Tämän sivuston päivittäminen on lopetettu 20.12.2019
Emil Bobyrev
Osa tarinaa. Anni Kytömäen kirjoissa luontokuvaus kertoo aina jotain olennaista juonesta ja henkilöistä. Hänen mielestään luontoa kuvataan suomalaisessa nykykirjallisuudessa vähän ja yksittäisinä mainintoina.
Anni Kytömäki: Ihmislajin suurin virhe on yletön toimeliaisuus
17.7.2015 10.47
Kirjailija on sopivan laiska luonnonsuojelijaksi.
Kirjailija Anni Kytömäestä tuntuu vieläkin pahalta ajatella sammakkoa, jonka mahan hän leikkasi auki viikatteella niittäessään talonsa pihaa viime kesänä.
”Ei pidä häiritä luonnon pienimmänkään eläjän vapautta”, Kytömäki siteeraa valokuvaaja I.K. Inhan sanoja, elämänohjettaan.
Olemme metsässä Ylöjärven ja Tampereen rajalla. Kytömäki luettelee ympärillämme laulavat linnut: tiaisia, vihervarpusia, metsäkirvinen ja peippo – ”tietysti.” Toukokuun ensimmäinen hyttynen laskeutuu otsalle. Taustalla humisee moottoritie.
”Itselle tärkeä metsä” toistuu Anni Kytömäen puheissa. Yksi niistä on tämä pieni, suojeltu alue muutaman kilometrin päässä viime vuonna Finlandia-ehdokkaaksi nousseen esikoiskirjailijan lapsuudenkodista. Kaatuneita runkoja makaa korkeiden kuusien alla.
”Tämäntyyppisiä metsiä on todella vähän, vajaat viisi prosenttia Suomen metsistä. Sellaisen löytää kuin ihmeellisen menneisyyden aarteen.”
Talousmetsien, niiden yli 90 prosentin, kohtelussa ei ole Kytömäen mukaan tapahtunut merkittäviä parannuksia. Avohakkuut ovat vähän pienentyneet, ja niiden keskelle jätetään pari aaria puita, mutta suojaton saareke menee pian nurin tuulessa.
Luontokartoittajaksi opiskellut Kytömäki työskenteli ennen kirjailijan uralleen omistautumista Pirkanmaan luonnonsuojelupiirissä.
”Ne ikään kuin tieteelliset opit siitä, että metsä vaatisi hoitoa, ovat tekosyy, kun metsäteollisuudelle halutaan puuta.”
Kytömäen viime vuonna julkaistu esikoisromaani Kultarinta perustuu vanhaan tarinaan yhteisönsä hylkimästä tytöstä.
Tyttö lähtee metsään ja tapaa karhun, jonka kanssa hän muuttaa karhunpesään. Tyttö ja karhu saavat lapsen.
Tarinassa karhu, metsä ja ihminen sulautuvat yhdeksi. Sitä on kerrottu ympäri pohjoista pallonpuoliskoa Suomesta Siperiaan ja Pohjois-Amerikkaan.
Kytömäki sanoo, että myyteistä voi oppia toisenlaista suhdetta luontoon.
”Myytit kertovat menneestä luontosuhteesta ja siitä, miten vaikka karhua on kunnioitettu. Miksi nyt on niin toisin, ja luontoa ajatellaan vain raaka-ainevarastona?”
Kultarinnassa myytti kerrotaan osana suomalaisen yhteiskunnan, ympäristönsuojelun ja vastarinnan historiaa vuosina 1903–1937. Helsingin Sanomien kriitikko Matti Mäkelä kuvasi kirjaa ylistävässä arviossaan ”luonnonsuojelijasukupolven vihreäksi metsäraamatuksi”.
Siksi Kytömäen kirjasta ensin kiinnostuneen kustantamon vaatimus ällistyttää: 644-sivuisesta romaanista olisi pitänyt ottaa puolet pois ja se olisi pitänyt muokata selväksi rakkaustarinaksi.
”Olisi pitänyt poistaa ne kaikki itselleni tärkeimmät teemat.”
Onneksi Kytömäki lähetti käsikirjoituksensa Gummerukselle, joka vastasi seuraavana päivänä etsineensä juuri jotain tällaista.
Parikymppisenä Anni Kytömäki alkoi lukea syväekologi Pentti Linkolan kirjoja.
”En siihen aikaan tuntenut kauheasti vielä hengenheimolaisia. Otin yhteyttä häneen. Puhuttiin puhelimessa ensin ja sitten hän kutsui käymään luonaan.”
Linkola ja Kytömäki ystävystyivät, ja Linkola pyysi Kytömäen perustamansa Luonnonperintösäätiön hallitukseen. Säätiö ostaa lahjoitusvaroilla metsää suojeltavaksi – 50 sentillä saa suojeltua neliömetrin.
Nykyään Kytömäki ja Linkola keskustelevat lähinnä kirjallisuudesta. Toistensa mielipiteet luonnonsuojelusta he tuntevat jo tarpeeksi hyvin.
”Mitä metsän ja soiden suojeluun tulee, olemme hyvinkin samoilla linjoilla. Sitten hänellä on näitä todella radikaaleja ajatuksia ihmismäärän vähentämisestä. Niitä en millään tavalla jaa.”
Kytömäki vastustaa rahataloutta ja kannattaa omavaraistalouteen siirtymistä – periaatteessa.
”En itsekään ole pystynyt siihen millään lailla, koska en yhtään tykkää puutarhanhoidosta”, hän sanoo ja nauraa.
Hän on kasvissyöjä ja ostaa ruokansa kaupasta. Muuten Kytömäki ei kuluta paljon: hän käyttää muille pieniksi jääneitä vaatteita eikä matkustele ulkomailla.
”Sanotaan, että talouden on pakko kasvaa, että tulee työpaikkoja. Jos eläisimme vähän askeettisemmin, kaikille olisi työtä. Siitä ei saisi palkkaa, vaan elannon.”
Anni Kytömäen mukaan ihmislajin suurin virhe on yletön toimeliaisuus. Se näkyy silloinkin, kun yritetään tehdä hyvää. Esimerkiksi kerätä avohakkuualueiden kannot poltettaviksi, jotta saataisiin puhdasta energiaa.
”Sitoutunut hiili häviää, ja maaperästä lähtevät ravinteet liikkeelle.”
Muutaman vuoden päästä uudesta hienosta keksinnöstä saatetaan todeta, että taas meni pieleen.
”Olen itse niin laiska, että minun on hirveän helppo olla luonnonsuojelija. Useimmiten se tarkoittaa vain sitä, että jättää tekemättä asioita.”
Jalkojemme juuressa on yövilkka, Suomen pienimpiä orkideoita. Sillä on niin hennot juuret, että se tarvitsee aivan tietynlaisen metsän kasvaakseen, kertoo Kytömäki.
Kun tuntee kasvit niin hyvin kuin hän, niistä voi rakentaa vaikka dekkarimaisen koukun romaaniin. Kultarinnassa toisistaan raastavasti erotut ihmiset löytävät takaisin yhteen ormion (Pilularia globulifera) avulla, joka kasvaa ainoastaan Kukkiajärven tienoilla. Kytömäki juhli kustannussopimustaan kuljeskelemalla järven rannoilla.
Tällä hetkellä hän kirjoittaa kaikessa rauhassa toista romaaniaan, joka sijoittuu 1800-luvulle ja nykypäivään. Hän kävelee metsissä joka päivä ja ottaa torkkuja kivien päällä. Äskettäin hankittu kanootti avaa uusia kulmia lähimaisemiin.
Kirjoittaminen on helpotus verrattuna edelliseen työhön Pirkanmaan luonnonsuojelupiirin aluesihteerinä. Silloin hänet kutsuttiin mukaan seminaareihin pakollisena ympäristönäkökulman edustajana, kiintiöviherpiipertäjänä.
Hänen tehtävänsä oli vastustaa hankkeita, esimerkiksi Vapon turpeenottosuunnitelmia, jotka lopulta toteutuivat kuitenkin.
”Järjestössä toimiminen on pitemmän päälle voimia vievää. Jatkuvasti tulee takkiin ja tosi harvoin voittoja.”
Kytömäki kertoo pelänneensä esiintymistä ”ihan hirveästi”. Nyt on hänen mukaansa hauskaa, kun pääsee vaikka kirjastoon puhumaan ihmisille, jotka eivät olekaan alusta alkaen vihamielisiä vaan iloisen kiinnostuneita.
Enää Kytömäkeä ei koko ajan ahdista se, mitä ihmiset luonnolle tekevät. Hän etsii pieniä ilonaiheita luonnon harvoista suojelluista murenista ja näkee toivon hävityksen keskellä.
”Olen monesti ajatellut jossain avohakkuun reunalla, että 200 vuoden päästä täällä on jo ihan hienoa.”
Anni Kytömäki
- Syntynyt vuonna 1980.
- Asuu miehensä kanssa omakotitalossa Hämeenkyrössä.
- Esikoisromaani Kultarinta oli ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi 2014. Kirjoittaa toista romaaniaan.
- Pentti Linkolan perustaman Luonnonperintösäätiön hallituksen jäsen. Säätiö ostaa lahjoitusvaroilla metsiä suojeltavaksi.
- Työskennellyt aiemmin luontokartoittajana ja Pirkanmaan luonnonsuojelupiirin aluesihteerinä.
- Pianisti. Soittaa näytelmien taustamusiikkia ja oli aiemmin ravintolapianistina Tampereella.
.jpeg%3Fitok=dS47oFx3)
