Vihreän Langan logoVihreän Langan logo

Tämän sivuston päivittäminen on lopetettu 20.12.2019

Minun viinimatkani

Susa Junnola

Franco Terpinin viinitila.
Viiniä viinitarhassa. Franco Terpinin tilalla viininmaistelu aloitettiin upean maiseman äärellä. Susa Junnola

Viiniä viinitarhassa. Franco Terpinin tilalla viininmaistelu aloitettiin upean maiseman äärellä.

18.6.2009 13.14

Lena Björklund

Vihreän Langan viiniblogin kirjoittaja kertoo viinimatkoistaan. Siitä, joka on kestänyt vuosikymmeniä ja siitä, jonka hän teki luomuviinitiloille Italiaan toukokuussa.

Lapsena oli mukava nukahtaa sohvalle, kun aikuiset pelasivat marjapussia Moscato passitoa naukkaillen. Sitä tapahtui ehkä kerran vuodessa, joinakin vuosina ei lainkaan. Ja vain silloin, kun joku tuttu tuli Helsinkiin sieltä kaukaa saaristosta, josta vanhempani olivat kotoisin.

Lasit olivat pienet, eikä niistä ryystetty tiheään. Äitini hihitteli jo ennen kuin maistoi. Se jäi mieleen.

”Pirskatti!” saattoi äitini huudahtaa, kun jokin ei pelissä mennyt niin kuin hän oli toivonut. Sellainen lapsuudenkotini oli. Miltei raivoraitis, turvallinen, kirosanoista vapaa vyöhyke.

Murrosikäni ilmeni niin, että olin tiukkapipoinen. Inhosin sekä alkoholia että tupakkaa. Tupakkaa en ole vieläkään henkäissyt. Alkoholijuomaa maistoin ensimmäisen kerran 21-vuotiaana, eikä se tehnyt minuun suurta vaikutusta.

Kävin kyllä kerran Alkossa ennen keskioluen vapauttamista, eli ennen vuotta 1969. Myyjä tiesi heti tarpeeni, kun kysyin yhtä olutpulloa enkä osannut sanoa merkkiä.

”Tukkaan?”

Oluen käyttö vaaleisiin hiuksiin pesun jälkeen oli silloin muotia.

 

Viinit tulivat elämääni mieluisalla, kiinnostavalla ja yhteiskunnallisella 1970-luvulla. Silloin elämä vasemmistolaistui ja keskustelutilanteet lisääntyivät moninkertaisesti. Pöydille alkoi kertyä viinipulloja.

Mieleen on jäänyt Pohjois-Espoossa pidetty Suomen kommunistisen puolueen erään osaston kesäkokous, jonka jälkeen joimme viiniä. Istuimme kansantalon pihalla penkillä ilta-auringossa.

Minä join punaviiniä. Yhtäkkiä oli jäljellä vain valkoviiniä. Se tarkoitti, etten voinut täyttää lasiani. Olin käsittänyt asian niin, ettei viinilajeja voi sekoittaa tulematta pahoinvoivaksi.

Toveri valisti, että niin käy vain huonossa seurassa. Uskoin, ja annoin kaataa lasiini valkoviiniä. Ja kas, toveri oli oikeassa! Seura pelasti.

Neuvo on toiminut myös vähemmän keskustelevilla vuosikymmenillä ja muidenkin kuin tovereiden seurassa.

Vasemmistolaisessa maailmanparantelussa viinin tehtävä oli nostattaa ja ylläpitää henkeä. Ei oltu missään tastingissä. Viiniään haistelevaa ja pyörittelevää ihmistä olisi varmasti pidetty menetettynä porvarisieluna.

En juuri välittänyt, mitä viiniä oli tarjolla, toisin kuin nykyisin. Muistan silti tiettyjä nimikkeitä – unkarilainen valkoviini Hárslevelu ja bulgarialainen punaviini Melnik olivat jossain vaiheessa suosikkejani.

Minua miellytti niiden pehmeys. Jälkeen päin olen oivaltanut, että pehmeys syntyi siitä, että niissä oli paljon jäännössokeria.

 

Vuoden 2009 toukokuussa seison San Florianon kylän kukkulalla, josta näkee sekä Italiaan että Sloveniaan. On ihana kesäpäivä ja olen elämäni ensimmäisellä viinimatkalla.

Slovenia on vain muutaman kilometrin päässä San Florianosta itään ja seutu vahvasti kaksikielistä. Lännessä levittäytyy Italian Friuli, jossa puhutaan italian lisäksi friulia.

Juuri Friulissa viinimakuni muuttui täysin kymmenisen vuotta sitten, kun asuin ja opiskelin sen pääkaupungissa Udinessa. Suomesta lähtiessäni pidin pehmeistä chileläisistä viineistä, mutta Udinen vanhimmassa enotecassa, viinibaarissa, opin uusille tavoille.

Paikkakunnalla sommelieriksi kouluttautunut suomalainen nainen esitteli minulle alueen vanhoista alkuperäisrypäleistä tehtyjä viinejä.

Vähitellen kiinnyin samaan viiniin, josta kuulemma piti myös Livia, sen jouluisin usein mainitun Rooman muinaisen keisarin Augustuksen vaimo. Refosco dal peduncolo rosso on rypälelajikkeen nimi. Refosco, jonka rypäleterttu on kiinnittynyt köynnökseen punaisella varrella.

Aloin arvostaa alkuperäisrypäleitä ja tarkastella viiniä maatalous- ja käsityötuotteena. Aloin arvostaa viiniä, joka säilyttää paikallisen ja kulttuurisen luonteensa ja tavallaan kysyy: onko sinusta minun maistajakseni?

Lakkasin hakemasta viinistä pehmeyttä.

 

Keväisen viinimatkani kohteena on neljä luomuviinitilaa ja suuri kuohuviiniosuuskunta, jolla on valikoimassaan yksi luomukuohuviini.

Lennämme Toscanaan, josta jatkamme linja-autolla Emilia-Romagnan, Friuli Venezia-Giulian ja sieltä Veneton maakuntiin. Palaamme Itävallan ja Saksan kautta, viiniostokset hyvin merkityissä pahvilaatikoissa linja-auton tavaratilassa.

Kolme pienintä tilaa tekevät suurimman vaikutuksen: Zuffan tila Imolan lähellä ja Ca´de noci Parman ja Modenan välimaastossa, Franco Terpinin tila Gorizian kaupungin tuntumassa, siellä San Florianon kiemurtelevien teiden huipulla.

Innovatiivisuuden perään itkevien suomalaisten päättäjien kannattaisi etsiä sen perimmäistä olemusta näiltä tiloilta. Luovuuden reseptiin näyttää kuuluvan ruumiillinen työskentely ulkona. Ei tarvita kuntosaleja, selittää viininviljelijä Terpin. Hyvänvärinen ja hyväkuntoinen mies.

Lymyääkö viinin aito identiteetti rehdin maanviljelijän ahavoituneissa käsissä ja luovassa mielessä?

Terpin ei aloittanut luonnollisten viiniensä valmistusta hyödyn vuoksi vaan siksi, että hänen mielensä muuttui. Häntä ei kerta kaikkiaan enää kiinnostanut torjunta-aineiden ja muiden myrkkyjen käyttö. Kun perheeseen syntyi lapsiakin.

Terpinin kymmenen hehtaarin tilalla rypäleet poimitaan käsin pieniin laatikoihin. Viineissä on rikkidioksidia vain kymmenesosa siitä, mitä yleensä. Eikä viinejä suodateta.

Meno on samanlaista Ca´de nocissa ja Zuffassa.

Zuffat ovat valmistaneet viiniä 1700-luvulta saakka, mutta he alkoivat pullottaa sitä vuonna 1800. Nykypolven edustaja Augusto Zuffa on intomielinen viinintekijä. Hänestä viini on se maatalouden tuote, joka parhaiten kuvastaa alueen historiaa, kulttuuria, perinteitä ja maata.

Yksi viineistä on nimeltään Per mamma, Äidille. Ollaanhan Italiassa.

Maistelemme Zuffan viinejä entisessä hevostallissa, jossa nykyään majailee viinitankkeja. Pitkä pöytä on katettu niiden väliin. Augusto asettuu pöydän päähän ja kuvaa huolellisesti jokaista maistettavaa viiniä.

Viini on hänelle selvästi elämäntehtävä. Se on hänelle väylä luovuuteen, intohimoon, välittämiseen ja kanssakäymiseen.

 

Hyvä viinintekijä on tavallaan työhullu. Sen hulluuden tuloksia maistelemme ja haistelemme, ja Augusto tartuttaa työhulluutensa myös minuun selittäessaan yksityiskohtaisesti viininteon koko pitkän kaaren – italiaksi.

Ja minä suomennan ja suomennan, sillä kaikki ryhmässämme eivät osaa italiaa. Tehtävä toistuu muilla pienillä tiloilla. Onneksi viinikiinnostukseni heräsi Italiassa. Viinisanastoni on täsmällisin juuri italiaksi.

Zuffan pulloista leviää ilmaan villimintun, lakritsin, orvokin, säilötyn luumun, aprikoosin tai viikunan, paahdettua sokeria, kastanjahunajan tai akaasiahunajan tuoksuja.

Augusto ohjaa haistelua ja maistelua, antaa aromeja kuvaavat sanat. Helsingissä syntyneelle se on tarpeen. Ihminen tunnistaa vain ne hajut ja maut, jotka kuuluvat hänen elämänkokemukseensa.

Ca´de Nocissa, eli Pähkinätalossa, olemme maailmankuulujen maataloustuotteiden maisemissa. Parman kinkun eli prosciutton ja parmesaanijuuston sekä balsamietikan maailmanvalloitus lähti liikkeelle näiltä seuduilta.

Ca´de Noci on eräänlainen mallitila, joka opettaa muita tiloja. Se on ollut luomusertifioitu viisitoista vuotta, ja viininteko on tilan poikien, Alberto ja Giovanni Masinin, käsissä.

Aiemmin tilalla tuotettiin viiniä vain omaan tarpeeseen. Tuotannon laajennuttua Masinit ovat keskittyneet viljelemään seudun vanhimpia alkuperäisrypäleitä, joista monet olivat jo painua unohduksiin.

Masineilla on viiniviljelmiä vain viitisen hehtaaria. Vanhin tarha on lähes nelikymmenvuotias. Siinä kasvaa Spergola-rypälettä, joka tunnettiin jo keskiajalla. Muita tilan alkuperäislajikkeita ovat Malbo gentile, Lambrusco di Montericco ja Sgavetta.

Terpinin vanhimmat viiniköynnökset puolestaan ovat 55-vuotiaita. Niissä kypsyy Tocai friulanoa. Se on vanha friulilainen lajike, josta tehdään kuivaa valkoviiniä.

Friuli hävisi EU-kilvan tokai-sanan käytöstä Unkarille ja on katkerana joutunut muuttamaan tunnetuimman valkoviininsä nimen Friulanoksi. Mutta Terpin on ollut ovela. Hänen tokainsa nimi on Jakot, eli peilistä katsottuna yhä Tokaj.

Zuffan vanhimmat köynnökset ovat kolmekymmentä vuotta vanhoja. Niissä kypsyvät rypäleet Albana, Trebbiano, Sangiovese. Näistä Albana oli tunnettu jo keskiajalla.

Sangiovesen tosin tunsivat jo etruskit, väitetään.

Leppeä ilma, viini, juusto ja kotitekoinen salami sekä viinien maistaminen luo pöytien ympärille ajatonta meininkiä niin Zuffalla, Ca´de Nocissa kuin Terpinillä. Ei ole muka kiirettä minnekään.

Vaikka on. Bussi on passissa ja matkan pitää edetä.

Ca´de Nocissa vanha isäntä Vittorio viivyttää osaltaan lähtöä. Kun hän huomaa, että kaikki viinit on maistettu, hän kertoo tuovansa vielä jotain.

Se jokin osoittautuu luomupähkinälikööriksi. Perheellä on pähkinämetsä. Tämän unohtumattoman liköörin nimi on Rugiada di San Giovanni eli Pyhän Johanneksen kaste.

Pähkinät kerätään Pyhän Johanneksen päivänä eli juhannuksena, ja likööri valmistetaan vaiheikkaasti vanhojen paikallisten perinteiden mukaan. Pullossa se kypsyy vuoden.

Tarjolla on vuoden 2008 satoa ja pulloja vain 300. Tohdin ostaa niistä yhden.

Tuikkivasilmäiseltä vanhalta isännältä eivät yllätykset lopu. Hän hakee vielä yhtä nestettä, Sabaa. Se on aika samanväristä kuin balsamietikka, jota tilalla myös valmistetaan, mutta siirappimaista. Sitä on tehty sadonkorjuun päätteeksi antiikin ajoista lähtien, mutta nykyään se on harvinaisuus.

Saba syntyy rypälemehusta, jota keitetään kokoon 36 tuntia. Lopulta nesteestä on jäljellä enää kolmasosa.

Makeahkossa maussa on hienoja hapokkaita ja kitkeriä vivahteita. Sopii varastoidun juuston kanssa, todistaa vanha isäntä – ja tuo pöytään kolme vuotta vanhaa juustoa.

Saba sopii itse asiassa miltei kaiken kanssa. Vanhan isännän mukaan sitä voi käyttää suolaisen tai makean, lihan tai jäätelön, hedelmien, mutta erityisesti keitettyjen papujen ja kikherneiden kanssa.

Pähkinätaloon kyläilemään tullut vanhempi nainen kertoo lapsena tehneensä omatekoista coca-colaa sekoittamalla Sabaa lasilliseen lunta.

 

Myös Terpin sanoo viiniensä sopivan kaikkien ruokien kanssa. Opiskeluvaiheessa hänelle kerrottiin tarkkaan, mikä viini käy minkin ruuan kanssa, ja hän yritti toimia opetusten mukaan.

Sitten maailmalle levisi uutinen punaviinin terveellisyydestä ja yhtäkkiä kaikki joivat punaviiniä minkä ruuan kanssa tahansa.

Se oli Terpinille tärkeä opetus. Nyt hän luottaa omaan kokemukseensa ja neuvoo samaa meillekin: miettikää itse.

Hänellä on itsetuntoa tuottaa valkoviinejä, joista jotkut ovat väriltään miltei oransseja. Hän ei hätkähdä sitäkään, että saman pullotuksen viineistä yksi on kypsynyt enemmän kuin toinen ja tuoksuu hiukan sherryltä.

Juo viinit sellaisina kuin ne ovat, hyväksy ne, hän sanoo. Terpinistä on pelkästään mielenkiintoista, että viini on joka vuosi erilaista ja että samankin erän sisällä on vaihtelua.

Terpin on ehta maanviljelijä: robusti, suora, teeskentelemätön. Hän panee viininsä alkukäymisen jälkeen kypsymään vuodeksi tammeen, vuodeksi teräkseen ja vielä vuodeksi pulloon.

Ostan koko repertuaarin, yhden jokaista yhdeksää viiniä ja vielä laatikon parasta punaista Sialis rossoa, joka valmistetaan Merlot´sta ja Cabernet’ sta. Sitä Terpin tekee vain parhaina vuosina, kun rypäleet kypsyvät täysin.

Huimaa tavaraa.

 

Mikä on viinin perimmäinen olemus? Pysyykö se vain kotiseudullaan vai suostuuko se siirtymään sieltä? Sitä testaamme laivalla paluumatkalla Lyypekistä Helsinkiin ja avaamme Terpinin läksijäislahjaksi antamat pullot.

Kolmekymmentä ihmistä, tuikitavallinen väritön kokoushuone, tuolit, joissa takapuoli puutuu. Ainoastaan merinäköalassa pilkahtaa kauneutta, mutta vähäistä verrattuna siihen, miten olimme maistelleet viiniä Terpineillä: ulkona viinitarhojen keskellä ja hänen kotitalonsa kuistilla.

Alhaalla laaksossa näkyi tilkkutäkkinä viinitarhoja, seitsemän eri tarhurin omistamia. Pieniä länttejä, joiden omistajat kävivät viikolla muualla töissä.

Sieluttomassa kokoushuoneessakin Terpinin viinit kestävät testin. Niitä ei ole hoputettu missään vaiheessa, rypäleet ovat välttäneet stressin ja viini kehittynyt rypäleen luonnollisilla hiivoilla. Niin kuin Zuffan ja Ca´de Nocinkin viinit.

Luonnollisia viinejä. Terpin on asettanut niiden valmistamiselle katon: 25 000 pulloa vuodessa eikä yhtään enempää. Nyt vuosituotanto on 15 000 pulloa.

Terpin haluaa pitää viinituotannon perheyrityksenä, kuten myös Zuffa ja Ca´de Noci.

Pähkinätalossa oli jopa vaikea ostaa joitakin viinejä. Niitä valmistetaan niin pieniä eriä. Yhtäkään veljesten viiniä ei valmisteta edes kolmetuhatta pulloa. Valkoviini Nottedilunaa, Kuutamoyötä, tohdin ostaa vain kaksi pulloa. Sitä saatiin vuoden 2005 sadosta vain 930 pulloa.

 

Olen nykyään aika huonoa viiniseuraa. En jaksa pelkkää lipittelyä. Haluaisin puhua viineistä. Paitsi jos pöydässä on viinejä, joista ei ole mitään sanottavaa.

Minulla on ollut vain muutama krapula elämässäni. En erityisesti pidä väkevistä, ja viinejäkin on kiinnostavinta juoda vain sen verran, ettei ole varsinaisesti humalassa, koska humalassa menettää tuntuman viiniin.

Bulkkiviinillä on antaa vain humaltuminen, mutta hyvästä viinistä tulee niin hyvä olo, että juomisen voi lopettaa ennen kuin humaltuu liiaksi.

Viininmaistelussa minua ohjaa oma makuni. Siihen taitavat vaikuttaa myös sää, seura, mielentila ja ennakkoluulot.

Ei kyse silti ole pelkästä fiilistelystä. Viini, niin kuin moni muu maataloustuote, on altis kaupallisten trendien manipuloinnille. Jos arvostaa luonnonmukaisia elintarvikkeita ja katoavia paikallisia herkkuja, on syytä puolustaa luonnollisia viinejä. Kuin mitä tahansa uhanalaista lajia.

Luonnollinen viini pitää huolta siitä, että aistiemme herkkyys vivahteille säilyy, kuten myös pienviljelijöiden näköalat eri puolilla maailmaa.




Viite