Vihreän Langan logoVihreän Langan logo

Emilia Pippola

Tuire Anis.
Kauppahallin arkea. Kalatiski on muuttunut Tuire Aniksen pitkän työuran aikana.Emilia Pippola

Kauppahallin arkea. Kalatiski on muuttunut Tuire Aniksen pitkän työuran aikana.

Minun luontoni

11.2.2010 15.38
Emilia Pippola

Luonnon monimuotoisuuden vähenemisen voi kuka tahansa havaita työssään, harrastuksissaan tai muualla elinpiirissään. Valokuvaaja Emilia Pippola selvitti neljän ihmisen kokemuksia.

Helsingin Wanha Kauppahalli on tammikuisena maanantaiaamuna hiljainen.

Kalakauppa E. Erikssonin tiskin takana Tuire Anis leikkaa graavisiikaa varmoin ottein ja pohtii samalla kalatiskin muuttumista uransa aikana.

”Kolmekymmentä vuotta sitten vain kirjolohi ja toisinaan siika olivat kasvatettuja. Kaikki muu oli luonnonkalaa. Nykyään lähes kaikki myytävä kala on kasvatettua, ja kalaa tuodaan paljon myös ulkomailta. Käytännössä vain silakat, muikut ja mateet ovat luonnonkaloja.”

Anis ei tiedä, onko muutoksen taustalla kalakantojen pieneneminen, ostajien halu saada tasalaatuista kalaa ympäri vuoden vai jokin muu syy.

”Ainakin ravintoloitsijat ovat tyytyväisiä kasvatuskalojen tasaiseen laatuun”, hän toteaa.

Kaikessa kasvatuskala ei kuitenkaan Aniksen mielestä pärjää luonnonkalalle.

”Kasvatettu kala on kloonatun näköistä. Esimerkiksi norjalaiset kasvatuslohet ovat kuin muotilla tehtyjä, mutta jokainen luonnonlohi on yksilöllinen. Luonnonkalat ovat myös vähärasvaisempia ja aromikkaampia maultaan.”

 

Luonnontieteellisen keskusmuseon hyönteisosaston yli-intendentti Jyrki Muona valittelee työhuoneensa sekaisuutta ja sitä, että hänellä on kiire yllättäen ilmaantuneeseen kokoukseen.

Hetken hän ehtii kuitenkin kertoa muutoksista Suomen kovakuoriaislajistossa.

”Keräsin ensimmäisen kovakuoriaisnäytteeni noin 45 vuotta sitten. Siitä seitsemän vuotta eteenpäin seurasin kovakuoriaisia kaikki kesät vanhempieni mökillä Siuntion Näsbyssä. Seudun maat kuuluivat muutamalle omistajalle, lehmät kulkivat metsissä ja oja tulvi keväisin satojen metrien leveydelle.”

Kun Muona palasi Näsbyyn vuonna 1992, se oli täynnä mökkejä, oja oli ruopattu ja lehmän lannalla elävät kovakuoriaiset olivat käyneet todella harvinaisiksi.

”Metsäympäristön lajeista puhutaan paljon nyt, mutta ne on ajettu ahtaalle jo paljon aiemmin. Ihme, että osa metsälajeista ylipäänsä vielä elää”, Muona kummastelee.

Suomen lajisto muuttuu jatkuvasti. Koko ajan tulee uusia kovakuoriaislajeja, joista ei tosin tiedä, ovatko ne jäämässä lajistoomme pysyvästi. Toisinaan joitain hävinneiksi luultuja lajeja löydetään uudestaan.

”Hävinneenä pidetty halavasepikkä löydettiin noin viisi vuotta sitten Vantaalta. Aiemmat keräykset olivat vuodelta 1808 ja 1920-luvulta”, Muona kertoo ja kiiruhtaa kokoukseen.

 

Aurinko tunkeutuu tupaan joka suunnasta Myrskylän Hevonojalla. Tiina Mäkelä keittää puuroa tyttärelleen Inkalle pienemmän tyttären Pepin ollessa aamupäiväunilla. Mäkelä on palannut kotiseuduilleen Myrskylään valmistuttuaan biologiksi Oulun yliopistosta. Lintuja hän on tarkkaillut Myrskylässä jo lähes 20 vuotta etenkin lapsuudenkotinsa ympäristössä Kylmäsuolla.

”Kylmäsuolla on enää vain hakkuita ja kasvatusmänniköitä. Ei ole oikein paikkaa, mihin lähtisi linturetkeilemään”, Mäkelä harmittelee.

Hänen mukaansa muutos näkyy myös alueen metsälinnustossa.

”Pohjantikkaa en ole nähnyt pitkään aikaan, eikä peukaloisen laulua ole kuulunut iäisyyksiin.”

Mäkelällä on myös talviruokinnasta pitkä kokemus. Tänä talvena hän ylläpitää yhtä ruokintapaikkaa Hevonojalla ja kolmea Kylmäsuolla.

”Hömö-, kuusi- ja töyhtötiaisia ei ole näkynyt ruokinnoilla ihan yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta. Taannoin etenkin hömötiainen oli yleinen vieras ruokintapaikoilla. Nykyään näitä nähdäkseen on varta vasten lähdettävä kunnon metsään.”

Nuorempana Mäkelä retkeili talvisin paljon hiihtäen.

”Nyt ei ehdi”, Mäkelä naurahtaa ja katsoo tyttäriään.

Lintuharrastus kulkee kuitenkin rinnalla tavalla tai toisella. Mäkelä suunnittelee ryhtyvänsä vetämään lintukävelyjä Myrskylässä. Keväisin häntä ei pitele sisällä mikään.

 

Eila Ala-Mikkola Yli-Hemmo huikkii iloisesti tervetuloa lapsuudenkotinsa ovelta Nokian Sarkolan kylässä. Tilan historia ulottuu aina 1500-luvulle asti, mutta hänen sukunsa hallussa se on ollut vuodesta 1910, jolloin hänen isoisänsä saapui sinne. Ala-Mikkola Yli-Hemmon elinaikana tilalla on ollut monenmoista laiduntajaa.

”Muistan haan lapsuudesta asti. Joskus siellä laidunsi hevosia, joskus lampaita. Isälläni oli maitokarjaa, minulla ja miehelläni lihakarjaa. Luovuimme karjasta parikymmentä vuotta sitten. Sen jälkeen otimme vielä muutaman lampaan, mutta ne lisääntyivät niin paljon, että jouduimme luopumaan niistä.”

Pirkanmaan ympäristökeskus teki 1990-luvun puolivälissä perinnemaisemainventointeja, ja Ala-Mikkola Yli-Hemmonkin pihalle ilmestyi kaksi kartoittajaa pyörimään. Ala-Mikkolan haaksi kutsuttu laidun todettiin maakunnallisesti arvokkaaksi.

”Ympäristökeskuksesta soitettiin ja kyseltiin, olemmeko suunnitelleet laitumen niittämistä”, Ala-Mikkola Yli-Hemmo kertoo.

Sen jälkeen laidunta on niitetty eri tahojen avustuksella lähes joka kesä, ja Ala-Mikkola Yli-Hemmon poika Kai Yli-Hemmo on raivannut pensaita. Haka ei ole muuttunut dramaattisesti, vaikka nykyiset hoitokeinot eivät aivan laidunnuksen veroisia olekaan.

”Muitakin laidunplänttejä on ollut, mutta karjan hävittyä kylältä ne ovat pensastuneet. Ennen laitumilla ja niiden laitamilla kasvoi myös ahomansikoita, puolukoita ja mustikoita sekä lampaankääpiä ja vaaleaorakkaita. Nyt ne ovat kadonneet perämetsiin”, Ala-Mikkola Yli-Hemmo harmittelee.





Haluatko lukea lisää Lankaa? Tilaa paperilehti täältä.