Tarina cheddarista ja nirsoista pakolaisista

1.10.2015

Kati Pietarinen

Korjattu 12.10. klo 16. Kirjoittajan sukulainen eli pakolaisleirillä Salzburgissa talvella 1957, ei Wienissä syksyllä 1956.

Juttelin pari viikkoa sitten läheisen sukulaiseni kanssa niistä ajoista, kun hän eli perheensä kanssa 13-vuotiaana pakolaisleirillä Salzburgissa talvella 1957.

Sukulainen kertoi taas tarinan siitä, kun amerikkalaiset lähettivät unkarilaispakolaisille ruoka-apuna kultaisissa tölkeissä cheddarjuustoa. Unkarilaiset pitivät juustoa  totaalisen ällöttävänä ja syömäkelvottomana.

"Kaikki, jotka sitä maistoivat, olivat yhtä mieltä siitä, että maistuu aivan karmealta", sukulaiseni nauroi.

Koska kukaan ei niitä halunnut, pakolaisperheiden yhdessä asuttaman salin vastaavaksi valittu mies keksi kasata juustotölkit esteeksi, josta oli pakko ottaa yksi mukaansa, jos siitä käveli ohi.

"Niistä hirveistä juustoista tuli kaikille yhteinen vitsi."

Pakolaisuus ei tarkoita sitä, että ihmiset lakkaisivat olemasta ihmisiä: että keskiluokkaiset tyypit lakkaisivat olemasta keskiluokkaisia, tai edes sitä, että nirsot lakkaisivat olemasta nirsoja.

Onneksi.

Murskattujen ihmisten on vaikeampi aloittaa uutta elämää, vaikka nöyryys kuinka miellyttäisi vastaanottajamaan asukkaita.

Sukulaiseni ei ole tähän päivään suostunut syömään vihaamaansa kirkkaankeltaista juustoa. Sekä hänen että hänen pikkuveljensä eri puolille maailmaa asettuneilla lapsilla on yliopistotutkinnot, töitä, täydellinen kielitaito ja jäsenyys niissä yhteiskunnissa, joihin he ovat päätyneet elämään.

Todennäköisesti jälkeläisistä ainakin newyorkilainen psykologi ja tämän bisnestä opiskellut veli mussuttavat onnellisina cheddaria.