Vihreän Langan logoVihreän Langan logo

Tämän sivuston päivittäminen on lopetettu 20.12.2019

Aika painaa talouden jarrua

15.6.2007 5.46

Markus Bunders

Uudessa hallitusohjelmassa veroja alennetaan 1,3 miljardilla eurolla seuraavan vaalikauden aikana. Hallitus aikoo myös lisätä menoja korottamalla opintotukea, kansaneläkkeitä ja lapsilisiä. Samaan aikaan Suomi elää historiallisen nousukauden huippusuhdannetta. Kotitaloudet kuluttavat enemmän kuin säästävät, työvoimasta on joillakin aloilla pulaa ja tuotannon kasvu ylittää talouden keskikasvun.

Perinteisen keynesiläisen talouspolitiikan oppien mukaan valtion tulisi tasata talouden suhdanteita. Lasku- ja matalasuhdanteissa talouskasvu jää alle pitkän ajan keskiarvon ja työttömyys on korkea. Valtio voi tällöin lisätä omia menojaan ja alentaa veroja, jolloin kokonaiskysyntä kasvaa ja työttömyys alenee.

Vastaavasti korkeasuhdanteessa talouden pyörät pyörivät ylikierroksilla. Lisäkysyntä kiihdyttää inflaatiota, kun tuotannontekijöitä – koneita ja työvoimaa – ei voida enää edullisesti lisätä. Tällöin valtio voi veroja korottamalla ja menoja leikkaamalla hillitä kasvua, kerätä varoja laskusuhdanteen varalle ja estää hintakuplien syntymisen.

Suomen hallitukset eivät juuri ole tehneet suhdannepolitiikkaa 1980-luvun lopun jälkeen. 2000-luvun vaihteesta alkaneen voimakkaan talouskasvun seurauksena kotitaloudet ovat pahasti velkaantuneet ja asuntomarkkinoiden hintakehitys on vähintäänkin huolestuttava. Työllisyystilanne on lähelle täystyöllisyyttä ja etenkin rakennusalalla on työvoimapula.

Huolestuttavaa on, että kotitalouksien velkaantumisen ennakoidaan jatkuvan korkojen noususta huolimatta myös tulevina vuosina. Kotitalouksien luottamus omaan talouteen on historiallisen vahva, vaikka pitkän aikavälin ennusteet eivät tue tätä näkemystä. Työvoimaa ei enää saada edullisesti talouden käyttöön, sillä työttömät ovat hankalasti työllistettäviä: ikääntyneitä ja heikosti koulutettuja.


Suhdannepoliittisesti valtion suunnittelemat menolisäykset ja veronalennukset ovat epäonnistuneita. Kannustinloukkujen purkamiseen tähtäävät toimet, kuten tuloveroalennukset, ovat perusteltuja, mutta ne tulisi kompensoida lisäämällä muita tuloja. Keskeisintä uhkakuvaa, kotitalouksien ylikuumentunutta kysyntää, voitaisiin parhaiten hillitä nostamalla kulutusveroja. Arvonlisäveron nosto tuottaisi valtiolle merkittävät lisätulot, jotka voitaisiin käyttää seuraavan laskusuhdanteen aikana. Kulutusverojen nosto hillitsisi kotimaista kysyntää ja voisi palauttaa kotitaloudet maanpinnalle ennen kuin tilanne kärjistyy.

Myös asuntoluottojen korkovähennysoikeus pitäisi poistaa. Näyttää selvältä, että ylikuumentuneilla asuntomarkkinoilla korkovähennys vain nostaa hintoja. Korkovähennys maksaa valtiolle jopa 500 miljoonaa euroa vuodessa.

Talouspoliittiset ohjelmat ovat Suomessa tilkkutäkkejä, vailla kokonaiskuvaa. Keskustellaan ”jakovarasta”, joka on absurdi käsite, sillä valtio voi valita minkä tahansa osuuden kansantulosta itselleen eduskunnan päätöksellä. Talouspolitiikan suurista linjoista pitäisi keskustella nyt, kun yleistaloudellinen tilanne sen sallii. Laskusuhdanteessa päätökset ovat aina vaikeampia.

Tuore esimerkki epäonnistuneesta suhdannepolitiikasta löytyy Saksasta, jossa yhä ratkotaan 1990-luvun lopun noususuhdanteen jälkeisiä talousongelmia.

Valtio voisi perustaa suhdannepuskurin, johon osoitettaisiin varoja keskimääräistä paremman talouskasvun vuosina. Vastaavasti puskurista voitaisiin siirtää rahaa valtion budjettiin niinä vuosina, joina kansantulo kasvaa keskiarvoa hitaammin. Valtion velka toimii toki suhdannepuskurina, mutta erillinen puskuri tekisi suhdannepolitiikasta läpinäkyvää ja luotettavaa, ja ehkä siten veronkorotukset olisivat hyväksyttäviä kansalaisten keskuudessa.

Kirjoittaja on ekonomisti ja Suomen Luonnonsuojeluliiton feissari.




Viite