Mahdolliset kohtalot

21.12.2007

Elina Hirvonen

Kirjoittaja on Lusakassa, Sambiassa, asuva dokumenttiohjaaja, kirjailija ja toimittaja.

Salissa on hiljaista. Musiikki on loppunut, kankaalla ollut kuva auringonlaskussa jalkapalloa pelaavista pojista on vaihtunut mustaan.

Kun valot syttyvät, käännyn katsomaan selkäni takana istuvia ihmisiä. Paikka on Lusakan ranskalainen kulttuurikeskus, jossa on juuri näytetty dokumenttielokuvani Paratiisi – Kolme matkaa tässä maailmassa.

Afrikasta Eurooppaan tulevasta siirtolaisuudesta kertovan elokuvan katsominen sambialaisten ystävien kanssa jännitti. Mietin mitä he ajattelevat minun, eurooppalaisen, yrityksestä kertoa tarinaa, joka sijoittuu osittain heidän maailmaansa.

Pyyhimme kyyneleitä. Etsimme sanoja. Käy ilmi, että olemme katsoneet saman, ja silti aivan eri elokuvan.

Ohjasin elokuvan siitä, miten kohtuuton maailma on. Ja miten julmasti me eurooppalaiset kohtelemme ihmisiä, jotka pyrkivät alueellemme paremman elämän toivossa, monet henkensä hädässä.

Elokuvassa minua itkettää eniten kohta, jossa Norsunluurannikolta sotaa paennut Adam kertoo, kuinka marokkolaiset viranomaiset heittivät hänet yhdessä satojen muiden kanssa Saharaan ilman vettä ja ruokaa.

Adam lopettaa tarinansa muistuttamalla, että Euroopan unioni tukee Marokkoa joka vuosi 40 miljoonalla eurolla, jotta se pitäisi siirtolaiset poissa Euroopan rajoilta. Itken kohtaa melkein nautinnollisen syyllisyyden vallassa.

Sambialaiset ystäväni katsoivat elokuvan ihmisistä, joiden kohtalot voisivat olla mahdollisia heille. He samastuivat poikaansa kaipaavaan äitiin tasolla, jota on vaikea käsittää – vaikka juuri niin toivoisin kaikkien katsojien tekevän.

Elokuvan jälkeen viinilasien ääressä käytiin kahta keskustelua. Eurooppalaiset puhuivat Saharasta. Miten me olemme voineet antaa sen tapahtua.

Afrikkalaiset pohtivat, miten on mahdollista, että vuosikymmeniä itsenäistymisen jälkeen lähes kaikki haluavat maanosasta pois.

Odotin kuulevani tuttuja selityksiä: kolonialismi, luonnonvarojen riisto, maailmankaupan epäreilut säännöt. Kuulin aivan muuta.

”Me olemme epäonnistuneet”, sanoi kenialainen vieras ja katsoi silmiin. ”Meidän johtajamme, ja heidän mukanaan me kaikki.”

Olin yllättynyt, iloisesti.

Liian monta kertaa olen ollut keskusteluissa, missä afrikkalaiset syyttävät maanosan tilanteesta länsimaita, länsimaalaiset afrikkalaisia itseään.

Siinä ei ole järkeä.

Afrikka tarvitsee noustakseen sekä omien johtajien huomattavaa skarppausta, että länsimaiden sitoutumista äärimmäisen köyhyyden poistamiseen ja reilumpaan kauppaan.

Mihinkään ei päästä, jos kaikki näkevät vian vain sillä puolella, mihin eivät itse voi vaikuttaa.

Samalla illasta jäi oudon surullinen olo. Se muistutti, taas kerran, miten kaukana minun ja täkäläisten ystävieni maailmat ovat. Vaikka ajattelemme monista asioista samalla tavalla, nauramme ja käymme hyviä keskusteluja.

Silti meille mahdolliset kohtalot ovat äärettömän kaukana toisistaan. Jo siksi, että minä voin kulkea Euroopan ja Afrikan väliä niin paljon kuin haluan ja asettua minne haluan.

He eivät.