Odotettu elinikä: kolme kuukautta

28.3.2008

Elina Hirvonen

Kirjoittaja on Lusakassa, Sambiassa, asuva dokumenttiohjaaja, kirjailija ja toimittaja.

Istun suurlähetystön vierashuoneessa Varsovassa ja olen väsynyt. Huomenna alkaa työrupeama, johon kuuluu televisio- ja lehtihaastatteluja, nettikeskusteluja ja lukutilaisuuksia.

Aiheena on esikoisromaanini Että hän muistaisi saman, joka julkaistiin Suomessa syksyllä 2005. Nyt romaani on käännetty puolaksi.

Mielessä velloo surumielisyyteen sekoittunut helpotuksen tunne.

Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta kirjan elämä on Suomessa henkäyksen mittainen. Usein vuosien työn tuloksena syntynyt teos katoaa kaupoista ennen kuin tekijä ehtii kunnolla tajuta, että kirja on julkaistu.

Paitsi että suurin osa kirjoista ei koskaan päädy myyntiin parin suurimman kaupungin ulkopuolelle.

Taustalla on rakenne, joka tuo mieleen tyrmäyksellä hävityn Monopoli-pelin.

Kaunokirjallisuuden myynti Suomessa on isojen kaupunkien ulkopuolella lähes tyystin yhden ihmisen varassa. Hän on suurimman kauppaketjun ostaja, joka päättää, mitä ketjun kaupoissa myydään ympäri maata.

Valtaosa kirjallisuudesta ei saa edes mahdollisuutta päätyä lukijoiden käsiin.

Matkalla Puolaan luin Tuomas Kyrön Benjamin Kiven. Romaani on nerokas. Silti tuli lohduton olo.

Kuinka moni muu on nauttinut romaanin hienoudesta? Missä se on näkynyt? Missä siitä on puhuttu? Ei missään.

Benjamin Kivi ei ollut viime vuoden ”suuria kirjoja”, jotka nousevat esiin palkintojen tai kirjailijan viehkeyden myötä. Sellaisia mahtuu Suomeen vain muutama kerrallaan siihen henkäykseen, jonka kirjat ylipäätään elävät. Keskustelua ei synny, koska kaikkialla esiin nousevat samat kirjat samaan aikaan.

Siksi mainostan: Benjamin Kivi on nerokas, ja Kyrön edellinen romaani Liitto on paras vuosiin lukemani kotimainen kirja. Olen pahoillani kaikkien muiden hiljaisuudessa haudattujen upeiden kirjojen puolesta, joita kukaan ei nostanut esiin.

Helpotuksen tunne johtuu siitä, että kirja saa uuden elämän, kun se käännetään. Kirjan ja lukijoiden väliin syntyvä taika ei sittenkään elänyt tai kuollut vain muutaman kuukauden varassa.

Kirjan matka ei olekaan lyhyt polku painokoneista alennuskoriin, vaan reissuun mahtuu käänteitä, joita seuraan liikuttuneena kuin maailmalle lähtenyttä lasta.

Samalla mielessä kuiskuttaa kauhu. Kuljen puhumassa kirjasta, jonka viimeisen sanan kirjoitin yli kaksi vuotta sitten. Entä jos se todella oli sitä, viimeinen sana?

Jos tämän jälkeen ei koskaan synny muuta? Jos kirjan valmiiksi saamisen tarjoama hetkellinen rauha vaihtuu taas loputtomaksi levottomuudeksi, yritykseksi kommunikoida jotain, joka ei koskaan saa muotoa?

Kauhu on niin totta, että se kuulostaa kliseeltä. Se on hiljennettävä joka aamu, jotta voi nousta sängystä. Todennäköisesti juuri sen voima sai Ernest Hemingwayn ampumaan itseään kasvoihin heinäkuussa 1961.

Kauhun rinnalla kulkee ihme. Se syntyy, kun löytää kirjan, joka jättää omaan maailmaan katoamattoman jäljen. Ihmeen takia toivoisi, että kirjat saisivat elää paljon nykyistä pidempään ja että niiden ympärille löytyisi rakastavia ihmisiä vaalimaan hentoa elämää.

Ja että henkiin jäisi myös muita kuin kourallinen satunnaisesti syttyneitä tähtiä.