Vihreän Langan logoVihreän Langan logo

Jumalaton

Natalia Baer

Ilkka Pyysiäinen.
Ilman nimeä. Uskontotieteen dosentti Ilkka Pyysiäinen ei haluaisi käyttää itsestään sanaa ateisti, mutta ei keksi parempaa termiä kuvaamaan sitä, että ei pidä uskottavina tähän mennessä esitettyjä jumalakäsityksiä.Natalia Baer

Ilman nimeä. Uskontotieteen dosentti Ilkka Pyysiäinen ei haluaisi käyttää itsestään sanaa ateisti, mutta ei keksi parempaa termiä kuvaamaan sitä, että ei pidä uskottavina tähän mennessä esitettyjä jumalakäsityksiä.

26.11.2010 14.00

Anu Silfverberg

Ateisti Ilkka Pyysiäinen on viettänyt koko elämänsä uskonnon parissa.

Edes lapsena Ilkka Pyysiäinen ei uskonut.

Siihen olisi kyllä ollut ainekset: helsinkiläispoika kasvoi ”tavallisessa kirkkoluterilaisessa kodissa”, kävi pyhäkoulussakin. Perheen isä oli kuulunut nuorena helluntaiseurakuntaan, mutta siirtynyt kirkon piiriin. Äiti uskoi arkisesti.

Jumala oli aina läsnä, mutta jäi pojalle jotenkin epäselväksi.

”Mulla oli kahtalainen tunne, että jumala, josta puhutaan, on samanlainen turvan lähde kuin isä, mutta toisaalta ahdistava, kun se on niin arvaamaton”, Pyysiäinen sanoo.

”En koskaan täysin ymmärtänyt, mistä siinä on kysymys.”

Siitä on jo vuosikymmeniä, mutta ihmetys ei laannu. 51-vuotias Pyysiäinen on tehnyt uran kognitiivisen uskontotieteen tutkijana, tarkastellut jumalaa osana ihmisen ajattelua.

Yrittänyt ymmärtää, mistä siinä on kysymys.

Nyt hän istuu työhuoneessaan Helsingin yliopiston uskontotieteen laitoksella. Huone on riisuttu, mutta seinillä on ikoneita – ne ovat huonetoverin.

Pyysiäinen kertoo, että uskontotieteen opiskelijat kysyvät opettajalta yleensä jossain vaiheessa hankalan kysymyksen: mihin itse uskot?

”Uskontotieteilijät ovat yleensä arkoja puhumaan henkilökohtaisista näkemyksistään. Ehkä siihen liittyy pelko, että tutkimus vaarantuu, jos tutkija kertoo, mihin uskoo.”

Pyysiäinen on huomannut, että näkemysten peittely johtaa hullunkurisiin tilanteisiin.

Mitä hän sitten vastaa?

”Että en oikein tykkää sanasta ateisti...”, hän aloittaa hitaasti.

”Mutta paremman puutteessa sanaa voi käyttää kuvastamaan sitä, että en pidä uskottavina niitä jumalakäsityksiä, joita on esitetty.”

Tämä on pähkinänkuoressa myös Pyysiäisen uusimman kirjan ajatus. Dosentti on kirjoittanut pamfletin Jumalaa ei ole. Helsingin kirjamessuilla sitä esiteltiin Pyysiäisen ”kaapista tulemisena”. Se oli hiukan liioittelua.

”Tämä on hautunut pitkään. Jossain vaiheessa huomasin, että aihehan on ajankohtainen, kirja pitää saada valmiiksi.”

Keskustelu uskosta ja sen puutteesta on viime aikoina kuumentunut. Uskonnottomuuden soturit Christopher Hitchens, Sam Harris ja Richard Dawkings ovat omistaneet useita opuksia kirkon oppien kumoamiselle.

Suomessa vapaa-ajattelijat ovat kampanjoineet vaihtamalla Raamattuja pornolehtiin. Seurakunnissa on väännetty homojen oikeuksista ja naispappeudesta.

Pyysiäinen ei halua valita leiriä. Vapaa-ajattelijoiden kampanjat eivät häntä lämmitä, ja kuuluisat ateistikirjailijat ohittavat tärkeitä kysymyksiä.

”Yksi suuri ongelma on, että he käyttävät sanaa uskonto ikään kuin se nimeäisi jonkun selkeän asialuokan. ’Uskonto pyrkii, uskonto haluaa, estää...’ Kun kuitenkin ihmiset pyrkivät, haluavat ja estävät.”

Kieli vaivaa Pyysiäistä muutenkin, esimerkiksi sanat ateisti, agnostikko, uskovainen. Niistä seuraa, että ihmiset kuvittelevat kaikkien johonkin ryhmään kuuluvien olevan samanlaisia.

”Ja agnostikkoa en oikein edes ymmärrä. Miten se eroaa ateismista? Eihän kukaan ateistikaan sano, että varmuudella jumalaa ei ole. Jopa Dawkinsin mukaan se on vain ’hyvin epätodennäköistä’.”

Siitä puheen ollen, tämän kirjasi nimi kyllä on Jumalaa ei ole. Pyysiäinen hymyilee.

”Niin. En pitänyt tuosta nimestä kauheasti, mutta sillä kirja profiloituu. Piti olla iskevä nimi.”

Eikö Pyysiäinen siis väitä, että jumalaa ei ole?

”Jos väitän, että sitä ei ole, siinä on sama ongelma kuin uskossa; mitä silloin ei ole?”

Pyysiäisen mukaan jumalan määritteleminen on yhä hankalampaa. Tieteen tieto maailmasta on vaikuttanut uskontoon enemmän kuin kirkko haluaisi myöntää, ja samalla jumala on muuttunut yhä epämääräisemmäksi.

Jos haluaa uskoa tieteen maailmankuvaan ja samalla jumalaan, lopulta käy niin, että jumalasta ei jää oikein mitään jäljelle. Kun mikään ei voi edes periaatteessa kumota jumaluskoa, ei jumaluskolla ole enää mitään sisältöä, Pyysiäinen kirjoittaa.

”Jumala on jotain, mikä on taustalla, mutta jolla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa.”

Pyysiäinen uskoo, että tulevaisuudessa uskonnollisuuden äärilaitojen väliin jää yhä isompi harmaa alue, josta kukaan ei oikein tiedä, mitä se on tai millaisia johtopäätöksiä siitä voidaan tehdä.

Harmaan alueen uskosta on vielä vaikeampi keskustella kuin fundamentalistin kirjaimellisesta jumalasta. Jumala on kaikkea eikä mitään.

”Toisissa tilanteissa tieto jumalan tahdosta on olevinaan hyvinkin suuri, toisissa sanotaan vain, että ’ihmisen kyky ymmärtää on nyt vain niin rajallinen’”, Pyysiäinen kuvailee.

Pyysiäisen kirjaa lukiessa on helppo ennustaa, mihin uskovat tulevat siinä tarttumaan. Pyysiäinen nostaa esiin muinaiset noitavainot. Eikö niiden jo voisi antaa olla?

”On varmasti epäreilua syyttää suomalaisia pappeja keskiajan vainoista”, hän myöntää.

”Mutta voi miettiä, mikä uskonnossa on mahdollistanut tällaisen pahan ja voisiko se toistua. Ja tapahtuuko samaa koko ajan, tavalla jota emme tuomitse yhtä selvästi.”

Kirja vastaa: kyllä tapahtuu.

Pyysiäinen näkee noitavainoissa yhteistä sen kanssa, miten katolinen kirkko kontrolloi naisten seksuaalisuutta. Seurauksetkin ovat yhteneväisiä: eristämistä, kuolemaa, ilmiantoja, väkivaltaa ja häpeää.

Mutta miksi vaikkapa paavin usein listattujen pahojen tekojen syynä olisi juuri uskonto – eikä tyhmyys tai ilkeys?

Ei se selvää olekaan, Pyysiäinen myöntää. Uskonnollisen vallankäytön ongelma on, että keskustelu oikeasta ja väärästä perustuu asioihin, joista ei voi keskustella – siis jumalaan.

”Kun paavi päättää ihmisten kohtaloista, oikeutus nousee nimenomaan uskosta. Sen myötä kuvaan tulee ehdoton auktoriteetti: mikä tahansa on oikein, jos jumala niin määrää.”

Vääryyksistä keskustelu on vaikeaa, kun mikään tapahtunut ei uskon näkökulmasta voi horjuttaa jumalan oikeamielisyyttä.

”Uskonnolliseen kieleen ei kuulu lainkaan sellainen, että aijaa, kävikin näin, ei se ehkä sittenkään ole tällä tavalla.”

Pyysiäisen ajoi teologiseen tiedekuntaan halu ymmärtää uskontoa, jota hän ei voinut ymmärtää.

”Ehkä kaikki uskontotieteilijät ovat epäonnistuneita uskovaisia, siinä missä kirjallisuudentutkijat ovat epäonnistuneita kirjailijoita”, Pyysiäinen nauraa.

Pääsykoekirjojen äärellä innostus heräsi: monet niistä tuntuivat vastaavan isoihin kysymyksiin. Ja opintojen alussa Pyysiäinen kohtasi yliopistolla uskonnollisuutta, joka vaikutti hänestä jonkinlaiselta ”älyllisesti sofistikoituneelta versiolta kristinuskosta”. Ehkä tämän homman voisi oppia, hän ajatteli.

Mutta ei.

Sofistikoituneet teologit kritisoivat ateistisia ajattelijoita usein siitä, että nämä eivät ole opiskelleet teologiaa. Nurinkurisesti seurakuntaan kelpaavat nekin, jotka eivät uskonsa aatehistoriasta mitään tiedä.

”Jos on valmis uskomaan, riittää että haluaa olla mukana.”

Ulkopuolisten mielikuvissa uskontotiede on teologiaa maallisempi oppiaine, mutta Pyysiäisen mukaan ateisti joutuu uskontotieteessäkin olemaan hiukan kaapissa. Julkisesti ateisminsa myöntäviä uskontotieteilijöitä ei Suomessa ole montaa.

”Esimerkiksi Matti Kamppinen on saanut kritiikkiä, että hän ’pilaa uskontotieteen maineen’ ja antaa kuvan, että uskontotiede johtaa ateismiin.”

Pyysiäinen ihmettelee, miksi juuri ateistille sanotaan, että ”ei pitäisi ottaa kantaa”.

”Suomalaisen uskontotieteen parissa on perinteisesti ollut paljon pappeja ja lähetystyöntekijöitä, eikä ole pidetty mitenkään pahana, vaikka he tuovat vakaumuksensa esiin esimerkiksi saarnaamalla kirkossa.”

Pyysiäinen kritisoi kirjassaan keskustelukulttuuria muutenkin. Häntä ärsyttää Suomessa vaalittu näkemys, että usko on yksityisasia.

”Uskontohan on erittäin vahva poliittinen voima. Se on ennen kaikkea yhteisöllinen asia!”

Lisäksi on muodostunut tavaksi hokea, että vaikka en usko, kunnioitan toisen vakaumusta. Mitä järkeä on kunnioittaa vakaumusta, josta on täysin eri mieltä? Pyysiäinen kysyy. Mitä kunnioittaminen silloin tarkoittaa?

Pyysiäinen on hetken hiljaa.

”Korostan, että toisia ihmisiä pitää kunnioittaa, vaikka he ajattelisivat eri tavalla.”

Anteeksi, tämä kuulostaa kyllä epäilyttävästi samalta kuin rakastan syntistä, mutta vihaan syntiä.

”Tosiaan. Ehkä se on vähän turhan optimistinen ajatus”, Pyysiäinen nauraa.

Ainakaan vielä Pyysiäinen ei ole saanut kollegoilta palautetta ’kaapista tulostaan’. Täällä Unioninkatu 38:ssa Pyysiäinen onkin ennen kaikkea lehtori, ja tutkija.

Koneella on auki PowerPoint, työn alla on luento rituaaleista. Kun jää aikaa, Pyysiäinen kirjoittaa lukua kognitiivista uskontotiedettä käsittelevään kansainväliseen kirjaan.

”Minä ja kollegani Luther Martin kirjoitamme kirjan jälkisanat”, hän sanoo.

Luther Martin?

”Kyllä, Luther Martin.”

Toden totta. Uskontotieteilijöiden ja uskonnon suhde on latautunut.

Ilkka Pyysiäinen, 51 v.

  • Uskontotieteen dosentti, lehtori.
  • Teologian tohtori.
  • Kotoisin Helsingistä, asuu nyt Espoossa vaimon ja kahden lapsen kanssa.
  • Yöpöydällä juuri nyt: Jo Nesbøn Pelastaja.
  • Ihailee Pascal Boyerin teosta Ja ihminen loi jumalat.
  • Viimeksi suututti: “Tyhmyys.”
  • Viimeksi nauratti: “Jotain lasten suusta kuultua se varmasti oli.”



<--p class="moreLanka">Haluatko lukea lisää Lankaa? Tilaa nyt uusi viikoittainen uutiskirje täältä.
Vihreä Lanka 4/2019

Lue

Vihreä Lanka

4/19


Sisällysluettelo
Anna palautetta


Twitter

Graafisia maailmanselityksiä -teksti
Hiilen monta hintaa (Lasse Leipola / Iiro Törmä)

Kuva: Pekka Sauri