Rekisterit... kiinni!

11.4.2008 0.00

Anna Ruohonen

Vihreä Lanka kutsui vihreän aktiivin Tapio Laakson tarkastamaan, mitä hänestä on talletettu viranomaisten rekistereihin. Mitä sitten tapahtui?

Kännykkä kieppuu kahvilan pöydällä kuin selälleen kellahtanut sontiainen. Tapio Laakso antaa sille vauhtia ja nojaa taaksepäin Vanhan ylioppilastalon kahvipöydässä. Hän naurahtaa kuin hämillään. Vihreän Langan pyytäessä haastattelua Laakso varmisti kahdesti, että juuri hän. Ei siis eduskunta-avustajan pomo, kansanedustaja Anni Sinnemäki.

Huhtikuun ensimmäisenä torstaina viranomaiset tarjosivat Vanhalla ylioppilastalolla mahdollisuuden tarkastaa, mitä itsestä on talletettu julkishallinnon rekistereihin. Rekisterit auki -tapahtuma oli yhdeksäs, mutta Laakson ensimmäinen. Nyt hän aikoo tarkastaa tietonsa.

Mutta ensin kuppi kahvia.

Laakso tähyää Vanhan saliin. Aktivistiksi tituleerattua Laaksoa kiinnostaa salissa etenkin sisäasiainministeriön messukioski.

”Aika heikosti tiedän, mitä minusta on tallennettu. Joitakin perustietoja ainakin”, hän veikkaa.

”Sisäasiainministeriö kiinnostaa vanhojen juttujen takia. Mitä tietoja jää, kun olen mielenosoitusten yhteydessä joskus ollut tekemisissä poliisin kanssa.”

Laakso pitää tapahtumaa hyvänä ajatuksena.

”Aika paljon ihmisistä kerätään tietoja, jopa vahingossa.” Hän muistuttaa pääkaupunkiseudun matkakorttijupakasta kortin alkumetreillä. Upouuden matkakortin jokainen matka tallentui tietokantaan, kunnes tietosuojaviranomaiset puuttuivat asiaan.

”Ruuhkamaksut ovat uusi esimerkki siitä, että täytyy etukäteen miettiä, miten tiedot talletetaan ja miten hävitetään.”

Ministeriön messutiskillä, leijonapäisen miekan alla, mustaan pukuun, mustaan paitaan ja mustaan solmioon pukeutunut mies neuvoo kävijöitä painamaan sormensa lasilevylle. Useimmille sormenjälkilaite on uutuus, ellei ole viime aikoina esimerkiksi matkustanut Yhdysvaltoihin.

”Monissa muissa maissa henkilöllisyys on erilainen käsite kuin Suomessa. Meillä se on yksi ja virallinen, toisaalla saa olla se joka haluaa”, agenttiasuinen virkamies selittää sormenjälkilaitteen uteliaalle testaajalle.

Laakso hörppää kahviaan. Kahvihetkeä venyttää ylioppilastalon konehuoneessa hajonnut muuntaja. No connection, tietokoneruudut julistavat. Myös Eläketurvakeskuksen maripaitaiset virkailijat joutavat istua kahvilla.

”Sampo-pankin asiakkaana tämä tuntuu pikkujutulta”, yksi heistä mutisee.

Julkisia rekistereitä on pökerryttävä määrä: melko varmasti enemmän kuin olet tullut ajatelleeksi. Vanhalla ylioppilastalolla rekistereitään esittelevät Ajoneuvohallintokeskus, Eläketurvakeskus, Itella, Kela, Kuntien eläkevakuutus, Maanmittauslaitos, Patentti- ja rekisterihallitus, Suomen asiakastieto, verohallinto ja Väestörekisterikeskus.

Tapahtuman tiedote lupaa, että rekistereihin talletetut tiedot ovat oiva lähde historiantutkijoille ja sukuseuroille, helpottavat asiointia ja jopa sairauksien ehkäisemistä. Eivätkä lakisääteiset rekisterit vaaranna yksilön vapautta tai tietoturvaa. Ei, ne takaavat demokratian.

Niinhän me oikeasti ajattelemme, ihan luontevasti: miten helppoa onkaan äänestää, kun meillä on väestötietojärjestelmä. Useissa muissa maissa ajatellaan toisin: väestökirjanpitoa on käytetty kansanmurhissa.

”Suomessa rekisterien väärinkäyttö tuntuu kaukaiselta ajatukselta. Kenelläkään ei ole ollut poliittisia haluja käyttää tietoja väärin”, Laakso miettii.

”Ainakin nyt viranomaisten tietojärjestelmiin murtautumista suurempi vaara on se, että joku vaikka vain soittaa ja pyytää jonkin salasanasi.”

Hän muistelee katkelmaa toimintaelokuvasta, jossa salaiset agentit googlasivat tietoja jahtaamastaan ihmisestä.

Laakson sanoin: ihmiset kertovat itsestään netissä ihan megana. Olemme itse uhkia tietosuojallemme.

”Olen tietoinen siitä, mitä minusta internetissä on, mutten paranoidi tietosuojani suhteen. Politiikassa ihmisen pitää olla jonkin verran julkinen”, Laakso arvioi.

Katsotaanpa, mitä hakukone kertoo: On blogi, vaalisivusto, juttuja Vihreässä Langassa ja pätkänen Wikipediassa. Ne kertovat, että Laakso on No Border -aktiivi ja vihreä nuori, jonka poliittinen tausta on globalisaatiokriittisessä liikkeessä.

Hän on Helsingin kaupunginhallituksen varajäsen ja Suomen prekariaattiliikkeen pioneereja. Hän aloitti opiskelunsa seikkailemalla Teknillisessä korkeakoulussa, mutta vakiintui löydettyään sosiaalihistorian.

Hän on vasemmistoliittolaisen kansanedustajan Jaakko Laakson poika ja saa huutia kansallismielisillä keskustelupalstoilla. Kotisivunsa mukaan 26-vuotias, mutta Wikipedian mukaan syntynyt 1981. Netti kertoo, mitä kertoo.

Lisää selviää kahvipöydässä:

Tapio Laakso ei ole innostunut sähköisestä äänestämisestä, jos se tarkoittaa tietokonetta äänestyskopissa. Hän pitää nettiäänestyksen heikkoutena mahdollisuutta painostaa äänestäjää. Ja vahvuutena sitä, että se voi saada nuoret äänestämään ahkerammin.

Hän haluaa pankkinsa sähköisenä. ”Olisiko palvelu sitä, että saa jonottaa?”

Hän yritti kerran käyttää Kelan sähköisiä palveluja, muttei onnistunut.

Hän inhoaa lomakkeiden täyttämistä.

Hän on kahden sähköpostin loukussa ja huomannut, että jos jotain haluaa, kannattaa soittaa.

Hän pitää tietoyhteiskunnan vahvuutena palveluja ja heikkoutena sitä, että palvelut suosivat nuoria, terveitä ja pystyviä. Ja tietenkin sitä, että palvelut voivat pettää.

Niin kuin Vanhalla ylioppilastalolla, jossa rekisterit pysyvät yhä kiinni.

Puolitoista tuntia myöhemmin Laakso hyvästelee. On työpäivä, palattava eduskuntaan.

Mitä rekisterit olisivat hänestä kertoneet? Toimettomat messuisännät ja -emännät alkavat luetella: Syntymän, lapsilisät, opintotuet – ja kaikki muut sosiaalietuudet, jotka Kela on maksanut. Onko Kela-kortti kuvallinen vai kuvaton, milloin se on myönnetty, ja onko se joskus hävinnyt. Syntymäpaikan, kotipaikan, kielen, avioliitot ja -erot, lapset ja vanhemmat. Missä asuu, missä on asunut ja kenen kanssa. Tulot, verot ja vähennykset.

Ja tämän päälle sen, milloin sai ajokortin ja millaista autoa saa ajaa. Liikennerikokset valvontakameran räiskäisyistä rattijuoppouteen, ja onko autossa alkolukko. Liikennesakot, ajaako taksia tai saako opettaa autokoulussa. Työt ja arvio eläkkeestä. Maksuhäiriöt. Yritykset ja yhdistykset, joissa on vastuuhenkilö.

Kaikki kotiosoitteet vuoden 1989 jälkeen ja autot vuodesta 1995 – rekisterien hajanaiset rajapyykit sen mukaan, milloin järjestelmä on uusittu. Omistaako kiinteistön, onko se lohkottu ja onko sillä oikeus tiehen tai vesialueisiin. Panttaukset ja kauppasummat. Itse asiassa: viidellätoista eurolla selviäisi, paljonko naapuri talostaan maksoi.

Ehkä oli hyvä, että Laakson oli mentävä. Sisäasiainministeriön hymyilevä agenttimies ei olisi kertonut hänelle mitään.

Ei kellään muullekaan, vaikka valo viuhuisi läpi palvelinkaapin kytkinten ja kaapelien. Poliisilta omat tietonsa voi tarkastaa maksutta kerran vuodessa, mutta sitä on pyydettävä henkilökohtaisesti kihlakunnan poliisilaitokselta.

Messutiskillä se ei käy.

Ystävällinen mustapukuinen mies neuvoo ihmisiä painamaan sormensa lasilevylle. Jäljet piirtyvät tietokoneen ruutuun, ja moni nappaa sormenpäästään kuvan kamerakännykällä.

Ensi vuoden maaliskuusta alkaen suomalaisten sormenjäljet tallentuvat passiin upotetulle sirulle, ja melko varmasti myös uuteen tietokantaan – helmikuussa tätä kertoi kannattavansa niin sisäasiainministeriö kuin sen alaiset poliisi, rajavartiolaitos ja maahanmuuttoviranomaisetkin.

Ministeriön sormenjälkityöryhmä pui asiaa eilen torstaina.

Tänä syksynä eduskunta päättänee, että viranomaiset kokoavat sormenjäljistä uuden rekisterin. Sielläkin me siis pian olemme, taas uudessa rekisterissä. Ihon ainutlaatuisina uurteina, pyörteinä, harjanteina.

vihreät  demokratia  tietotekniikka 

Tweet