätä.


Hautajaisten aattona hoitokodin pihalla nuokkui mustelmien ja arpien peittämiä, liimalta tuoksuvia lapsia. Kaupungin katulapset olivat tulleet suremaan ystäväänsä.

Joukossa oli muutama Susanin ikäinen tyttö, yhdellä lanteilla vauva. Puheissa kuului surun lisäksi pelko.

”He tietävät olevansa seuraavia”, sanoi hoitokodin johtaja.





Viite