Mielikuvien metsästäjät

29.2.2008 16.26

Jukka Vahti

Missä politiikkaa nykyisin tehdään? Ilta-Sanomissa, Annassa ja Seiskassa, sanovat Turun uuden polven politiikantutkijat. Kolmekymppiset historioitsijat tutkivat juorulehtiä, kommentoivat päivänpolitiikkaa – ja järkyttävät koko tiedeyhteisöä.

Helmikuisena keskiviikkona Turun entisen kasarmin alue loistaa auringonpaisteessa. Paljaissa puissa linnut laulavat jo kevättä.

Arvokkaannäköisten puutalojen ja puiden täyttämän alueen aiempi kukoistuskausi oli 1930-luvulla. Silloin tässä Turun yliopiston poliittisen historian laitoksessa majaili Porin rykmentin esikunta.

Vastapäätä, kapean hiekkatien toisella puolella taloa tuijottaa Lotta Svärdin patsas. Rakennusta ympäröivät syreenipensaat, kesäkeleillä poliittisilla historioitsijoilla on tapana juoda iltapäiväkahvit talon portailla vihreyden keskellä.

Rakennuksen sisällä huokuu vanhan talon henki. Pitkän, vaalean käytävän seinillä on samoja asioita kuin kaikkien yliopistojen laitosten seinillä: tenttituloksia, henkilökunnan nimikylttejä ovien pielissä, Goom-risteilyn mainos ilmoitustaululla. Askelten alla lattian puiseva narahtelu kertoo muovipäällysteen olevan vain pintaa.

Täällä tutkitaan poliittista historiaa. Menneisyyteen keskittymisestä huolimatta talon tutkijat näkyvät ja kuuluvat päivänpolttavien uutisten ja lehtijuttujen asiantuntijoina. Viime aikoina he ovat kommentoineet muun muassa Sdp:n puheenjohtajapeliä ja Susan Ruususen ja pääministeri Matti Vanhasen välistä oikeudenkäyntiä.

Parin vuoden sisällä keskuksen väeltä on julkaistu muun muassa teokset Mielikuvavaalit – Vuoden 2007 eduskuntavaalien mediailmiöt ja Poliitikot taistelivat, media kertoo – Suomalaisen politiikan mediapelejä 1981–2006. Pari vuotta sitten keskustelua ja arvostelua herätti myös Ville Pernaan ja Mari K. Niemen toimittama teos Entäs jos... Vaihtoehtoinen Suomen historia, jota ostettiin joululahjakirjaksikin. Ei kuulosta miltään perinteiseltä poliittisen historian tutkimukselta.

”Meidän tutkimuksessamme otetaan huomioon paitsi aika jossa elämme, myös muu tausta. Valtio-opillisessa tutkimuksessa käy joskus niin, että revitään ilmiö irti ympäristöstään ja selitetään sitä teoreettisen apuvälineen kautta. Meillä ilmiöiden sijoittaminen ympäristöönsä on tärkeämpää”, Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja, dosentti Ville Pernaa kertoo.

Melkein kaikki keskuksen tutkijat ovat kolmekymppisiä, joten tässä porukassa 33-vuotias Pernaa on akateemisen työn veteraani.

Eduskuntatutkimuksen keskuksesta on tullut nuorten tutkijoiden hautomo. Ja nuoruuden into näkyy: lähdeaineistoksi kelpaavat juorulehdet ja aiheeksi muun muassa julkkisehdokkaat.

Uuden aallon historian tutkijat tuntuvat mieluummin pohtivan eilistä kuin monien vuosikymmenten takaisia asioita. Eivätkä he jätä tulevaisuuttakaan rauhaan. Keskuksen nykyinen tutkimushanke on nimeltään politiikan journalismin tila ja tulevaisuus.

”Esimerkiksi lehdistön tutkimuksessa ei vielä viisi vuotta sitten ollut itsestään selvää, että oikeita asioita, kuten politiikkaa, tutkittaessa mukaan voidaan ottaa myös iltapäivälehdistöä. Se pysäyttää ihmisiä vieläkin, kun kertoo, että tämän hetken isoimmassa tutkimushankkeessamme yksi lähdejulkaisu on Seiska-lehti. Siitä tulee vähintään hymähdyksiä, että siinä se vasta oiva lähde onkin”, Pernaa sanoo.

Eduskuntatutkimuksen keskuksen alkutahdit lyötiin vuonna 2000, jolloin eduskunta ja Turun yliopisto tekivät sopimuksen eduskunnan satavuotisjuhlan kunniaksi julkaistavasta 12-osaisesta kirjasarjasta. Keskuksen hallinnoiman tutkimushankkeen kustannukset olivat 2,5 miljoonaa euroa.

Kirjoja kirjoittamassa oli kolmisenkymmentä eri tieteenalojen tunnettua tutkijaa. Kirjasarjan kaksi viimeistä osaa tulee painosta huhtikuussa.

Samalla kun päätettiin kirjasarjasta, sovittiin eduskunnan tutkimiseen omistautuneen keskuksen perustamisesta. Sen tehtäväksi määriteltiin suomalaisen demokratian ja parlamentarismin tutkimuksen edistäminen. Viime vuosina tutkimuksessa on keskitytty politiikan ja median suhteisiin.

Tutkimuskeskuksen ydinporukan muodostavat Ville Pernaan lisäksi tutkijat Mari K. Niemi ja Ville Pitkänen sekä tutkimusassistentti Laura Heino. Monessa hankkeessa on ollut mukana myös Erkka Railo, joka tutkii parhaillaan väitöskirjatyössään poliitikkojen henkilökuvia Anna-lehdessä.

Kaikki keskuksen työntekijät ovat hiihtäneet työpaikkaansa samaa akateemista latua. Kaikki neljä ovat enemmän tai vähemmän Turun liepeiltä kotoisin olevia, Turun yliopiston poliittisen historian laitoksen kasvatteja.

Työntekijät eivät ole työtavoissaankaan perinteisiä, yksin kammiossaan puurtavia tutkijoita – vaan tiimityöläisiä.

”Teemme historiantutkijoiksi poikkeuksellisen paljon töitä yhdessä. Olemme kirjoittaneet ja esiintyneet paljon yhdessä, ja olemme sitä nauraneetkin, että julkaisuluettelomme tahtovat mennä sekaisin keskenään. Työmme on hyvin saumatonta”, Mari K. Niemi kertoo.

”Meillä on koko ajan aktiivinen tutkijayhteisö viereisessä huoneessa”, Ville Pitkänen sanoo.

Mitä sitten naapurit, politiikan tutkimuksen vanhat konkarit ja suuret auktoriteetit ajattelevat eduskuntatutkijoiden rempseästä menosta?

Turun yliopiston valtio-opin laitoksen rakennus sijaitsee vain kivenheiton päässä poliittisen historian laitoksesta. Ja onhan niitä kiviä viskottukin.

Valtio-opin puolelta eduskuntatutkimusta on arvosteltu välillä jyrkin sanankääntein muun muassa tutkimuksen pinnallisuudesta ja median vaikutusvallan liiallisesta korostamisesta.

Myös eduskuntatutkijoiden esiintyminen mitä moninaisimpien ajankohtaisten ilmiöiden asiantuntijoina on herättänyt kokeneemmassa tutkijapolvessa ihmetystä.

”Jotkut tutkimuksistamme ovat vähemmän instituutiolähtöisiä kuin mitä laadukkaaseen, kunnianarvoiseen valtio-opin perinteeseen kuuluu”, viime vuoden alusta keskusta johtanut Ville Pernaa kuittaa.

Löytyy Turusta kuitenkin myös ymmärrystä eduskuntatutkijoille. Åbo Akademin valtio-opin professorin Lauri Karvosen mielestä tutkimustyön merkittävyyden arviointi pitää suhteuttaa sen tavoitteisiin.

”Eduskuntatutkimuksen keskusta perustettaessa on pyritty sellaisen tiedon tuottamiseen, joka on helposti sulatettavassa muodossa ja jonka kautta osallistutaan päivittäiseen poliittiseen keskusteluun. Jos sellaista tieteellistä tuotantoa arvioi puhtaasti tieteellisin kriteerein, eihän se ole yhtä painavaa kuin tieteelliseen julkaisuun tuotettu tieto”, Karvonen sanoo.

”On tietysti aina se riski, että joku sanoo, ettei se ole mitään tutkimusta, vaan yhteiskunnallista keskustelua tai peräti politiikan tekemistä. Mutta se on väistämätön seuraus, jos yritetään sanoa jotain nykyisestä yhteiskunnallisesta kehityksestä”, Karvonen sanoo.

Mutkaton suhtautuminen julkisuuteen, julkaisujen helppotajuisuus ja akateeminen uskottavuus eivät siis välttämättä sulje toisiaan pois. Mutta tekevätkö Turun tutkijat työtään suurelle yleisölle vai tiedeyhteisölle?

”Sekä että. Esimerkiksi viimeisin julkaisumme, Mielikuvavaalit, tehtiin poikkeuksellisen nopeasti, koska halusimme saada sen valmiiksi saman vuoden aikana eduskuntavaalien jälkeen. Siinä oli ideana, että myös mediaa lukeva yleisö saisi aineksia omaan ajatteluunsa ja selkoa siitä, mistä on kyse. Se ei siis ollut siinä mielessä akateeminen. Mutta kun teemme opinnäytteitä tai viemme papereita seminaareihin, se on kyllä puhtaasti tutkimusta”, Niemi sanoo.

Poliittisen historian tutkimukseen on liittynyt erilaisia intohimoja, kuten politiikkaan yleensäkin. Viimeksi politiikan ja sen tutkimuksen erottamisesta toisistaan on puhuttu dosentti Juhani Suomen vastikään julkaistun Kohti sinipunaa. Mauno Koiviston aika 1986–1987 -teoksen arvioissa.

Ulkoministeriön virkamiehenä työskennellyttä Suomea on syytetty muun muassa yksisilmäisen kielteisestä suhtautumisesta presidentti Koivistoon ja omien, vanhojen kolumniensa käytöstä lähdeaineistona.

Turun tutkijoiden kohdalla yhteiskunnallinen osallistuminen ja mediaan painottuva tutkimustyö kohtaavat toisella tavalla. Ajassa kiinni olevat tutkimusaiheet ovat toistaiseksi herättäneet toimittajissa runsaasti mielenkiintoa, ja haastattelupyyntöjä on ollut välillä jonoksi asti.

”Teemme tässä parhaillaan mediaseurantaa. Kun sitten haemme aineistosta erilaisia osumia ja sieltä löytyy poliitikkoja ja asiantuntijoita, niin on aika hullua, että olemme itse siellä aineistossamme. Välillä tulee vähän ristiriitainen olo”, Mari K. Niemi sanoo.

Turussako se ikiliikkuja lopulta keksittiinkin?

media  tutkimus  demokratia 

Tweet