Tämän sivuston päivittäminen on lopetettu 20.12.2019
Natalia Baer
Jos tää olis se ja se olis tää. Tältä näyttää Teatterikorkean lattiaharjoituksissa.
Turkan toinen tuleminen
24.9.2010 11.38
Teatterikorkeakoulun uusi näytelmä kertoo vihreän liikkeen synnystä. Itse asiassa se taitaa olla vain peitetarina.
”Läsnäolo ei ole teatterin vahvuus, vaan sen kammottavin piirre.” Näin osuvasti kirjoitti syksyn ensimmäisessä Ylioppilaslehdessä uusi kolumnisti Tero Paskapää.
Istun Teatterikorkean harjoitussalissa ja tuijotan pelokkaana metrin päässä kyykkivää läsnäoloa, joka haluaa ottaa minuun kontaktin. Oloni on yksinomaan kiusaantunut, vaikka olen ilmeisesti todistamassa suuren taiteen syntyä.
Vähän kuin istuisi raitiovaunussa kahden sekakäyttäjän välissä.
Näytelmä Vihreän liikkeen synty on kolmivuotisen tutkimushankkeen päätös. Nyt 14 näyttelijää improvisoi edessäni. Pienryhmät rakentavat muutaman minuutin kohtauksia, jotka sijoittuvat Koijärvelle.
Esityksessä tarkastellaan vihreän liikkeen syntyä myyttinä ja kollektiivisena tapahtumana. Taustalla on 1980-luvun taloudellisessa ja kulttuurisessa murroksessa elänyt Suomi.
Näytelmän toinen teema on 1980-luvun kiistellyin teatteriguru Jouko Turkka.
Esitys on rakennettu Turkan oppien mukaan, sillä nyt Turkan aikana koulutuksensa saanut näyttelijä- ja ohjaajasukupolvi haluaa siirtää vain suullisena perintönä kulkeneen pedagogiikan nuoremmalle näyttelijäsukupolvelle.
Niin, se turkkalaisuus näissä harjoituksissa varmaan tökkiikin.
Olen itse muinainen nuorisoteatteriharrastaja ja käyn vuosittain katsastamassa ainakin viisi näytelmää, joten en pidä itseäni kategorisena teatterinvihaajana. Viime keväänä häikäistyin Juha Jokelan Esitystaloudesta.
Turkka varmaan pitää Esitystaloutta epänäytelmänä, kokoelmana ruumiillisuudesta irtaantuneina näyttelijöitä, pelkkänä yhdentekevänä sarjana puhuvia päitä.
Lapsena katsoin pari jaksoa Turkan ohjaamia tv-sarjoja Seitsemän veljestä ja Kiimaiset poliisit. Ei olisi pitänyt. Muistan vieläkin lähikuvat kuolaavista, räkää pärskivistä näyttelijöistä.
Vuonna 1947 syntynyt ohjaaja, kirjailija ja filosofi Jouko Turkka on legenda, jonka perintöä puidaan yhä, vaikka hänen Teatterikorkea-ajoistaan on jo runsaat 20 vuotta.
Turkka työskenteli Teatterikorkeakoulussa näyttelijäntyön professorina vuosina 1981–1985, rehtorina 1982–1985 ja ohjaajantyön professorina 1985–1988. Hän korosti opetuksessaan voimakkaasti fyysistä ilmaisua, jonka piti vapauttaa näyttelijän mieli turhasta kontrollista.
”Miksi kinata siitä, miltä tuntuu olla yksinäinen. Sen sijaan paita pois ja pihalle siksi aikaa, että saa vartaloon sen, miltä tuntuu olla kylmässä. Jokainen osaa palella kylmässä, mutta näyttelijä on vasta se, joka palattuaan sisälle täydessä lämmössä pystyy palauttamaan palelemisen tuntemuksen.”
Tämä on ote Turkan assistenttina Teatterikorkeassa työskennelleen Anneli Ollikaisen vuonna 1988 ilmestyneestä julkaisusta Lihat ylös! Muistiinpanoja Jouko Turkan opetuksesta.
Se on harvinainen teos, käytännössä ainoa Turkan opetusmetodia käsittelevä teksti, sillä Turkka ei itse dokumentoinut menetelmiään. Turkan opetuksista on kirjoitettu paljon julkisuudessa, mutta niiden sisältö tunnetaan yhä huonosti.
Hän itse korosti, ettei teatterissa mikään muu ole ikuista kuin se, että mikään ei ole ikuista.
Kirjassa Turkka kertoo, ettei kaikille näyttelijöille opeteta kaikkea.
”Opetus suunnitellaan opiskelijan puutteiden mukaan. Joillakin iltapäivä painottuu ruumilliseen ponnisteluun, joillakin henkiseen. Kuukauden välein ryhmien koostumusta vaihdetaan.”
Demokratia tai tasa-arvo ei myöskään kuulunut Turkan pedagogiaan.
”Lähtökohtani on se, etteivät kaikki voi olla tasa-arvoisia, vaan ihminen on sen arvoinen, mitä hänellä on tuotavaa. Ja nyky-yhteiskunnassa tämä näyttää olevan pöyristyttävää. Olen luetellut uusille opiskelijoille heidän arvonsa ja asemansa, ja menneet sen kaikki tietävät.”
”Te kaikki olette nähneet niitä maalauksia, joissa kasvot koostuvat hedelmistä. Yritän ajatella, että naamani on nyt sellainen”, ilmoittaa Esa Kirkkopelto ja on vuorostaan kulkevinaan Koijärvellä.
Hänen kädessään on puinen keppi, ja hän tituleeraa itseään ”heraldiseksi villimieheksi”. Kirkkopelto asettuu keppinsä kanssa epäluonnollisiin asentoihin, jotka ovat tuttuja vanhoista öljymaalauksista.
Kirkkopeltoa ennen Koijärvellä on toikkaroinut Taisto Reimaluoto, joka improvisoi iäkästä ja turhautunutta poliisikonstaapelia, joka yrittää turhaan repiä aktivisteja pois kettingeistä.
Reimaluodon ja Kirkkopellon ammattitaito on selvästi vuosien työn ja harjoittelun tulosta. Lisäksi heidän lyhyet esityksensä antavat teatterin teoriasta pihalla olevalle katsojalle nautintoa.
On myös toisenlaisia esityksiä. Eräässä niistä ölisevät näyttelijät ravaavat huoneessa mielipuolisina. Kohtaus päättyy ihmiskasaan, jonka alla sätkivät kulahtaneisiin college-housuihin verhotut jalat.
”Hienoa, että olitte kuin läjä jotain kudosta, lihapata”, Kirkkopelto kehuu.
Jotain moitittavaakin löytyy.
”Olisi kiva, ettei toi huohotus kuuluisi koko ajan. Se tuntui jo vähän itsetarkoitukselta.”
Rykäisen ja vilkaisen kelloa. Vielä on harjoitusta jäljellä.
Esityksessä keskeisessä roolissa on teoria itseohjautuvasta näyttelijästä. Käytännössä se tarkoittaa, ettei näytelmällä ole yhtä ohjaajaa, vaan jokainen näyttelijä ohjaa itseään.
Diktatoorinen Turkka ei pitäisi tästä metodista. Kirkkopellon mukaan ryhmä halusi käyttää Turkan opetuksista vain parhaat palat. Hän myöntää, että teoria itseohjautuvasta näyttelijästä tarkoittaa käytännössä aikamoista kiistelyä.
”Meitä on monta ohjaajaa mukana näyttelemässä, joten näkemyksistä ei ole pulaa.”
Kirkkopelto on paitsi yksi näyttelijöistä myös hankkeen vastuullinen johtaja. Alun perin Näyttelijätaide ja nykyaika -hankkeen oli tarkoitus koota kirjaksi Teatterikorkeassa opiskelleen turkkalaisen näyttelijäkunnan omaksumat taidot.
Se, että ensi viikolla ensi-iltansa saava näytelmä kertoo vihreän liikkeen synnystä, taitaakin olla vain massiivinen coverstory. Ettekö uskaltaneet tehdä näytelmää Turkasta?
”Pikemminkin pyrimme irtautumaan Turkasta kaikin tavoin. Tämä ei ole tribuutti (kunnianosoitus) tai rekonstruktio (jälleenrakennus), vaan esityksemme pyrkii olemaan jotain ihan uutta.”
Kirkkopellon mielestä kyse ei ole 2010-luvun Turkka-terapoinnista, koska sitähän on harjoitettu jo 1980-luvulta lähtien. Sen sijaan Turkan pedagogiikan pariin ei ole ennen palattu.
”Ihmiset ovat kantaneet henkilökohtaisia muistojaan ja taitojaan, tietysti myös traumojaan. Yritämme nyt tislata esiin Turkan opetuksen kultajyviä. Saimme häneltä myös paljon arvokasta osaamista, johon uramme ja menestyksemme perustuu.”
Ensimmäistä kertaa turkkalaista teoriaa käytännössä kokeileva näyttelijä Satu Virtala tutustui Turkkaan tehdessään Tampereen yliopiston teatterin- ja draamantutkimuksen laitokselle kandidaatintyötään. Se käsitteli Turkan metodien vaikutusta näyttelijän kehonkuvan muodostumiseen.
”Kirjan antama kuva Turkan pedagogiasta on aivan erilainen kuin se tunne, jonka saa nyt, kun sen kokee oikeasti.”
Virtala myöntää olevansa kierolla tavalla kateellinen Turkan koulun käyneelle vanhalle näyttelijäpolvelle, joka sai rankasta koulutuksestaan palkaksi loistavan tekniikan.
Mutta millä tavalla Turkka liittyy vihreän liikkeen syntyyn?
Kirkkopellon mukaan turkkalaisuus ja vihreä liike eivät ole sama asia, mutta ne molemmat syntyivät 1980-luvun alussa ja olivat samaan aikaan merkittäviä yhteiskunnallisia ja kulttuurisia ilmiöitä.
”Turkkalaisuutta ja vihreää liikettä yhdistävät myös unelmat, jotka eivät koskaan toteutuneet. Molempiin liittyy pettymyksiä.”
Kello on varttia yli yksi ja ovelle koputetaan. Seuraavat haluavat sisään. Harjoitusryhmä kerää romujaan jumppasalissa oleviin ostoskärryihin.
Olen turhautunut, sillä koen olevani väärää vuosikertaa. Minun sukupolvelleni Facebook on Koijärveä tutumpi paikka, ja Turkan nimi esityksen käsiohjelmassa enemmän taakka kuin ansio.
Tweet
.jpeg%3Fitok=dS47oFx3)
