Vihreän Langan logoVihreän Langan logo
Analyysi

Mitä ihmettä perussuomalaisille tapahtuu nyt?

12.6.2017 21.58

Niko Pyrhönen

Perussuomalaiset ovat astuneet uuteen aikaan. Lauantaina Jussi Halla-aho käytännössä nimesi puolueen puheenjohtajistoon omat pitkän linjan tukijansa, Laura Huhtasaaren, Teuvo Hakkaraisen ja Juho Eerolan, joiden kaikkien haastajat jäivät jäsenäänestyksessä kauas taakse.

Vaikka puoluesihteerinä jatkaa Riikka Slunga-Poutsalo, hänkään ei edusta maltillisen soinilaisuuden jatkumoa, vaan oli yksi vuoden 2011 Nuivan vaalimanifestin allekirjoittajista. Pisteenä i:n päälle, vanhan puoluejohdon junailema sääntöuudistus äänestettiin kumoon murskaluvuin.

Sunnuntaina pitämässään linjapuheessa Halla-aho pyrki vakuuttamaan kuulijansa siitä, että perussuomalaiset ei ole muuttunut erilaiseksi puolueeksi. Halla-ahon mukaan valitessaan ”itsensä näköisen puheenjohtajiston”, jäsenistö itse asiassa asettui ainoastaan vuoden 2015 eduskuntavaaliohjelman taakse. Väite on siinä mielessä perusteltu, että jäsenistön maahanmuuttovastainen, EU-kriittinen ja jyrkkäsanaisia ilmaisuja suosiva nuiva siipi on kasvattanut kannatustaan jo vuosikausia. Heidän näkemyksensä olivatkin varsin selkeästi edustettuina kyseisessä eduskuntavaaliohjelmassa.

Epäluottamus Timo Soiniin sai muhia liian pitkään.
Politiikkaohjelmiin kirjatut linjaukset ovat kuitenkin huomattavan eri asia kuin varsinainen politiikan teko tai puolueen johdon omaksuma retoriikka. Nimenomaan  jälkimmäisiä kohtaan jäsenistössä oli jo pitkään kytenyt tyytymättömyys, erityisesti koskien Soinin kompromissihakuista johtamistapaa, sekä hallitusyhteistyön laihoja tuloksia perussuomalaisten omien tavoitteiden kannalta. Pakolaiskriisi hallitustaipaleen alkuvaiheilla toi erityisen selvästi esiin kontrastin jäsenistön toiveiden ja hallituspolitiikan välillä.

Kolmannen varapuheenjohtaja Juho Eerolan mukaan ”Soinin koettiin, osittain epäreilustikin, antaneen kasvot perussuomalaisten takinkäännölle ja perseen myynnille."

Konkreettisimmillaan pettymys ilmeni heikossa kuntavaalituloksessa. Se yhdisti osaltaan rivijäsenet saapumaan sankoin joukoin Jyväskylään antamaan tukensa uudelle, halla-aholaisten viitottamalle politiikalle.

Vaikka Sampo Terhon ja Halla-ahon väliset linjaerot olivat alusta asti vähäiset, olennaiset erot löytyvät poliittisesta tyylistä. Soinin vanhan kaartin ”perintöprinssinä” Terho olisi saattanut jatkaa salonkikelpoisen poliittisen tyylin takuumiehenä median ja hallituspuolueiden suuntaan, ja muodostua näin nuivan politiikan tekemisen tulpaksi. Halla-ahon edustaman nuivan linjan johtajuus muodostui kuitenkin kynnyskysymykseksi hallitustyöskentelylle.

Kun Juha Sipilä (kesk) ja Petteri Orpo (kok) kertoivat Kesärannan tiedotustilaisuudessa tänään maanantaina muodostavansa uuden hallituksen ilman perussuomalaisia, on olennaista kiinnittää huomio muotoiluun ”perussuomalaiset jättävät hallituksen.”

Halla-aho ennätti valintansa jälkeen useaan otteeseen vakuutella sitoutumistaan hallitusohjelmaan, mutta hallituskumppaneiden päätös muodostaa uusi hallitus ei ollut enää keskusteltavissa Jyväskylän vallanvaihdon seurauksena. Vaikka keskeiseksi syyksi ilmoitettiin ”yhteisen arvopohjan puute”, päätös palautuu selvästi uuteen puheenjohtajistoon liittyviin, lähtökohtaisesti neuvottelujen ulkopuolella oleviin henkilökysymyksiin.

Hallituskumppanit kuuntelivat Halla-ahon näkemyksiä kohteliaisuuden edellyttämän reilun tunnin verran, mutta kieltäytyvät yksiselitteisesti ottamasta koppia perussuomalaisten heittämästä pallosta. Sen sijaan peli vihellettiin poikki ajassa nolla. Sama nuiva poliittinen tyyli, joka inspiroi perussuomalaisten kenttää tekemään puheenjohtajavaalissa lopullisen irtioton soinilaisuuteen, muodostui lopulta ylitsepääsemättömäksi esteeksi hallitusyhteistyön jatkamiselle.

Parin vuoden mittaisesta hallitustaipaleestaan huolimatta, perussuomalaisten asema muistuttaa nyt läheisesti ruotsidemokraatteja. Näihinhän perinteiset ruotsalaispuolueet ovat päättäneet pitää selkeää hajurakoa. Samaan aikaan ruotsidemokraatit ovat tasaisesti kasvattaneet suosiotaan oppositiossa. 

Mutta toisin kuin ruotsidemokraatit, jotka ovat pyrkineet pehmentämään julkisuuskuvaansa ja poliittista retoriikkaansa, ottivat perussuomalaiset nyt Halla-ahon kanssa ison harppauksen päinvastaiseen suuntaan. Halla-ahon johdon saaman vahvan mandaatin, perinteisiä puolueita kavahduttavan tinkimättömän nuivuuden ja tämän hetkisten kannatuslukujen valossa mikään ei viittaa siihen, että perussuomalaiset löytävät tiensä hallitukseen aivan pian.

Oppositiossa toimimiseen perussuomalaiset sen sijaan ovat valmiita, ja heillä on siitä pitkä kokemus. Vaikka maahanmuuttoon liittyvät kysymykset pysyvät varmasti keskeisellä paikalla perussuomalaisten linjauksissa, heidän oppositiopolitiikkaansa täydentänee globaali, kovan linjan oikeistopopulismista ammentava identiteettipolitikka. Näkemystä tukee Laura Huhtasaaren tulkinta, jonka mukaan jako kansallismielisiin ja globalisteihin näyttelee jatkuvasti yhä suurempaa roolia, ja nakertaa hiljalleen oikeiston ja vasemmiston välisten erojen merkittävyyttä.

Tämä on linjassa sen kanssa, että niin Brexitiä kuin Trumpin ja Le Penin menestystäkin juhlittiin perussuomalaisten kannattajakunnassa laajalti ja avoimesti.

Juho Eerola arvioi Jyväskylässä, että perussuomalaisissa ei välttämättä ajatella Suomen varsinaisesti hyötyvän näistä kehityskuluista mitenkään suoraan. Kyse on ennemminkin siitä, että perussuomalaiset on alkuajoistaan saakka ollut leimallisesti päähänpotkittujen puolue, joka kyseenalaistaa valtavirtamediassa esitetyt tulkinnat maailman tilasta, ja hakee mielellään vaihtoehtoisia vastauksia tahoilta, jotka sympatiseeraavat globalisaation nettohäviäjien ahdinkoa. Siksi jäsenistö tarttuu yhtä lailla mahdollisuuteen näyttää keskisormea niin neoliberaalille poliittiselle eliitille kuin sitä vastustavalle, globaalia oikeudenmukaisuutta painottavalle punavihreälle cityhipsteristölle.

Perussuomalaisten mahdollisuudet vaikuttaa Suomessa tehtävän politiikan sisältöihin on keskeisesti sidoksissa siihen, kuinka puoluekannastaan epävarmat lähtevät tulkitsemaan Jyväskylän nuivaa vallankumousta ja Halla-ahon luotsaaman puolueen saamaa tylyä potkaisua ulos hallituksesta.

Mitä tapahtuu puolueen ympärillä nyt, kun kovan linjan eurooppalainen populismi on perussuomalaisten uusi, kyseenalaistamaton linja?

Imeekö korostunut kansallismielisyys ihmiset puolueen ulkokehän liepeiltä yhä syvemmälle puolueeseen sisään, vai puhaltaako nuiva tuuli heidät etsimään poliittisen identifikaation kohdetta muista puolueista?

Seuraavat gallup-luvut antavat hieman osviittaa siitä, kumpi vaikutus on voimakkaampi, mutta vasta seuraavat eduskuntavaalit osoittavat sen millään varmuudella.

Pidemmällä tähtäimellä kyse on siitä, millaisia ratkaisuvaihtoehtoja perussuomalaisten esittämiin ongelmiin tarjoutuu. Käytännössä pysäyttämättömät globaalit kehityskulut pelottavat yhä useampia läpi puoluepoliittisen spektrin. Jos hymistelyä ja pelon sekaista päivittelyä pätevämpien vastausten taakse ei synny minkäänlaista konsensuaalista momentumia politiikan kovassa ytimessä, päätyvät monet muutkin puolueet jatkamaan äänten kalastelua perussuomalaisten omilla vesillä. Tämän tien päässä on hyvin vähän voittajia.

Jutun kirjoittaja Niko Pyrhönen on tutkijatohtori Helsingin yliopiston etnisten suhteiden ja nationalismin tutkimuskeskuksesta. Hän teki väitöskirjansa perussuomalaisten vuoden 2011 vaalivoitosta jytkystä.

perussuomalaiset  ruotsidemokraatit  äärioikeisto  jussi halla-aho 


Lisää aiheesta:

  • 1.1.1970

Haluatko lukea lisää Lankaa? Tilaa nyt uusi viikoittainen uutiskirje täältä.