Vihreän Langan logoVihreän Langan logo

Iiro Törmä

Uutta ja vanhaa. Antti Nylénin teos vuodelta 2017 ja Rolleicord V 1950-luvun puolivälistä. Molemmat toimivia.Iiro Törmä

Uutta ja vanhaa. Antti Nylénin teos vuodelta 2017 ja Rolleicord V 1950-luvun puolivälistä. Molemmat toimivia.

Filmi ei katkea - miksi digi ei tappanut filmikuvausta?

13.11.2017 15.25
Sammeli Heikkinen

Kuvaaminen tuoksui ennen toiselta. Ja kuulosti. Kameran takakannen mekaaninen losahdus, kun miedosti kemikaaleilta tuoksuvan tuoreen filmin oli saanut ladattua kameraan.

Ero nykyiseen kuvaukseen ei jää tuoksuihin, ääneen tai edes lähes rajattomaan tallennustilaan. Esseisti Antti Nylénin mielestä valokuvauksen valtakausi päättyi 2003. Tuolloin digitaalisia kameroita myytiin ensi kerran enemmän kuin analogisia filmikameroita.

Valokuvaamisen Nylén yhdistää nimenomaan filmiin. Digikuvaa ei hänen mielestään ole syytä edes kutsua valokuvaksi, vaan hyperkuvaksi. Hyperkuva hoitaa monet valokuvalle kuuluneet tehtävät hyvin, muttei korvaa valokuvaa.

Nylén kirjoittaa kuvaamisesta juuri ilmestyneessä Johdatus filmiaikaan -esseekokoelmassaan. Nylénille tyypillisesti kaikki kietoutuu kulutusyhteiskunnan ja loputtoman edistysuskon kritiikkiin. Nylénin teksti on aiempia teoksia rauhallisempaa, jos ei sentään seesteistä.


Toisin kuin Nylén – joka kuvaa ja on kuvannut vain filmille – olen kuvannut digikuvia vuosituhannen alusta lähtien. Aloin kuvata uudestaan filmille suurin piirtein kymmenen vuotta sitten.

Nylénin ehdoton jako valokuvaan ja hyperkuvaan tuntuu, no, digitaaliselta. Mutta jotain perustavasti erilaista filmille ja kennolle kuvaamisessa on.

Käytännössä tärkeintä on tallennustilan rajallisuus ja jälkikäsittelyn vaikeus digitiedostoon verrattuna. Jos kuvaa suhteellisen vanhoilla, mekaanisilla kameroilla – kuten minä – kuvaaminen on lisäksi hyvin manuaalista touhua.

Kun käytettävissä on hyvin rajallinen määrä ruutuja ja kun jokaisen joutuu joko erikseen itse kehittämään tai siitä liikkeelle maksamaan, kuvaamisesta tulee harkitumpaa.

Kun avasin keskustelun filmikuvauksesta, noin viisi prosenttia Facebook-kavereistani tunnustautui filmikuvaajiksi.

”Filmillä mietin ensin, ennen ensimmäistäkään kuvaa. Saatan kierrellä kohdetta ja pohtia. Ja miettiä. Ja harkita. Suunnittelen kuvaa paljon ennen kuin kuvaan”, kertoi yksi.

Toinen mainitsi syyksi sen, että hyvin harva tallentaa 2000-lukua filmille. Kolmas taas piti peruuttamattomuudesta:

”Kun kuva on otettu filmille, se on kamerassa. Kuvaaja siirtyy eteenpäin. Asiaan palataan seuraavan kerran pimiössä.”

Mustavalkofilmin digikuvaa parempi harmaasävyjen toisto nousi esiin. Samoin välineet. Filmikuvaaminen on välinelaji. Filmikameroita ei oikein saa liikkeestä uutena. Siten osa harrastusta on käytettyjen laitteiden metsästys ja niistä keskusteleminen.


Digikamera on nykyään yleisimmin kännykässä. Itse kamera ja optiikka on melkein kaikille sivuseikka, tärkeintä on huomattavalla ohjelmalliselle avustuksella saatu kuva, jonka voi jakaa välittömästi.

Nylénin mielestä valokuva on oikeastaan esine, toisin kuin digitaalinen kuva, joka elää vain digitaalisessa ympäristössä.

Digitaalinen kuvaaminen on käytännössä korvannut filmikamerat tilanteiden ja historian dokumentoinnissa. Suureksi osaksi myös taidevalokuvauksessa.

Kaikkialle ja kaikille levinneet digitaaliset kuvat ovat räjäyttäneet kuvien määrän eksponentiaaliseen kasvuun. Tämä yhdistettynä välittömään jakomahdollisuuteen on lyhentänyt kuvan eliniän ja upottanut sen massaan.

Filmi on pakotie. Kuten Nylén kirjoittaa:

”On ihanaa olla menemättä sinne, minne ’kehitys’ menee.”

Antti Nylén: Johdatus filmiaikaan – Kirjoituksia valokuvaamisesta. Siltala 2017.



Haluatko lukea lisää Lankaa? Tilaa paperilehti täältä.