Nälkäpäiviä

30.4.2009

Elina Hirvonen

Kirjoittaja on Lusakassa, Sambiassa, asuva dokumenttiohjaaja, kirjailija ja toimittaja. Lisää Hirvosen blogitekstejä löydät täältä.

Se alkoi viime vuonna Maailmanpankin julkaisemasta Maailman kehitysraportista.

”Rikkaiden maiden on lakattava harjoittamasta köyhiä vahingoittavaa politiikkaa”, ilmoitti Maailmanpankki – ja kuulosti samalta kuin sitä rankasti kritisoivat aktivistit.

Pankin tuohtumus kohdistui rikkaiden maiden maatalouspolitiikkaan. Raportissa tarkasteltiin maatalouden merkitystä ensimmäistä kertaa sitten 1980-luvun alun.      

Keskustelu kehitysmaista ja maataloudesta jatkuu nyt. G8-maiden maatalousministerit tapasivat huhtikuun 20. päivänä ensimmäistä kertaa, keskustellakseen maailman ruokapulassa. Keskusteluissa nostettiin esiin tarve tukea köyhimpien maiden maataloutta.

Keskustelu koskee erityisesti Saharan eteläpuolista Afrikkaa. Aasiassa köyhyydestä on noussut viimeisten vuosikymmenten aikana satoja miljoonia ihmisiä, mutta suuressa osassa eteläistä Afrikkaa köyhyys ja nälkä ovat samalla tasolla kuin 20 vuotta sitten.

YK:n arvion mukaan noin 300 miljoonaa afrikkalaista elää jatkuvassa nälässä.

Rikkaat maat opettivat 1980-luvulta alkaen Afrikalle taloudenpitoa, joka perustui Ronald Reaganin ja Margaret Tatcherin fantasioihin siitä, millaisia heidän johtamansa maat olivat.

Velkaantuneiden maiden rakennesopeutusohjelmissa köyhiltä mailta kiellettiin maatalouden tukeminen. Samalla USA ja Euroopan maat kasvattivat omille viljelijöilleen maksamiaan tukia. Afrikan osuus maataloustuotteiden maailmanmarkkinoilla pieneni, ja köyhimmistä maista tuli entistä köyhempiä.

Viime vuoden ruokakriisit, ja nyt maailmanlaajuinen talouskriisi ovat nostaneet maatalouden merkityksen uudestaan esiin. Sekä maatalousministereiden lausunto että Maailman kehitysraportti vaativat johdonmukaista maatalouspolitiikkaa ja kehitysavun lisäämistä maatalouden investointeihin.

Maailmanpankki vaatii lisäksi maataloudessa työskentelevien naisten aseman parantamista ja kaupan esteiden purkamista köyhimpien maiden avaintuotteiden, kuten puuvillan kohdalla.

Maataloutta tukevien aloitteiden ensimmäinen tavoite on talouskriisin vaikutusten pehmentäminen köyhimmissä maissa, ja nälkää näkevien määrän kääntäminen laskuun. Mutta muutoksia syntyy vain, jos keskustelu koskee köyhien maiden lisäksi rikasta maailmaa.

Uskon, että tulevaisuudessa rikkaiden maiden maataloustukiin ja markkinoiden avaamiseen köyhimpien maiden tuotteille kohdistuu entistä enemmän paineita. Samalla maailmassa, jossa lihan kulutus kasvaa jatkuvasti, on jossain vaiheessa pakko alkaa pitää kansainvälistä meteliä suunnan muuttamiseksi.