Natalia Baer

Lönnrotin vangit

16.10.2009 10.18

Anu-Elina Lehti

Pidät runoudesta ja kirjoista, mutta et tiedä, mitä Suomalaisen kirjallisuuden seura tekee. Ei mikään ihme. Pitäisikö tämä humanistinen vapaamuurarikerho herättää unestaan?

 

Kieltämättä komea, tämä arkkitehti Sebastian Gripenbergin suunnittelema, vuonna 1890 valmistunut pompöösi talo Hallituskadulla Helsingin Kruununhaassa. Raskaan oven takaa avautuu korkea portaikko, joka on saanut vaikutteita antiikin Kreikasta. Katon sinisiin maalauksiin on ikuistettu talon perustajien nimet.

Aulan oikealla puolella on kansanrunousarkisto, jossa silmälasipäiset tutkijat hypistelevät kellastuneita arkistokortteja ja raapustavat lyijykynillään havaintoja ruutuvihkoihinsa. Vasemmalla on kirjasto ja sen noin 230 000 nidettä.

Jos portaita jaksaa kavuta toiseen kerrokseen, voi käydä erikoisilmastoidussa huoneessa ihmettelemässä hapertuneita arvokirjoja.

Kostea ilma vaihtuu kuivempaan, kun saavutaan Suomalaisen kirjallisuuden seuran pääsihteerin Tuomas M.S. Lehtosen työhuoneeseen.

Kirjahyllyssä hänen työpöytänsä takana on niin merkittäviä historiallisia teoksia, ettei Lehtonen uskalla polttaa puita huoneen nurkkaan muuratussa takassa.

Lehtosen edustama Suomalaisen kirjallisuuden seura omistaa kerrostalon keskeisellä ja kalliilla paikalla pääkaupungissa, mutta jos siellä on viime vuosina pidetty elävien runoilijoiden klubeja, hyvin harva on niistä kuullut.

Alussa oli toisin.

Palavasilmäiset fennomaanit, rohkeat näytelmät, Elias Lönnrotin kokoama Kalevala, Aleksis Kiven radikaali Seitsemän veljestä, lukuisat kirjoituskilpailut ja uudet suomenkieliset termit.

Suomalaisen kirjallisuuden seuran historia on värikäs, mutta entä sen nykyisyys?

Vilkaistaanpa syksyn 2009 kirjasatoa. Impivaaran kaski – Aleksis Kivi kirjallisuutemme korvenraivaajana; Kantele; Tulevaisuutta vastaan. Uutuuksien vastustus, kansantiedon keruu ja kansankunnan rakentaminen; Eero ja Saimi Järnefeltin kirjeitä 1889–1914.

Ei niin kovin jännittävää.

Seura julkaisee yhdessä kahden muun kustantajan kanssa Hiidenkivi-lehteä. Lehdessä pohditaan Eino Leinon koulumuistoja ja lukijapalstalla sitä, koska on ”viimeksi lehteilty Seitsemää veljestä”.

Hallituskadun valtava talokin on pääasiassa vain Suomalaisen kirjallisuuden seuran työntekijöiden käytössä – eikä mikään kirjallisuuden sosiaalikeskus, jossa uutta kulttuuria luodaan ja lukija kohtaa kirjailijan.

Miksi ihmeessä kansalaisliikkeestä syntynyt hieno SKS on viettänyt viime vuosikymmenet arkistossa Lönnrotin kauppalappujen seurassa?

Lehtonen oikaisee harmaata pukuaan ja kaataa kermanekasta maitoa kahvikuppiinsa.

”Vaikka väität, että kieriskelemme menneisyydessä, uskon että jotkut asiat vaativat aikaa. SKS on toiminut 178 vuotta. Tässä instant-ympäristössä on ihan hyvä, että on tällaisiakin instituutioita. Monet räväyttävät näyttävän kuoren, jonka takana ei ole mitään. Meidän ajatuksemme on saattaa aineistot käyttäjille mahdollisimman laadukkaasti.”

Viisi vuotta SKS:n pääsihteerinä työskennellyt historioitsija on ohjannut seuran varoja ennen kaikkea arkistojen digitoimiseen.

Soittokierros SKS:ää tunteville kulttuurivaikuttajille paljastaa, että kaikki eivät ole pääsihteerin linjoilla.

Kehuja saavat seuran kirjat, kansanrunousarkisto ja laaja kulttuurin keruutoiminta. Kritiikkiä annetaan siitä, että kerättyä aineistoa ei ole varaa analysoida ja tutkia huolella.

Monien mielestä SKS uinuu ruususen unta, eikä osaa tallentaa nykykulttuurin nyansseja jälkipolville. Kriitikkojen mielestä seura näkee facebookissa asuvien teinimirkkujen chattailyn todisteena Suomen kielen rappiosta eikä kiinnostavana kulttuurisena ilmiönä.

Pääsihteeri Lehtonen on eri mieltä. Seura on jo tallentanut kännykkä- ja nettiperinnettä.

”Meidän mielestämme kieli tai perinne ei rappeudu vaan muuttuu”, hän sanoo.

Viime vuosina SKS on kaatanut valtavia summia rahaa, aikaa ja energiaa Hallituskadun uusrenessanssitalonsa peruskorjaamiseen. Sillä on käytössä muitakin kiinteistöjä Helsingin ydinkeskustan kyljessä: kustannusosaston vuokratilat kahdessa osoitteessa ja seuran omistama kirjallisuusarkiston tila Mariankadulla.

Tilojen ja talojen kunnossapito vie joidenkin mielestä turhan paljon seuran voimia, eli omistuskiinteistön hoitoon kuluvat rahat pitäisi mieluummin panna suomalaisen kulttuurin tukemiseen.

Lehtosen mukaan talo on koko olemassaolonsa ajan herättänyt ihmisissä ristiriitaisia tunteita. Sen purkamista harkittiin ensi kertaa 1920-luvulla. 1930-luvulla sen tilalle piti rakentaa funkkispalatsi.

Kiistoista huolimatta korinttilaisin pylväin koristeltu talo seisoo nyt peruskorjattuna Kruununhaan maaperällä. Samoissa kortteleissa sijaitsevat myös neljä muuta SKS:n rakennusta. Lehtosen mielestä kulttuurihistoriallisesti arvokkaat rakennukset eivät ole seuralle taakka.

”SKS:n talo on symbolisesti niin ladattu, että siitä on meille etua. Lisäksi sijaitsemme aivan älyttömän keskeisellä paikalla. Jos kaiken laskisi pelkässä rahassa, taloa voisi ajatella ristinä. Mutta mehän emme niin tee.”

Vaikka rakennusten ylläpitäminen on kallista, tiloja ei vuokrata ulkopuolisille. Sen sijaan seura on antanut niitä ilmaiseksi käyttöön järjestöille, joiden toiminta on ”riittävän lähellä SKS:ää”.

Lehtonen myöntää, että tilojen käyttöä on tulevaisuudessa tarkoitus lisätä. Tarkempaa suunnitelmaa milloin ja miten se tapahtuu, ei vielä ole.

Kenties SKS:n tiloista saadaan Helsinkiin vilkas olohuone, jossa kirjallisuudesta, kansanrunoudesta, suomen kielestä ja historiasta kiinnostuneet rivikansalaiset tapaavat toisiaan?

Talon rakentaminen oli käännekohta kansalaisjärjestönä aloittaneen SKS:n historiassa. 1800-luvun lopulta lähtien kaunokirjallisuuden ja kaupallisen tietokirjallisuuden kustannustoiminta siirtyi pikku hiljaa muiden suomalaisten kustantajien harteille ja eri tieteenalat erkanivat omiin laitoksiinsa ja seuroihinsa.

Seura vetäytyi kulttuurin eturintamasta ja keskittyi palvelemaan folkloristeja sekä kotimaisen kirjallisuuden ja suomen kielen tutkijoita. SKS:n ytimeksi jäi koota, säilyttää ja tutkia näiden alojen perinteitä.

Tieteellisten humanistipiirien ulkopuolella SKS:n toiminta tunnetaan huonosti, sen myöntää pääsihteerikin.

”Onhan se niin, että kun vanhat ja vakiintuneet instituutiot asettuvat aloilleen, ne eivät enää kysele oman olemassaolon oikeutusta. Helposti silloin loppuu myös tarve kertoa muille, mitä me olemme tekemässä.”

Parkkiintuneessa ruskeassa nahkatuolissa istuva Lehtonen sukii harmaantunutta ohimoaan. Nyt kun peruskorjaus on saatu päätökseen, voimia riittää kustannustoiminnan ja tiedotuksen rukkaamiseen.

Tietokirjojen osuutta halutaan kasvattaa puoleen kaikista julkaistuista nimikkeistä. Käännöskirjallisuutta ei ole enää tarvetta julkaista, sillä sitä tekevät muutkin.

Lehtosen mukaan kustannustoiminta näkyy julkisuudessa mukavasti, mutta muu SKS:n toiminta jää pimentoon. Yleisötapahtumiin saadaan kävijöitä, jos Helsingin Sanomat muistaa listata aikataulut Minne mennä -palstalleen.

”Kyllä ihmiset varmaan ihmettelevät, että mitä nuo liki sata työntekijää oikein tekevät”, Lehtonen toteaa.

Hän muistuttaa, että seura on muun muassa mukana 14 tutkimushankeessa ja on viime vuosikymmeninä vaikuttanut vahvasti suomalaisen kirjallisuuden vientiin ulkomaille.

On SKS:ssä tapahtunut vuosien aikana edistystäkin. Lehtonen pitää yllättävänä esimerkiksi sitä, että hänet valittiin seuran pääsihteeriksi, vaikka hänellä ei ole väkevää kansallisten tieteiden taustaa. Lehtonen on Helsingin yliopiston Euroopan historian dosentti.

Hän pitää myös sitä radikaalina, että seura aloitti vuonna 1968 keräämään aineistoa vuoden 1918 tapahtumista.

”Se oli hyvin rohkea projekti arvokonservatiiviina pidetyltä instituutiolta. Se oli ehkä jonkinlainen sovinnon ele, vaikkei SKS ole koskaan selvästi asettunut valkoiselle puolelle.”

Ensi vuonna SKS aloittaa Suomen etnisiä vähemmistöjä ja romanien historiaa kartoittavat hankkeet, joihin kuuluu runsaasti kenttätyötä ja laajaa aineiston keruuta. Lehtosen mielestä hankkeet ovat edistyksellisiä, sillä niissä suomalaisia ei enää nähdä yhtenä yhtenäisenä kansana.

Lehtosen aikakauden rajuin veto taitaa kuitenkin olla kirje, joka lähettiin SKS:n 4 200 jäsenelle.

Kirjeessä ilmoitettiiin SKS:n alkavan periä jäsenmaksua 35 euroa vuodessa. Edellisen kerran jäsenmaksuja kerättiin vuonna 1971. Maksulla halutaan kattaa osa jäsentoiminnan kuluista. Lehtosen mielestä jäsenmaksujen kerääminen on järkevää jo pelkän jäsenrekisterin ylläpitämisen vuoksi.

”Muuten emme edes tiedä, jos joku poistuu joukosta.”

Yksi syy jäsenmaksun keräämiselle on seuran heikko talous. SKS:ssä pidettiin viime vuonna yt-neuvottelut. Henkilökunta vaihtoi lomarahansa vapaaseen. Seuran sijoitukset menivät vuonna 2008 lähes kolme miljoonaa euroa miinukselle.

SKS:n vuosittaisista noin yhdeksän miljoonan euron kuluista kolmannes katetaan valtion avustuksista, kolmannes kirjamyynnistä ja erilaisista säätiöstä sekä loput sijoitusvarojen tuotoista.

”Viime vuoden tuloslaskelman tappiot olivat sijoitusvarallisuuden alaskirjauksia, eivät realisoituneita tappioita, sillä emme myyneet muita sijoituksia kuin yhden kiinteistön”, Lehtonen sanoo.

Soitto seuran taloussihteerille Ari Hirvoselle tarkentaa kolmen miljoonan euron lovea. Hirvonen kertoo, että suurin muutos on se, tilintarkastajat ovat vasta viime vuonna alkaneet vaatia, että tilinpitoon merkitään osakkeiden markkinahinta. Kurssien laskut ovat olleet suuria, ja nyt seuran tase näyttää rumalta.

Lehtosen mukaan suurin osa SKS:n varallisuudesta on peräisin 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta. Rahat ovat kiinni osakkeissa ja kiinteistöissä.

”Potti on merkittävä, mutta emme ole olleet kauhean aktiivisia sijoittajia. SKS on aika konservatiivinen varallisuudenhoitaja.”

Eli käytännössä SKS:n ongelma on, että se ei oikein tiedä mitä tekisi arvokkailla kiinteistöillään ja perintörahoillaan? Lehtonen hymähtää ja jättää vastaamatta hämmentyneeseen analyysiini.

Kierrämme vielä SKS:n juhlasalissa, humanistisen vapaamuurarikerhon ytimessä.

Monta peruskorjausta läpikäynyt tila on kummallinen tyylien sekasotku. Katossa roikkuu kullattu barokkikruunu, muu sisustus on saanut vivahteita 1930-luvusta. Kokonaisuuden täydentävät 2000-luvun toimistokalusteet ja videotykki.

Täällä ei juhli kuka tahansa. SKS:n vaikutuspiiriin pääsee vain kutsusta. Seuran jäsenen tulee osoittaa harrastuneisuutta suomalaista kulttuuria kohtaan.

Lehtonenkaan ei ollut seuran jäsen ennen sen pääsihteeriksi ryhtymistään.

”Olemme tieteellinen seura. Jäseneksi valitaan usein henkilöitä, jotka ovat alan tutkijoita tai kulttuurikentän vaikuttajia. Käytännössä ihmiset joko ehdottavat itse itseään tai joku muu ehdottaa heitä. Hallitus päättää valinnasta.”

Mutta mitä seuran jäsenet sitten saavat?

Lehtosen mukaan he saavat ainakin jäsenalennuksen SKS:n kirjakaupassa ja Hiidenkivi-lehden. Eräs haastattelemistani jäsenistä kertoi, ettei itsekään oikein tiedä, miksi on SKS:n jäsen.

”Muutaman kerran vuodessa tulee kutsuja joihinkin tilaisuuksiin, jonne en mene – ja sitten saan sen kuivan lehden.”

Tweet