Vihreän Langan logoVihreän Langan logo

Eri passi, eri ihmisoikeudet

Iiro Törmä

Kuvituskuva
Iiro Törmä

28.6.2016 10.49

Miia Halme-Tuomisaari

Kuulumme herrakansaan, joka saa passin muutamassa minuutissa. Toisille henkilöllisyyden todistamiseen ei riitä edes dna-testi.

Lennon lähtöön on vain 40 minuuttia. Kävelen ripeästi kohti Helsinki-Vantaan turvatarkastusta. Yhtäkkiä tajuan, ettei minulla ole passia. Sen ottaminen ei ole edes juolahtanut mieleeni. Näin tapahtui kerran aiemminkin, liki puolitoista vuosikymmentä sitten. Olin silloinkin matkalla Sveitsiin. Siksi tiedän, etten pääse koneeseen pelkällä henkilötodistuksella.

Enkö ole oppinut kuluneina vuosina mitään? Oikeasti unohdus ei johdu siitä, etten olisi oppinut. Kysymys on rutiinista. Viisitoista vuotta sitten lentomatka oli poikkeus, nyt se on osa arkeani.

Olen lähdössä matkalle – taas kerran – sillä asun perheeni kanssa yhdessä maassa ja olen vierailevana tutkijana toisessa. Kotimme on Helsingissä, tutkimukseni vie minut toistuvasti Geneveen.

Nykyään matka sinne tuntuu vain hitusen eksoottisemmalta kuin bussimatka Turkuun. Tutkijan, kuten niin monen muunkin ammattilaisen, arkea nykyään.

Edelliskerralla jäin kirjaimellisesti itkemään tapahtunutta virkailijalle. Hän järjesti minut maksutta seuraavalle lennolle, jotta ehdin hakea passini kotoa. Tällä kertaa ratkaisuni on aikuisempi. Marssin lentokentän poliisiasemalle hakemaan tilapäispassia. Saan sen muutamassa minuutissa. Ehdin jopa lennolleni.


Koneen kiihdyttäessä kiitotiellä pohdin, mitä kaikkea unohdukseeni sisältyy. Mitä se kertoo minusta ja siitä asemasta maailmassa, johon olen aikuistuttuani tottunut? Unohdukseni ei ollut pelkkää hajamielisyyttä. Se oli myös ylimielisyyttä.

Suhtaudun rajamuodollisuuksiin välinpitämättömästi. Oletan, etteivät ne ole oikeastaan minua varten. Tiedän, että saan liki poikkeuksetta kävellä turvatarkastusten läpi, hymyillen, ilman matkatavaroideni tonkimista tai matkani motiivien kyselyä.

Saan matkustaa tutkijavierailulle Geneveen ilman, että minut pidätetään tuntikausiksi – kuten helmikuussa kävi amerikkalaiselle väitöskirjantekijälle Britanniassa. Hänet uhattiin karkottaa, koska rajavartijat epäilivät hänen yrittävän jäädä laittomasti Britanniaan. Eikä minua poisteta koneesta vain siksi, että haluan jakaa tärkeän kokemuksen väärällä kielellä. Näin kävi toiselle amerikkalaiselle opiskelijalle, joka soitti lentokoneesta sedälleen kertoakseen – arabiaksi – tavanneensa YK:n pääsihteeri Ban Ki-moonin.


Kuulun siihen pieneen maailmanlaajuiseen eliittiin, jonka sallitaan – suorastaan odotetaan – ylittävän maiden rajoja toistuvasti. Antropologi Ghassan Hagea lainaillen: olen maailmanlaajuista herrakansaa, jolla on oikeus käyttää maapalloa leikkikenttänään.

Tiedän, etten matkustaessani aina tarvitse edes passia tai printattuja matkalippuja. Luotettavana pidetty henkilö voi päästä ilman lippua portille asti, joskus jopa koneeseenkin ilman passintarkastusta.

Matkaseuranani on varmuus siitä, että minulla on oikeus pitää itsestäänselvyytenä tiettyjä standardeja – kutsutaan niitä vaikka ihmisoikeuksiksi. Voin luottaa siihen, että ne suojaavat minua sekä kotimaassani että maailmalla ”suvereenin mielivaltaiselta kohtelulta”, kuten yksi ihmisoikeuksien klassisista määritelmistä kuuluu.

Kuinka toisenlaiselta kaikki näyttäisi, jos olisin saapunut Helsinki–Vantaalle esimerkiksi Syyriasta. Kuinka paljon olisin kuluttanut aikaa, kuinka paljon tuhlannut varallisuuttani ja riskeerannut turvallisuuttani vain lentokentälle päästäkseni? Kuinka tärkeä passin kaltainen asiakirja olisi, ja kuinka dramaattiset seuraukset sen unohtamisesta seuraisi? Mitä minun olisi täytynyt tehdä uuden passin eteen? Varmaa on, ettei pikainen pyrähdys lentoaseman poliisiasemalla olisi riittänyt.


Lentokentät ja niihin liittyvät rajamuodollisuudet paljastavat, miten jaetun ihmiskunnan jäseniä erotellaan toisistaan. Monet näistä erotteluista ovat ilmeisiä. Olemme eri maiden kansalaisia, minkä vuoksi meillä on erilaiset passit. Jakaannumme passitarkastuksissa jonoihin: kansalaiset valtioista X jonoon A, muut jonoon B.

Toiset matkaavat passillaan liki rajoituksetta maailman kolkasta toiseen. Tuoreen passivertailun mukaan Saksan ja Ruotsin passien viisumivapaus on maailmanlaajuisesti kaikkein yleisintä. Suomi seuraa Keski-Euroopan maiden kanssa heti seuraavaksi korkeimmassa ryhmässä.

Listan häntäpäähän sijoittuvat ennalta arvattavasti Afganistan, Pakistan, Irak, Somalia ja Syyria. Lista tuntuu siltä, kuin yhtäältä lukisi kansainvälisten onnellisuustutkimusten voittajamaita, ja toisaalta kuin lukisi sanomalehden ulkomaanosiota sotakuvauksineen.

Myös Iran on listan peräpäässä. Muistan, kuinka harmistunut eräs ystäväni oli, kun hänen iranilaisen serkkunsa piti tulla Suomeen. Ystäväni oli viettänyt sukunsa luona Iranissa vuosien saatossa pitkiä aikoja – jo pelkkä vieraanvaraisuus edellytti vastavierailua. Vuosien odottelun jälkeen aika koitti. Matkavalmistelut etenivät hyvin, ja ystäväni odotti innoissaan. Matka ei koskaan toteutunut. Suomalaisviranomaiset eväsivät serkun viisumihakemuksen.

Kenties heidän silmissään juuri opintonsa päättänyt serkku näyttäytyi potentiaalisena turvapaikanhakijana, joka olisi seuraavassa hetkessä yrittänyt saada koko Iraniin jääneen sukunsa perässään. Ei sillä, että tämä olisi hevillä onnistunut. Kuten tuoreessa Perheet yhteen -kirjassa osoitetaan, perheenyhdistäminen Suomeen on tällä hetkellä liki mahdotonta.


Yhä useamman maan kansalaisella ei ole ylipäätään mahdollisuutta matkustaa, oli heillä varaa matkustaa tai ei. Heidän valtionsa asiakirjoja ei tunnusteta. Esimerkiksi Suomen viranomaiset eivät hyväksy mitään asiakirjoja sodan repimästä Somaliasta. Kuinka todistaa oma henkilöllisyytensä lentokentällä, saati perheenjäsentensä henkilöllisyys perheenyhdistämishakemuksessa?

Olemme pohtineet näitä kysymyksiä viimeisen kahden vuoden ajan Kehon todisteet -hankkeessa. Ilpo Helénin johtamassa ja Koneen säätiön rahoittamassa hankkeessa on tarkasteltu muun muassa Maahanmuuttoviraston kielteisistä perheenyhdistämispäätöksistä tehtyjä valituksia, joita on käsitelty Helsingin hallinto-oikeudessa.

Valituksissa, samoin kuin perheenyhdistämishakemuksissa, nojataan esimerkiksi somalitaustaisten hakijoiden kohdalla kolmenlaiseen todistusaineistoon: asiakirjoihin, henkilökohtaisiin kertomuksiin ja DNA-aineistoon sukulaissuhteista.

Analyysimme löydökset ovat hämmentäviä. Tarkastelimme yli 250:tä Helsingin hallinto-oikeuden käsittelemää valitusta. Silti emme lopulta osanneet sanoa mitään varmaa. Epävarmaksi jäi se, millaisen päätöksen hakijat saivat, ja se, millaisen todistusaineiston varassa päätökset tehtiin.

Aineistoon sisältyi myös tapauksia, joissa hakijat olivat DNA-aineiston valossa kiistatta saman biologisen ydinperheen jäseniä. Silti päätökset olivat kielteisiä. Argumentti oli tuolloin, että heidän tosiasiallinen perhe-elämänsä oli katkennut tai sitä ei ollut koskaan ollutkaan. Näin saatettiin tulkita silloinkin, kun hakija oli lähtenyt maasta vainon seurauksena ja saanut Suomessa kansainvälistä suojelua. Tai jopa silloin, kun hakemuksen pitkä käsittelyaika oli katkaissut perhe-elämän vuosiksi.


Päätökset tuntuvat hallinnolliselta mielivallalta. Ihmisoikeuksia pidetään vastavoimana juuri tällaiselle kohtelulle – meitä kaikkia yhdistävänä hallinnollisena ja juridisena DNA:na. Niiden ajatellaan läpäisevän valtioiden välisten byrokratioiden erot. Koko ihmisoikeusajattelun ydin on juuri niiden sisältämä lupaus tietynlaisesta kansainvälisestä minimitasosta, jolla ihmisiä pitää kohdella. Huolimatta siitä, mihin lentoaseman passijonoon he asettuvat.

Asia on mutkikkaampi. Ihmisoikeudet edellyttävät toimivaa valtiota. Vain sellaisen sisällä yksilö voi vaatia oikeuksiensa toteutumista. Huolimatta runsaasta kansainvälisten sopimusten verkostosta, valtioita on viime kädessä vaikea pakottaa kunnioittamaan ihmisoikeuksia.

Ihmisoikeusajattelu kohtaa jatkuvasti myös yllättäviä vastuksia. Ranskassa vireillä oleva kansalaisuutta koskeva perustuslakimuutos on näistä tuorein. Lakimuutos sallisi kansalaisuuden poistamisen keneltä tahansa, joka on tuomittu terrorismista vähintään kymmenen vuoden vankeuteen.

Aloite on merkittävä. Sen sijaan, että siviilioikeudet ja ihmisoikeudet kuuluisivat automaattisesti kaikille, niistä tulisi entiteettejä, jotka yksilö voisi väärän toiminnan seurauksena menettää. Lakialoitteen läpimeno on epävarmaa. Erityisesti vasemmisto vastustaa sitä, minkä vuoksi vaaditun enemmistön saavuttaminen on epätodennäköistä.


Tämä kaikki tulee vastaan lentokenttien rutiineissa. Turvatarkastusten muodollisuudet ja viisumihakemukset paljastavat vallitsevan maailmanjärjestyksemme epätasa-arvoisuuden. Koemme kehossamme sen, että vaikka YK:n jäsenvaltiot ovat muodollisesti tasa-arvoisia, todellisuudessa valtioiden epätasa-arvoiset valtasuhteet ohjailevat järjestön toimintaa.

Koemme rajamuodollisuuksissa – tai viisumia hakiessamme – myös vallitsevan maailmanjärjestyksen syvällisen paradoksin. Elämme tilanteessa, jossa tavaroiden ja pääoman pitää vallitsevan ideologian mukaan saada liikkua mahdollisimman vapaasti, mutta ihmisten liikkumista pitää rajoittaa tarkasti.

Tai suoremmin: maailmanjärjestyksemme pysyy yllä vain siksi, että riittävän suuri osa maapallon väestöstä pysyy paikoillaan.

Euroopan pakolaistilanne osoittaa, kuinka kykenemätön nykyjärjestelmämme on käsittelemään ihmisten massaliikehdintää. On surullista, kuinka tehottomaksi kansainvälinen ihmisoikeuskoneistomme on osoittautunut. Onko niin, että Lääkärit ilman rajoja -järjestö on oikeassa kieltäytyessään yhteistyöstä EU:n kanssa sen vuoksi, että EU solmi sopimuksen pakolaisten luovutuksesta Turkin kanssa? Eikö voi tehdä mitään muuta, jotta  kansainvälisoikeudellisesti ongelmallinen sopimus saataisiin mitätöidyksi?


Kokemuksemme kärjistyvät, kun maailmanlaajuinen varallisuus jatkaa kiihtyvää keskittymistään. Kuilu äveriäiden ja köyhien välillä kasvaa, ja elinkokemukset yhteisellä planeetalla erkanevat yhä kauemmas toisistaan. Jaettu inhimillisyytemme on enenevästi hakusessa. Samalla vallitseva maailmanjärjestyksemme repeilee nurkistaan. Kaikki tuntuu vääjäämättömältä kuin väistämättä etenevä mannerlaattojen törmäys.

Olemme Suomessa eläneet poikkeuksellisen pitkään syrjässä kaikesta edellä sanotusta. Olemme edelleen maantieteellisesti kaukana maailman sykkivistä konfliktipesäkkeistä. Niin pitkään, kun itse pääsee lyhyeen passijonoon, eikä turvatarkastuksiin liity hankaluuksia, tätä kaikkea ei edes huomaa. Oikein se ei ole.

Kuluneina kuukausina Välimerellä on jälleen kuollut satoja, kenties tuhansia ihmisiä. Vainajista suuri osa on lapsia. Heistä on tullut nykyisen maailmanjärjestyksemme uhreja. Heidän kohtalonaan on kuolla yrittäessään saavuttaa parempaa elämää. Tai paeta sotaa.

Olemme herrakansaa, joka saa matkustaa sydämensä kyllyydestä työn tai huvin perässä kenenkään estämättä. Jaamme ihmiskunnan jäseninä saman DNA:n niiden kanssa, jotka elävät onnellisuuslistojen peräpään maissa. Käytännössä elämme eri maailmoissa, eikä asialle voi tehdä ihmisoikeuksilla mitään.

Siinäpä sitten pohdimme, kuinka selitämme tämän jälkipolville.

Kirjoittaja on oikeusantropologi.



Haluatko lukea lisää Lankaa? Tilaa nyt uusi viikoittainen uutiskirje täältä.


Myllyteatterin mainos

Vihreä Lanka 4/2019

Lue

Vihreä Lanka

4/19


Sisällysluettelo
Anna palautetta


Twitter

Graafisia maailmanselityksiä -teksti
Hiilen monta hintaa (Lasse Leipola / Iiro Törmä)

Kuva: Pekka Sauri