Anna Autio

Rikottu toimitus – tältä Langan loppu tuntuu

17.12.2019 15.48

Vihreä Lanka

Vihreän Langan lakkautus tuli toimitukselle yllätyksenä. Edessä ovat irtisanomiset. Tältä työpaikan häviäminen tuntuu.

Maanantai 21.10.

Istun ikkunalaudalla. Vihreiden puoluesihteeri Veli Liikanen kertoo minulle puhelimessa, että puolue lopettaa Vihreän Langan rahoituksen. Ensimmäinen ihminen, jolle asiasta puolisoni lisäksi kerron, on jumppaohjaaja. Vaikka tieto ei ole vielä julkista, sanon hänelle vahingossa, että minulla on vähän huono olo, koska työpaikkani ollaan lopettamassa.
Nukun hyvin. Tieto on vielä epätodellinen.

Tiistai 22.10.

Luen päätoimittaja Riikka Suomisen viestin Strasbourgissa, Euroopan parlamentin kahvilassa.

”Oletteko toimistolla? Tulisin käymään, tärkeää asiaa”, Riikka kirjoittaa toimituksen käyttämässä Slack-viestipalvelussa.

Sydän alkaa hakata, koska tiedän, että isotkin asiat käsitellään yleensä Slackissa. Pessimistinä en osaa ajatella kuin huonoja vaihtoehtoja. Kysyn, eikö asiaa voisi kertoa viestillä heti. Minuutit ovat pitkiä ja hermostuksentäyteisiä. Lopulta viesti tulee ja pessimistikin pettyy.


Olen kotona etätöissä. Riikka soittaa kello 14.14.

”Puoluehallitus on päättänyt lopettaa Langan rahoittamisen.”

Kävelen puhelin korvalla keittiöön. Pudottaudun syvään kyykkyyn ja nojaan selän ikkunan edessä olevaan patteriin.
Kuvottaa ja hengästyttää. Puhaltelen hetken. Laitan puolisolle viestin, että näin kävi.

Haastattelen vihreiden kansanedustajaa Inka Hopsua eduskunnan meluisassa kuppilassa. Riikka soittaa ja kertoo huonot uutiset.

Lähden kävelemään kohti naistenhuonetta. Matkalla ohitan vihreiden ulkoministerin, Vihreän Langan perustajan Pekka Haaviston.

”Perintösi valuu nyt viemäristä, tiedätköhän sitä”, ajattelen.

Suljen vessan oven perässäni ja istun pöntölle. Otan kiinni seinästä ja lavuaarista, vedän monta kertaa syvään henkeä ja alan itkeä.

Olen kirjoitusvapaalla tekemässä lukemisesta kertovaa tietokirjaa. Pari viikkoa aiemmin olen ollut sairaalassa, jossa loppukesästä saamani rytmihäiriöt on hoidettu katetriablaatiolla.

Käyn pitkällä iltapäiväkävelyllä. Kirjoitustyöt luistavat. Olen onnellinen. Lenkin jälkeen saan tietää toimituksen Slackista, että viimeiset 15 vuotta työpaikkanani ollutta Vihreää Lankaa ei enää vuodenvaihteen jälkeen ole.

Viime vuodet olemme keskittyneet raportoimaan ilmastokriisistä. Siitä, miten koko teollinen yhteiskunta on kohtaamassa rajansa. Olen tuntenut, että olemme etulinjassa kertomassa lukijoille asioita, jotka heidän on syytä tietää. Kuljimme edellä, ja meitä ammuttiin selkään.

Kirjoitan lakkautuspäätöksestä illalla tiedotteen ja kolumnin. Olo muistuttaa äitini hautajaisvalmisteluja. Puuha pitää liikkeessä, eikä suru muserra.

Yöllä herään kauhuun, enkä hetkeen tajua mikä on vialla. Sitten muistan ja vähän helpotunkin. Olen menettämässä vain työpaikan. Käyn katsomassa, että lapsi nukkuu ja on kunnossa.

Keskiviikko 23.10.

Kirjoitan valmiiksi uutista työpaikkani lopettamisesta, kun Riikka soittaa ja sanoo, että puolue aikoo julkaista oman tiedotteensa jo ennen sovittua kello 11:tä, sillä tieto on vuotanut toimittajille. Tulee kiire.

Kun juttu menee julki, jaan sen omalle Facebook-sivulleni saatteella ”Se oli sitten siinä se homma”. Menen kävelylle lähimetsään, merenrannalle ja pelloille.

Kello 10.35 tulee ensimmäinen viesti ystävältä. Kello 10.44 soittaa Journalistin toimittaja. Hän kysyy moneen kertaan, emmekö tienneet Langan loppumisesta ennen eilistä. Emme tienneet.

Etenkin yt-mankelin läpikäyneet tutut lähettävät viestejä. He ovat surullisia tai raivoissaan, useimmat molempia. Moni miettii, mitä puoluetta äänestäisi seuraavissa vaaleissa.

Kuittaan uutisen somessa positiivisen kautta. Ilmoitan että minusta tulee vapaa kirjailija 1.1.2020 alkaen. Olen miettinyt viime vuodet, uskaltaisinko ryhtyä päätoimiseksi kirjailijaksi. Nyt päätös tehdään puolestani.

Olen kysynyt ruotsalaismeppi Pär Holmgrenilta haastattelukysymykseni, ja hän alkaa kysellä minulta Langasta. En kerro lehden lopettamisesta, vaikka se on haastattelun aikana noussut otsikoihin Suomessa.

Olen näytellyt saman näytelmän viimeisen vuorokauden aikana jo kahdesti. Kertonut siitä, että meillä on pieni toimitus, ja että vihreillä menee Suomessa hyvin. Teeskennellyt, ettei maailmani ole romahtanut.

Lapsi käy naapurissa kaverinsa luona. Naapurissa tiedetään, että minulta on menossa työ. Kun lapsi palaa, hänellä on mukanaan ”syysyllätys”, muovipussi, jossa on pari olutta ja kourakaupalla Dumle-karkkeja. Ensi kerran huonojen uutisten jälkeen kyyneleet ovat lähellä.

Miksi puoluetukea nostettiin? Rahan pumppaamiseksi Facebookille ja katumainontaan? Vahvistavatko mainokset demokratiaa? Miksi siitä ei käydä julkista keskustelua? Miksi mistään ei käydä järkevää julkista keskustelua?

Näen työpaikkamme Ylen puoli yhdeksän pääuutislähetyksessä. Kamera kuvaa autiota työpistettäni ja sivupöydälle unohtunutta turkoosinväristä villahuiviani. Muistitaululla on nastalla kiinnitetty tötteröpäinen Juha Sipilä -naamari. Perussuomalaisten puoluelehden päätoimittaja Matias Turkkila kertoo samassa uutisjutussa, että puolue ei missään nimessä luopuisi lehdestään.

Torstai 24.10.

Aamulla paperi-Hesarissa on koko sivun juttu Langan lakkauttamisesta. Samassa lehdessä on tuore galluptilanne. Perussuomalaisten kannatus on taas kasvanut. Vaikuttaakohan Langan lakkautus vihreiden kannatukseen? Tuskin. Päätän, että niin alas en vajoa, että alkaisin toivoa sitä.

Käyn Kallion kirjastossa. Kotoa poistuminen pakottaa riisumaan yövaatteet ja olemaan kiinni arjessa. Kirjasto on lohdullisin paikka, jonka tiedän. Soili Poijulan kirja Miten selviytyä työn menetyksestä on heti kuin turvariepu lapselle.

Kun istun lähikahvilassa, ystävä ja kollega Helsingin Sanomista lähettää linkin poliittisen talouden tutkijan Antti Ronkaisen kirjoitukseen. Ronkainen kirjoittaa Suomen Kuvalehden blogissaan, että ”Vihreä lanka teki liian vähän meemejä, spinnasi liian vähän eduskuntaryhmän älynvälähdyksiä, ja trollasi liian vähän muiden puolueiden oletettuja äänestäjiä, vihollisia.”

Nauran ääneen.

Jopa setätoimittajat, jotka eivät edes ase ohimolla äänestäisi vihreitä, vaikuttavat olevan aidosti pahoillaan lehden lakkauttamisesta. Se lämmittää.

Liityin 2000-luvun alussa vihreiden jäseneksi, koska se oli edullisin tapa saada Lanka kotiin. Vihreyteni on kiinnittynyt Langan maailmankuvaan. Se on julkaisu, johon olen luottanut niin paljon, että olen ollut valmis jopa muuttamaan sen pohjalta mielipidettäni.

Helsingin kirjamessuilla monet tulevat kertomaan, kuinka heitä harmittaa Langan loppuminen. Nämä kohtaamiset lohduttavat.

Ystäväni, toimittaja Ville Hänninen, kertoo ensimmäisenä messupäivänä käsityksensä Vihreän Langan merkityksestä. Alan heti kertoa sitä eteenpäin, sillä siinä on vahvasti perää.

Langan kautta on vuosikymmenien kuluessa kulkenut jopa satoja toimittajia ja kirjoittajia. Moni on siirtynyt Langasta isompiin medioihin. Toimittajat ovat Langassa tutustuneet vihreisiin poliitikkoihin ja aiheisiin. He ovat vieneet ne mukanaan valtamediaan.

Tämä kierto on nyt katkaistu. Lisäksi on luotu joukko toimittajia ja kirjoittajia, jotka ovat suuttuneet Langan lopettamisesta.

Perjantai 25.10.

Algoritmit osaavat jo mainostaa minulle juttua, jonka mukaan työttömyys voi avata uusia ovia. Minulle tämä on vuoden sisään kolmas kriisi. Alle kuukausi sitten avopuolisoni menetti työnsä. Aivoni eivät suostu tajuamaan, että näin paljon voi menettää näin helposti.

Menen toimituksen kautta sopimallemme yhteislounaalle. Työntelen toimituksessa kaikkien työpöydät irti ikkunalaudoista, jotta viikonlopuksi buukatut ikkunanpesijät pääsevät hommiin. Kollegan näyttö putoaa lattialle.
Lounaalla huomaan olevani valtavan vihainen.

Olin kutsunut itseni alkusyksystä puhumaan vihreiden puoluehallitukselle. Matkustin yhtenä perjantaina kuusi tuntia bussilla, jotta sain puoli tuntia aikaa kertoa näkemyksiäni Langasta. Oliko onni, etten tajunnut yleisöni tuolloin ehkä jo tehneen päätöksen lehden lakkauttamisesta?

Pahimmalta tuntuu epäonnistuminen journalismin puolustajana. En pystynyt esitykselläni, tai neljän vuoden työlläni osoittamaan vihreille, että vapaa lehdistö on arvokas.

Maanantai 28.10.

Ensimmäinen päivä työpaikalla lehden lopettamistiedon jälkeen on kummallinen. Puoluetoimistolla osa tervehtii säälien, osa on kuin mitään ei olisi tapahtunut ja osa katsoo ohi.

Langan toimitus on samalla käytävällä kuin vihreiden puoluetoimisto ja moni vihreä järjestö. Kukaan toimiston väestä ei käy toimituksen ovella sanomassa mitään. Kukaan ei pahoittele minulle Vihreän Langan kohtaloa. Viimeinen lehti pitäisi tehdä, mutta motivaatio on hukassa.

Tutuksi tullut ilmastodenialisti alkaa virnuilla eräässä Facebook-ryhmässä Langan lopettamisesta. Olen vääntänyt tyypin kanssa kymmeniä kertoja ilmastonmuutoksen perusasioista.

”Muistuta minua, että kun sinulta menee työpaikka alta, tulen ilkkumaan siitä julkisesti”, kirjoitan vastaukseksi. Tekee hyvää. Vastustajanikin vaikenee.

Tiistai 29.10.

Havahdun monta kertaa unihorteesta juuri nukahtamisen kynnyksellä. Keho on ylikierroksilla. Sydän tykyttää normaalia nopeammin, oksettaa.

Puoluesihteeri käy Riikan pyynnöstä puhumassa toimituksessa. Kireä ja vaisu tunnelma. Töiden tekeminen ei suju. Vaikeaa tehdä, kun motiivia ei enää ole. Lankaa ei enää haluta. Mitä helvetin väliä tällä puuhalla on?

Avoimista työpaikoista journalistisia töitä joutuu etsimällä etsimään viestintäpaikkojen seasta. Soili Poijula sanoo irtisanomiskirjassaan, että työhaastatteluihin kannattaa mennä sitten, kun on saanut taltutettua vihan ja katkeruuden tunteet entistä työnantajaa kohtaan. En ole vielä siinä pisteessä.

Viikko on ollut tunteiden vuoristorataa. Ainakin, jos jossain on vuoristorata, jossa on pelkästään tasaista ja alamäkiä.

Lyhyt puhelu TE-keskukseen aiheuttaa ensimmäistä kertaa voimakasta ahdistusta: saatan jäädä työttömyysturvan ulkopuolelle, koska minulla on opiskelupaikka. Opinnot ovat sivutoimisia, mutta ei voi olla varma, että viranomainen tulkitsee asian näin. Saatan pudota nuoriso-opintotuelle. Se on riittämätön nuorelle opiskelijalle. Asuntovelalliselle se voi tarkoittaa kodin menettämistä.

Torstai 31.10.

Ensimmäistä kertaa jonkinlaista tehoa työnteossa. Kirjoittaminen tuntuu hyvältä. Onko toipuminen käynnistynyt? Vai pakenenko vanhaan todellisuuteen, jossa voin teeskennellä, että kaikki on kuten ennenkin?

Jään sairauslomalle.

Yritän kirjoittaa bloggausta siitä, että Twitter aikoo kieltää poliittisen mainostamisen. Koko homma kiertyy liikaa Langan tilanteeseen. Kollega lukee tekstin ja päätämme jättää sen julkaisematta.

Perjantai 1.11.

Työpäivän lopuksi bongaan Twitteristä tutkijan laskelman siitä, miten paljon maaseutumaisemien hoitamiseen oikeasti tarvittaisiin karjaa.

Teen jutun puolessa tunnissa. Faktojen tsekkaaminen ja kirjoittaminen sujuu kuin ennenkin. Ettepä saaneet vietyä ammattitaitoani!

Osallistun netin ilmastonmuutoskeskusteluihin vaisusti ja pessimistisesti. Minulla ei enää ole sitä henkistä tukea, jolla jaksoin vääntää näiden tyyppien kanssa. Vihreää Lankaa vihreiden lehtenä ei enää ole.

Maanantai 4.11.

Työterveyspsykologi on lukenut tapauksesta lehdistä. Hän on utelias kuulemaan sisäpiirin version tapauksesta. Minä haluaisin vuoden sairauslomaa ja luvan mennä peiton alle itkemään.

Tiistai 5.11.

Illalla entisiä lankalaisia kokoontuu kanssamme purkamaan tilannetta ja pohtimaan viimeisen lehden sisältöä. Mukavia, fiksuja ja myötätuntoisia ihmisiä. Ilmaan heitetään hyviä ideoita siitä, mitä kaikkea kovaa journalismia viimeisen Langan pitäisi sisältää.

Kuka ne toteuttaa? Toimituksemme on rikottu. Olemme poikki ja sekaisin.

Keskiviikko 6.11.

Puolueen luottamustehtävien vuoksi olen ollut perillä niin toimituksen kuin puoluevaltuuskunnankin keskusteluista. Keskellä oleminen on tuntunut, kuin olisi joutunut huoneeseen, jossa seinät hiljalleen puristuvat sisäänpäin ja happi käy vähiin. Ei ole ollut paikkani, eikä oikeuteni murtaa luottamusta kumpaankaan suuntaan. Olen pysynyt hiljaa.

On ironista, että Langan pitkässä historiassa matkan viimeisillä askelilla mukaan tullut toimitusharjoittelija onkin se, joka ehkä ymmärtää matkan päättymisestä eniten. 

 

Torstai 7.11.

Aamupäivällä pidämme lehtipalaverin. Kaikki ovat väsyneitä. Kaikki ovat hitaita. Itse olen kiukkuinen. Lopulta saadaan sovittua, mitä viimeiseen lehteen tulee, tai ainakin yritetään tehdä. Olen tyytyväinen siihen.

Sydämeni hakkaa, sormet ovat kylmät. Langan hallitus kokoontuu päättämään, miten lehtiyhtiö lopetetaan ja milloin meidät irtisanotaan. Olen mukana henkilöstön edustajana. Puoluesihteerin kädet ovat ristissä kuin papilla. Hän hieroo peukaloilla kämmeniään.

Kun hallituksen puheenjohtaja kysyy, onko jollakulla sanottavaa, nostan käteni. Pelkään, että tukehdun vihaani, pettymykseeni ja suruuni, jos en ilmaise sitä.

Sanon, kuinka pahalta päätös tuntuu, kuinka yllätyksenä se tuli. Sanon, että päätöksentekijöiden hyytävä hiljaisuus teki vaikeasta asiasta vielä tuskaisemman. Sanon, että tämä on todella merkittävä päätös ja surullista journalismille. Minua katsotaan ymmärtäen tai kiusaantuneesti.

Kokouksessa keskustellaan käytännön toimista, joita osakeyhtiön alasajo tarkoittaa. On kuin painajaista, että keskustelemme ohimennen siitä, mihin yli 35 vuotta Vihreän Langan historiaa arkistoidaan.

Olen aina ajatellut, että jos minun ja Langan tiet joskus eroavat, Lanka jatkaa eloaan. Uusia lehtiä tulee arkistohyllyn mappiin. Ne lehdet, joita olin tekemässä 1997, 2007 tai 2017 pölyyntyvät rauhassa toimituksen nurkassa samalla, kun uusia päivänpolttavia aiheita käsitellään samassa huoneessa.

Näin ei käy. Vain hetki ja Vihreää Lankaa ei enää ole.

journalismi 

Tweet